Vielä palaa lukulamppu

Ilo omistaa

2012-02-07T23:18:00.000+02:00

Kirjan selkä osui silmääni. Tuli hyvä mieli. Tulee aina kun näen sen. Minulla on Reijo Pitkärannan Suomen kirkkojen latina (SKS 2004) hyllyssäni.

Ecclesiarum Finlandie Inscriotiones Latinae. 700-sivuisen kirjan ideana on esitellä kaikki piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla. Esiteltäviä kohteita on yli 900 ja kohteessa voi olla useita latinakielisiä tekstejä, jotka nykyihmiseltä menevät sivu suun, sillä enää vain harva latinisti kulkee joukossamme.

Kun Pitkärannan kirja ilmestyi, ihastuin siihen oitis. Mutta kirja oli varsin kallis ja se jäi haaveeksi. Kunnes kolmisen vuotta sitten törmäsin siihen Helsingin kirjamessuilla SKS:n osastolla. Huikea alennus!

Palasin messuilta Suomen kirkkojen latina kasissani.

Kuten arvata saattaa, en ole lukenut kirjaa, siihen ei ole tarvetta, mutta selannut sentään olen. Kirja on upea ja on onni omistaa se. Se on myös esineenä miellyttävä (kuten SKS:n kirjat usein tapaavat olla).

Törmään jatkuvasti kirjakaupoissa kirjoihin, jotka olisi mukava ja hieno omistaa, mutta järki sanoo, että älä osta, vaikka alennus on huomattava. Mutta Suomen kirkkojen latinan kohdalla järki jäi toiseksi.

Mediakaruselli pyörii

2012-01-26T18:14:00.000+02:00

Katson mielelläni toimittaja-aiheisia elokuvia, koska olen itse toimittaja. Simppeliä. Ja samasta syytä myös luen toimittajista kertovia kirjoja. Luulen eri ammattiryhmien toimivan samoin, juristeja kiinnostavat juristit, kampaajia kampaajat, sotilaita sotilaat ja niin edelleen. Tosin lääkäreitä tuskin lääkäriromaanit hirvestä kiinnostavat – saatan erehtyäkin.

Tom Rachmanin Keskeneräiset (The Imperfectionist, Paasilinna, suom. Matti Apunen) kertoo monesta toimittajasta ja henkilöstä, jotka liittyvät lehteen. Viime kädessä lehti on pääosassa, se vaikutta kaikkien 11 ”päähenkilön” elämään ja kohtaloihin. Heidän tarinansa ovat erillisiä, vaikka joissain kohdin liittyvät toisiinsa.Lisäksi kirjassa kulkee kertomus lehden historiasta nykypäivään.

Lehti, josta on puhe, on Roomassa ilmestyvä englanninkielinen kansainvälinen lehti. Se elää omaa elämäänsä laskevien levikkien maailmassa, eikä sillä ole edes nettisivuja, mikä on symboli antautumisesta todellisuuden edessä.

Kustantaja on rahasuvun ponneton ja tahdoton vesa ja lopun voi arvata. Kirja päättyy lehden lakkauttamiseen. Kostoksi joku toimituksesta tappaa kustantajan koiran, kun ei muuta voi.

Rachman on itsekin työskennellyt toimittajana (muun muassa uutistoimisto AP:ssa ja Herald Tribunessa), joten hän tietää mistä kirjoittaa. Monet tyypit ja tunnelmat ovat varmaan jokaiselle lehtitoimituksia tuntevalle tuttuja. Tosin Rachmanain kuvaamissa ihmisissä on tavallista enemmän epätoivoa, kunniahimottomuutta, mukavuudenhalua ja epäystävällisyyttä. Siitä kirjan nimikin, joka aluksi ihmetyttää (olisiko ”Epätäydelliset” parempi, ehkä ei, mene ja tiedä, en ole kääntäjä).

Työtoverini, joka myös on lukenut Rachmanin kirjan, arveli että se on kiinnostava vain koska itse sattuu olemaan toimittaja, mutta muita avuja ei siinä ole.

No, joo.

Kyllä Rachman osaa pyörittää henkilökaruselliaan ja synnyttää tunnelman, mikä on myös huomattu maailmalla. Kirjaa on myyty hyvin ja se on käännetty yli 20 kielelle. Leffakin on viritteillä. Ilmeisesti toimittajia on maapallon populaatiosta aika paljon...

Mike, melkein messias

2012-01-10T15:58:00.000+02:00

Jeesus-romaanit ovat erikoinen lajityyppi. Se kostuu ”näköis-Jeesuksista” ja ”vertauskuva-Jeesuksista”. Mike Pohjolan esikoisromaani Ihmisen poika (Gummerus) kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, kenties sen yhtenä alalajina ”itsetehdyt-Jeesukset”

Ihmisen poika kertoo Julius Sariolasta, naantalilaispojasta, joka uskoo itse ja jonka uskotaan olevan uudelleensyntynyt Jeesus.

Pohjolan kirjassa varmuus valittuna olemisesta on päähenkilöllä lapsuudessa saatu perheen uskonnollinen perintö, jota omat kokemukset vahvistavat.

Mike Pohjola on käsikirjoittanut ja suunnitellut tietokonepelejä, ja se näkyy kirjassa. Lopussa on vaihtoehtoisia loppuja sen mukaan, kuinka jumalallisena lukija päähenkilöä pitää. Ovatko vaihtoehtoiset loput hyviä ratkaisuja, vai kertovako ne siitä, että tekijä ei osaa päättää mitä maailmasta väittää?

Päähenkilö myös harrastaa liveroolipelejä ja niillä on keskeinen merkitys kirjassa.
Pohjola on antanut useita lehtihaastatteluita, joissa vihjaa, että kyse on omaelämäkerrallisesta romaanista. Hän ikään kuin väittää itse kärsineensä Jeesus-syndroomasta. Onko se totta vai provokatiivinen myyntikeino?

Ainakin Ihmisen poika kannattaa lukea sellaisena kuin se on kirjoitettu, omana maailmanaan, eikä yrittää tulkita sitä kirjailijan haastattelujen avulla.

Kaunokirjallisena teoksena Ihmisen poika on itseään pienempi (siinä on yli 600 sivua). Monet kirjan dialogit ovat liian pitkiä ja jopa lässyttäviä eli ne selittävät liikaa. Romaani alkaa hyvin ja myyttisesti, mutta muuttuu hieman arkiseksi opiskelijakuvaukseksi.

Pohjolan romaani kasvaa lopulta turkulaisen alakulttuurin ylistyslaulu, mutta samalla se hukkaa virittyneen lähtökohtansa, joka olisi tehnyt siitä jotain suurta.

P.S. Jeesus-romaaneista olen kirjoittanut ennenkin otsikolla Päähenkilö: Jeesus itse

Hyvä lukuvuosi takana

2012-01-01T14:03:00.000+02:00

Vuosi 2011 jää lukijan muistoihini ennen kaikkea Marcel Proustin vuotena. Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja sain vihdoin luettua lävitse Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin. Siitä oli tullut eräänlainen pakkomielle, jota ei ehkä ollut tarkoituskaan toteuttaa.

Mutta onneksi toteutin.

Aikaa luku-urakka vei kolmisen kuukautta. Satuin olemaan vapaalla kaksi ja puoli kuukautta, sillä polttelin lomarästejä. Oli aikaa lukea "turhaa". Lukukokemus oli vahva ja tuntuu edelleen. Jotenkin peilaan nyttemmin kaikkea lukemaani Proustia vasten: onko se syvää, hyvää, oivaltavaa, maailmaa luovaa, näkemyksellistä ja mukaansatempaavaa.

Tuo viimeksi mainittu – mukaansatempaavuus – on Proustin kohdalla kaksipiippuinen juttu. Tunnen ihmisiä, joita kadonneen ajan etsintä ei ole tempaissut mukaansa. Siinä on jotain liian tymäkkää, irrallaan olevaa ja kirjallisesti liian vaikeaa ja itsetietoista. Mutta kun pääsee vauhtiin, teksti hengittää (käännöksenäkin) erikoisella tavalla: kirjallinen universumi tihentyy ja merkitysten taivaankaari on tähtien puhkoma ja kirjailija-auringon valaisema.

Minut Proust tempaisi mukaansa ensisivuista lähtien.

Kuluvan vuoden aikana tarkoitukseni on palata Proustiin ja lukea uudestaan ainakin kuvaus Balbecin lomakaupungista (sarjan neljäs osa). Se on kiinteä ja tunnelmantäysi, miltei itsenäinen kokonaisuus.

+

Viime vuoden viimeinen lukemani kirja oli Walter Isaacsonin Steve Jobs –elämäkerta (Otava). Sen kaksi viimeistä lukua luin tämän vuoden alussa, joten se on myös ensimmäinen tämän vuoden loppuun saattamani kirja. Jobs oli ”täydellinen persläpi”, mutta myös nero.

Jobs-elämäkerta on hieman rönsyilevä ja myytiä luova, mutta näyttää myös vaikean puolen mäkkiukosta. Jobsin sairastuminen heittää oman liikuttavan sävynsä kirjan lopulle.

Elämä opettaa äkäpussiaan. "Haluan uskoa että jotakin jää jäljelle kuoleman jälkeen", Jobs sanoo ja toetaa olevansa "fifty-fifty-tilanteessa kun puhutaan uskosta Jumalaan".

+

En pidä lukupäiväkirjaa tai -luetteloa, jonne listaisin kaikki lukemani kirjat. Sellainen voisi olla hyvä, sillä en todellakaan muista kaikkia lukemiani kirjoja, vaikka lukuhetkellä teos puhuttelisikin.

En myöskään allekirjoita lausetta, että paras kirja on aina se jonka viimeksi luki. Hyvä erottuu vain huonoja vasten. Sen vuoksi on luettava paljon. Tänäkin vuonna.

Jouluomenaa maistamassa

2011-12-27T12:51:00.000+02:00

Annoin joululahjaksi monta kirjaa, sain lahjaksi yhden, Walter Isaacsonin kirjoittaman elämäkerran Steve Jobs (suom. Jyri Raivio, Otava 2011). Applen käyttäjänä (tämäkin on kirjoitettu sellaisella) yhtiön perustajan ja gurun tarina kiinnostaa.

Ja kiinnostaa monia muitakin, käsissäni oleva suomennos on kolmas painos. Steve Jobs kuoli 5.10.2011, mikä luonnollisesti lisäsi kiinnostusta elämäkertaa kohtaan.

Mutta erityisesti minua kiinnostaa myös tapa jolla tällaiset elävistä henkilöistä kertovat elämäkerrat ja henkilökuvat tehdään. Lähtökohdissa on aina jotain journalistista, tehdään ikään kuin haastattelu, jota paisutenaan moninkertaiseksi lehtijuttuun verrattuna. Myös muilta kuin kohteelta itseltään kysytään muistoja, vaikutelmia ja tietoja. Toki lehtijutuissakin voidaan käydä taustahaastatteluja ja varsinkin henkilökuvia voidaan tehdä tuttujen lausuntojen varassa kysymättä kohteelta mitään.

Jobs-elämäkerta noudattaa hyväksi havaittua kronologista kaavaa: lähdetään liikkeelle vanhemmista ja heidän taustoistaan, jotta selviää millaiseen sosiaaliseen luokkaan ja tilanteeseen sankari syntyy. Jobs oli adoptiolapsi.

Olen nyt lukenut noin 150 sivua 600 sivusta. Paha tapani tässä blogissa on ryhtyä kirjoittamaan lukuprosessiltaan keskeneräisestä teoksesta, mutta perustelen sitä sillä, että en kirjoita arvostelua, vaan kyse on ensisijaisesti lukukokemuksesta. Luen Isaacsonia aidon kiinnostuneena.

Yksi asia kuitenkin tökkii. Suomennos, joka vetää mutkat suoriksi. Vai olenko tulossa vanhaksi, kun kirjaimelliset käännökset eivät herätä luottamusta: hän päätti tehdä vähän rahaa, hän päätti ottaa suihkun, hänen isänsä työskenteli repo-miehenä. Puhumattakaan one- ja that-sanojen suomentamisesta myös silloin kuin se tuottaa vain kömpelön lauseen.

Vai olenko yksinkertaisesti vain pösilö, joka ei huomaa, että tekstissä tavoitellaan rentoa puheenomaisuutta (tosin silloinkaan suora käännös jenkkienglannista suomeksi ei skulaa)

Mutta kuten tunnustettua, en ole vielä lukenut koko tiilliskiveä. Ja sanoohan vanha viisaus, että vain herrat ja narrit arvostelevat keskenräistä työtä.

Nehän lisääntyvät kuin kanit…!

2011-12-11T15:43:00.000+02:00

Ostin viime kevättalvella painotuotteen, jota ei ehkä voi kutsua kirjaksi, sillä se on 60-sivuinen Helsingin kaupungin rakennusviraston raportti. Päivi Leikaksen toimittama ja Leikaksen sekä Antti Rautiaisen kirjoittama Kanit Helsingissä ja kanivahinkojen torjunta (2010:6/Katu- ja puisto-osasto)) on kiintoisaa luettavaa.

Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.

Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.

Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.

Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.

Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.

Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.

Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).

Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.

Huh, mitä visioita.

Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.

Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.

Kellomies sohvapöydällä

2011-12-03T11:58:00.000+02:00

Englanninkielinen maailma tuntee kirjatyypin nimeltä coffee table book. Sananmukainen suomennos ”kahvipöytäkirja” ei kerro mitään, sillä meillä kyseinen huonekalu tunnetaan sohvapöytänä. Kahvipöytä tarkoittaa kokonaan toisenlaista pöytää ja tarjoilutilannetta.

Määritelmän (Wikipediassa, totta kai) mukaan kyseinen kirja on kovakantinen teos, jonka tarkoitus on olla olohuoneen sohvapöydän tai vastaavan päällä, jotta vieraat voivat sitä silmäillä ja viihtyä. Usein nämä kirjat ovat suurikokoisia, näyttävästi kuvitettua ja painettu hyvälle paperille.

Coffee table book on kiehtonut aina mieltäni. Se on enemmän tuote kuin varsinainen kirja. Se on tiettyyn tarkoitukseen luotu esine

Viime aikoina minun sohvapöytäkirjani on ollut Joona Vuorenpään Kellomies (Tammi, 2011). Kokonsa ja näyttävyytensä puolesta se on CTB, mutta sisältönsä puolesta se on rannekelloharrastajan ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kirja esittelee kellon historiaa, tekniikka ja kannekellojen keräilyä. Lisäksi kirja kuvaa yksityiskohtaisemmin useita kellobrändejä, jotka ovat keräilyn ydintä: yksi erikoistuu Omega Seamasterihin, toinen Rolexeihin yleensä tai kolmas vaikkapa kotimaiseen privat labeliin, Leijonaan.

Olen pitänyt Kellomiestä sohvapöytäkirjana, johon on helppo tarttua vaikkapa televisiota katsoessa, kun sieltä tuleva ohjelma lakkaa hetkellisesti kiinnostamasta.

Hienojen rannekellojen katsominen (kuvat ovat kellokirjoissa yleensä loistavia) on pääkopan nollausta ja eskapismia: miltä minusta tuntuisi 80 000 euron Voutilainen ranteessa (näin sellaisen kelloliikkeen ikkunassa! – Voutilainen myös komeilee Kellomiehen kannessa). Ei tuntuisi haute horologerie varmaan miltään, mutta aina sopii fantasioida (en oikeasti haaveile sellaisesta kellosta).

Loppujen lopuksi on yhdentekevää, millaisia saavuttamattomia kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia ihmisellä on. Tärkeintä on osata nousta arkisten pikkuympyröiden yläpuolelle.

Coffee table bookit ovat ymmärtääkseni ikkunoita tällaisiin tavoittamattomiin maailmoihin.

P.S. Joona Vuorenpää on luonut modernin kirjamarkkinoinnin oppien mukaan Kellomiehen ympärille kunnon pöhinää perustamalla samannimisen verkkosivuston. Kannattaa vilkaista.

Jäkälämiehen paluu

2011-11-23T15:56:00.000+02:00

Vuoden romaani-Finlandian sato on poikkeuksellinen kahdestakin syytä. Ensinnäkin kaikki kuusi finalistia ovat naisia (eikä siitä sen enempää). Toisekseen kukaan ei kirjoita suoraan nykyajasta, vaan kaikissa kirjoissa on kyse menneestä: historiasta ja muistoista, nuoruuden kokemuksista.

Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.

Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.

William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.

Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.

Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.

Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.

Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.

Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.

(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)

Finlandia-ruuhkaa, huh, huh

2011-11-12T11:03:00.000+02:00

Yllätyin pahemman kerran, kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Huomasin, että olen lukenut yhden Tieto-ehdokkaan ja yhden Junior-ehdokkaan. Lisäksi olen nyttemmin lukenut yhden Romaani-ehdokkaan.

Tunnen itseni jotenkin ajassa olevaksi.

Tieto-Finlandia-ehdokkaista tuttu oli Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Bence Mátén Lintukuvauksen käsikirja (Duocendo). Komea teos ja ilo silmälle. Tekstikin on asiantuntevaa, mutta yksi hankaluus siinä on.

Liian hyvät kuvat.

Olen puolitosissani, sillä hienot kuvat laamnnuttavat. En ole varsinainen lintukuvaaja, mutta omistan kameran ja tarvittavia objektiiveja. Olen kuvannut luontoa ja lintuja kotivaroiksi, hieman julkaistavaksikin. Ymmärrän, että lintukuvaus on vaikeaa. Mutta kun kirjan tekijät paiskaavat eteen henkeäsalpaavaa kamaa, kysyn vain, mitä se harrastajaa auttaa. Tuntee katkerasti oman alamittaisuutensa.

Tämä on kyllä kehumista.

Junior-Finlandioista olen lukenut Marjatta Levannon ja Julia Vuoren kirjan Taivaallinen suurperhe (Otava). Se on kiinnostava mytologioita ja uskontoja yhdistävä sulatusuuni. Kristillisille uskontopedagogeille se on hankala pala purtavaksi, vaikka kristilliset enkelit ovat juhlan isäntiä. Juhliin saapuvat samanarvoisina muiden uskontojen siipiväki ja muut jumaluudet.

Jos ollaan tarkkoja, enkeli on monoteistisissa uskonnoissa tavattava taivaallinen henkiolento, joka toimii jumaluuden ja ihmisten välittäjänä, sanansaattajana. Muut jumaluudet ovat toisen kategorian käsitteellistä joukkoa. Mytologioilla on sisältönsä ja merkityksensä, kullakin omansa, ja vieläpä jokaisella seurauksensa. Kaikki ei ole samaa.

Tämä on myös kehumista (ainakin vähän).

Finlandia-romaaneista kirjoitan lisää tod. näk. tuonnempana, mutta sanonpa tämänkin (kliseen), mitä on naureskeltu varmaan jokaisessa viimeaikaisessa spontaanissa kirjallisuuskeskustelussa: kuusi naisten kirjoittamaa romaania ehdolla, no problem, mutta annas olla jos olisi ollut kuusi miesten kirjoittamaa, niin what the hell!

Kovin katsovat tuoreet finlandistit menneeseen, historia on hip just now. Nykyhetkeen ei sijoitu yksikään romaani. Aikalaiskuvaukset loistavat poissaolollaan, vaikka toki nykyihmisestä voidaan puhua historiallisten henkilöiden kautta ja suulla. Mutta silti.

Jatkuvasti happy

2011-11-03T19:41:00.000+02:00

Onnellisuus on monen nykyihmisen päämäärä. Puhutaan jopa onnellisuuspolitiikasta eli saadakseen kannatusta poliitikkojen kannattaa huolehtia äänestäjiensä onnellisuudesta. Mutta entäpä jos onni on kiinni geeneistä? Oikeat geenit ja olet forever happy!

Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.

Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.

Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.

Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat

Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?

Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”

Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.

Kirja kiittää bloggaria

2011-10-28T09:34:00.000+03:00

Muotiblogit lienevät luetuimpia blogeja. Mutta blogosfääristä löytyy myös runsain mitoin kirjallisuuteen keskittynyttä toimintaa. Helsingin kirjamessuilla jaettu Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto annettiin tänä vuonna viidelle blogistille, jotka ovat edistäneet lukuharrastusta.

Onnea palkituille!

Blogi sopii hyvin kirjalle.

Blogi on köyhän miehen kustantaja.

Pakko kuitenkin tunnustaa (myös tunnustukset sopivat hyvin blogeihin), että en ole lukenut (saati kuullut) yhdestäkään palkitusta kirjallisuusblogista, mutta kömmähdys tulee nyt korjatuksi.

Loput tästä postauksesta on poikkeuksellisesti lainattu suoraan Finnexpon tiedotteesta, joka esittelee palkitut:

Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.

Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.

Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.

Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.

Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.

(Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11.kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi.)

Parasta ennen

2011-10-14T20:21:00.000+03:00

Viimeisin lukemani varmasti bestseller on Dan Brownin Da Vinci –koodi. Olen epäilemättä lukenut myös muita bestsellereitä, mutta ne eivät ole olleet sitä Suomessa ja koko maailmassa. Usein käännöskirjojen esittelyteksteissä hehkutetaan, että teos on ollut myyntimenestys Britanniassa tai Ruotsissa.

Olen hiljalleen tavaillut John Sutherlandin kirjaa Bestsellers – A very short Introduction (Oxford Press 2007). Kirjoittaja problematisoi bestseller-käsitettä ja käy lävitse yhdysvaltalaista ja brittiläistä hyvin myyvää kirjallisuutta vuosikymmenten saatossa.

Bestsellerismi synti rapakon takana, koska siellä kirjamarkkinat poikkesivat vanhan mantereen toimintavoista, jotka olivat säädellympiä. Käsite bestseller ilmaantui kirjabisneksen Sutherlandin mukaan aivan1900-luvun alussa.

Sutherland aloittaa kertomalla, että vuonna 1923 myydyin kirja Yhdysvalloissa oli Gertrude Athertonin Black Oxen. Samana vuonna ilmestyi kirja myös seuraavilta tekijöiltä: James Joyce (Odysseus), T. S. Eliot (Autio maa) ja D. H. Lawrence (Aaron´s Road). Kolme viimeksi mainittua kirjailijaa muistetaan nimeltä ja ainakin kahden ensin mainitun vuoden 1923 kirjat myös erittäin hyvin. Sen sijaan moni nykylukija kysyy, kuka oli myyntihuippu G. Atherton? (Vastaus: yli 50 kirjaa julkaissut amerikkalainen kirjailija, aikanaan siis suosittu, vaikutti maan päällä vuosina 1857 - 1948).

Athertonin Black Oxen oli bestseller, koska sen onnistui puhuttelemaan omaa aikaansa. Sen sijaan Joycen ja T.S. Elliotin tekstit ovat jääneet elämään halki vuosikymmenten ja puhutelleet ihmisiä pitkän ajan kuluessa.

Vain aika pystyy olemaan luotettava kriitikko ja seulomaan pysyvän kirjallisuuden katoavasta.

Bestsellerin yksi määritelmä onkin ajassaan hyvin myyvä kirja. Bestsellerit ovat vain harvoin stedy-sellereitä, mutta sitäkin useammin fast-sellereitä. Kun painokset on kiihkolla myyty loppuun, ketään ei enää kiinnosta kirja. Se syö merkityksensä loppuun nopeasti. Kirjalle oli ajassa paikka, mutta se täyttyi nopeasti.

Bestseller ilmestyy aika oikeaan aikaan oikeassa paikassa, vahingossa tai tarkoituksella. Sama kirja väärään aikaan ilmestyessään jää varastoon pölyttymään.

Onko oikeastaan väliä, jos kirja, jota lukee, josta pitää ja joka herättää ajatuksia ja mielihyvää, ei olekaan suosittu tai myy hyvin? Tai entä jos se on jo pari vuotta vanha ja tekijä liki tuntematon?

Olen kuullut ihmisten sanovan, että sen vuoksi he lukevat kirjoja vain myyntilistojen kärjestä, koska heillä on muutenkin vähän aikaa, eivätkä he halua ottaa riskiä, että tuhlaavat aikaansa tosi huonoon kirjaan. Miljoona lukutoukkaa on oikeassa, vai?

Sekin kannattaa rehellisyyden nimissä muistaa, että vaikka teos on bestseller, se ei välttämättä ole huono.

Kerrankin tuttu nobelisti!

2011-10-06T21:19:00.000+03:00

Yleensä kirjallisuuden Nobel-palkitut ovat kiinnostavia, mutta entuudestaan tuiki tuntemattomia tekijöitä. Tällä kertaa kävi toisin.

Tulin tietoiseksi Tomas Tranströmeristä joskus 1980-luvun puolivälissä ja ostin jopa hänen koottujen runojensa kokoelman pokkariversiona (Dikter, Månpocket 1984). Jokin runoissa kiehtoi silloista teatteritieteen opiskelijaa (entistä teologian opiskelijaa). Jos en väärin muista, ostin kirjan Tukholmasta.

Yritin jopa itseni iloksi ja ihmiskunnan hyödyksi kääntääkin joitain kirjan runoja. Vuonna 1973 ilmestyneen Elegia-runon kohdalta löydän hapuilevia lyijykynämerkintöjä raakakäännökseksi: ”Avaan ensimmäisen oven / ja siellä on suuri auringon valaisema huone. / Raskas auto aja kadulla ohitse / ja posliinit tärisevät. // Avaan oven numero kaksi. / Ystävät! Te joitte pimeyttä / ja tulitte näkyviksi. // Ovi numero kolme. Ahdas hotellihuone. / Näkymä takakujalle. Lyhty loistaa asfaltilla. / Kokemusten kaunis kuona.”

Jotenkin noin. Sittemmin luin Caj Westerbergin suomennoksen samaisesta runosta kokoelmasta Kootut runot 1954 – 2000 (Tammi, 2001). Westerberg ei puhu takakujasta, vaan syrjäkadusta, lyhty ei hänellä loista vaan säkenöi, posliini ei tärise vaan helisee…

Eniten minua Tranströmerissä kiinnosti hänen kykynsä tunkeutua arkisuuden kuoren lävitse. Ikään kuin hän olisi mystikko tai vähintäänkin antaisi transsendenssille mahdollisuuden. Hän ei pelännyt todellisuuden monikerroksisuutta. En 80-luvulla löytänyt suomalaisilta runoilijoilta vastaavaa otetta.

Ruotsalainen uskontopsykologi Owe Wikström pitää Tranströmerin kirjoja ”sekulaareina hartauskirjoina”. Tranströmerin täyttäessä keväällä 80 vuotta Wikström kirjoitti blogissaan otsikolla ”Runouden lohtu” että Tranströmerin runoudessa on salaisuus, joka avautuu pyhään kohti: ”Hän antaa kielen näkymättömälle. On olemassa halkeama tietoisuudessa – tai paremminkin – rajalinja valveen ja unen välillä. Juuri tällä alueella olemme osallisia toiseen maailmaan”.

Tranströmeristä on Uppsalan yliopistossa tehty opinnäytetyö (1995), jossa hänen runouttaan analysoidaan teologisesti. Jonas Lindbergin mukaan Tranströmer edustaa niin sanottua luonnollista teologiaa eli ymmärtää ikään kuin syntymälähjana luonnostaan todellisuuden läpinäkyvyyden.

P.S. En pidä itseäni Tranströmerin runouden kokonaisuuden ymmärtäjänä, olenpahan lukenut häntä yhden tulkintamahdollisuuden lävitse. Ja luen tulevaisuudessakin.

P.P.S. Viime vuonna samoihin aikoihin postasin päinvastaisissa tunnelmissa otsikolla Nobel ahdistaa taas

Valinta on jo tehty

2011-10-02T13:23:00.000+03:00

Kuusi kirjaa on ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2011. Ehdokkaat julkistettiin eilen Turun kansainvälisillä kirjamessuilla

Hyvä, että ehdokkaiden määrää on vähennetty. Aikaisemmin tyrkyllä oli kymmenen opusta, mikä on liikaa. Kukaan ei jaksa muistaa niin monta hyvääkään kirjaa. Finlandia-palkinnoistakin kamppailee kuusi teosta.

Tosin tänä vuonna ehdokkaiksi oli tarjolla vain nelisenkymmentä kirjaa, mikä on selvästi vähemmän kuin takavuosina, joten finalistien määrän pudottaminen oli siltäkin osin luontevaa.

Esillä on kiinnostavia ehdokkaita ja erilaisia lajityyppejä, mutta minusta kisa on jo ratkennut.

Veikkaan, että Jari Sarasvuo päätyy Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa ilmoittamaan, että on valinnut Vuoden kristilliseksi kirjaksi Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonnon (Otava).

Se on/olisi hyvä valinta.

Postasin Sihvolan kirjasta viime keväänä otsikolla Suvaitsevaisuuden porteilla

P.S. Katso kaikki ehdokkaat täältä.

Gibranin uusi puoli

2011-09-22T13:08:00.000+03:00

Miksi vaikuttavimmat uskoa käsittelevät kirjat ovat usein kaunokirjallisuutta? Omiin kokemuksiinsa perustaen Serafim Seppälä (julkaissut myös nimellä Munkki Serafim) arvelee, että kaunokirjallisuudessa uskonasiat eivät ole abstrakteja vaan ne sidotaan henkilöiden toimintaan ja pohdintoihin, niissä on siten enemmän elämän syvyyttä.

Seppälän Valo jää (Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri, Kirjapaja) sisältää kolme esseetä kolmesta erilaisesta kirjailijasta. Fjodor Dostojevski on selvä valinta tällaiseen kolmikkoon, mutta Nikos Kazantzakis ja erityisesti Kahlil Gibran ovat epätodennäköisempiä valintoja.

Mutta hyvä että valinta kohdistui juuri heihin.

Kirjan ehkä arvokkain anti on juuri Kahlil Gibranin esittely ja hänen teostensa uskonnollisuuden analysointi suomalaiselle lukijakunnalle. Se lienee uutta tietoa monelle. Gibran leimataan helposti ”hörhöksi”, jota hipit lukivat aikoinaan ja nyt new age -väki. Profeetta (1923, tuorein suomennos 2006, Risto Ahti) lienee Gibranin tunnetuin teos.

Gibran syntyi Libanonissa, mutta asui kirjailijan uransa ajan Yhdysvalloissa, joten häntä voisi hyvin pitää yhdysvaltalaisena kirjailijana. Lännessä hän oli idän profeetta, idässä vain uudistusmielinen runoilija. Gibran kuului maroniittikristittyyn sukuun ja suhde Kristukseen on Seppälän mukaan yksi hänen teostensa kantavia teemoja.

Dostojesvki on kirjailijoista vahvimmin kiinni kirkon (ortodoksisen) opetuksessa ja käytännöissä. Hän etsii Jumalaa ja Kristusta kirkon perinteestä käsin. Sen sijaan Gibran ja Kazantzakis ovat kapinallisia ja hylkäävät kirkon, mutta eivät Kristusta. Heille järjestäytynyt kirkko on väärinkäsitys, joka hautaa alleen todellisen Kristuksen.

Gibran ja Kazantzakis ovat myös kirjoittaneet romaaniin Jeesuksesta, Dostojevskikin tiettävästi suunnitteli sellaista. Gibranin teos on Jeesus, ihmisen poika (1928) ja Kazantzakiksen Viimeinen kiusaus (1952), joka tuli suurelle yleisölle tunnetuksi (ja Seppälän mukaan väärintulkituksi) Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvan (1988) myötä.

Lukijaa saattaa häiritä Seppälän vahva, joka paikkaan tunkeva ortodoksinen näkökulma, mutta ehkäpä sen vastapainoksi hänen selkeä tyylinsä ja oppineisuutensa tekevät hyvän vaikutuksen.

(Teksti on "gibranisoitu" versio Kotimaassa 8.9. julkaistusta kirja-arviosta)

Kuka puhuu aforismeja?

2011-09-12T18:31:00.000+03:00

Jos fiktiivinen henkilö sanoo viisaan/oivaltavan lauseen, onko se aforismi? Tämä oli ensimmäinen ajatus, joka kysymyksenä nousi mieleeni kun selasin Esa Silanderin toimittamaa Asialliset -kokoelmaa (WSOY).

Asialliset on koottu Kari Hotakaisen tuotannosta ja ilmeisesti myös Hotakaisen lehtihaastatteluista, sillä osa lauseista menee kirjailijan itsensä piikkiin, valtaosa roolihenkilöiden.

Minusta aforismeja ovat sellaiset lauseet, jotka on aforismeiksi kirjoitettu. Toki Hotakainen on kirjailijanlaadultaan aforistinen ja Asiallisiin sisältyy paljon nappiin osuvaa. Silander on aiemmin koonnut vastaavanalaisen kokoelman Jari Tervon tuotannosta, Sivuääniä.

Ensituohtumuksesta selvittyäni, aloin ymmärtää tällaisen kirjan ideaa. Tuote ja helppo lähestyä. Vähän kuin Matti Nykäsen lausahduksista kootut kirjat. Tosin Hotakaisen kohdalla ainakin vähemmän kieli poskella ja läppämielellä.

”Suurin osa kustantamon liikevaihdosta koostuu hyvästä valehtelusta, jossa on kannet ja hinta”, sanoo Kari Hotakainen itse. Fiktiivinen Pete puolestaan toteaa: ”Kirjailija on kaivo, sit kun se on täysi, siitä voi ammentaa.”

Muuten olen sitä mieltä, että Pirkko Saision tuotannosta saisi myös oivallisen ”aforismikoosteen”.

Enkelit petipuuhissa

2011-09-02T09:26:00.000+03:00

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan kummia. Kuudennen luvun alussa jumalan pojat ottavat ihmistyttäriä vaimoikseen ja he saavat lapsia. Syntyy jättiläisiä, joita Raamattu kutsuu nimellä ”muinaisajan kuuluisat sankarit”.

Tämä arvoituksellinen aikaan juuri ennen Nooa ja vedenpaisumusta sijoittuva kertomus saa jäyhemmänkin mielikuvituksen laukkaamaan. Keitä olivat jumalan pojat? Varsin ilmeisen tulkinnan mukaan he olivat enkeleitä. Raamattu siis kertoo, että enkelit ja ihmiset saivat jälkeläisiä.

Vai saivatko sittenkään? Kirjaimellisen tulkinnan mukaan saivat, ja se johtaa varsin mielenkiintoisiin kuvitelmiin ja mytologioihin. Tähän iskee tekstinkäsittelyohjelmansa yhdysvaltalainen Danielle Trussoni. Hänen romaaninsa Enkelioppi (suom. Sirkka Aulanko, Tammi) ilmestyi viime vuonna ja siitä on tekeillä jo elokuva.

Enkelioppi ottaa todesta enkelit, jotka kerran kulkivat maan päällä ja saivat jälkeläisiä ihmisten kanssa. Näitä jälkeläisiä on Trussonin jännitysfantasian mukaan edelleen keskuudessamme ja heitä kutsutaan nefileiksi, eikä heillä ole hyvät mielessään.

Enkeliopin keskeinen tapahtumapaikka on New Yorkin osavaltiossa sijaitseva Pyhän Rosan luostari, jonka hallussa on paljon enkeleihin liittyvää aineistoa. Päähenkilönä on nuori hyvännäköinen (kuinkas muuten!) nunna, Evangeline.

Keskeisiä henkilöitä ovat myös taidehistorioitsija Verlaine, joka saa toimeksiannon tietämättään nefililtä, sekä sisar Celestine, jonka nuoruusvaiheita Pariisin enkelitieteen akatemiassa seurataan pitkään. Evangelinen perheelläkin on tärkeä rooli kosmisten tapahtumien vaiheissa. Verlainesta tulee väkisinkin mieleen Dan Brownin bestsellereiden sankari Robert Langdon, kuvitteellisen symbologian professori.

Enkelioppia lukiessa tulee myös hetkittäin mieleen kuin lukisi aikuisille kirjoitettua Harry Potteria. Enkeliakatemia on Tylypahka. Yliluonnollisia asioita tapahtuu ja vanhoja voima-aarteita havitellaan. Vauhtia ja tiukkoja tilanteita riittää. Trussoni tuntee lajityypin ja hyppyyttää lukijaa paikasta ja aikakaudesta toiseen.

Trussonin kirjan voi nähdä myös jo reilut parikymmentä vuotta jatkuneen enkelibuumin yhtenä hedelmänä. Sen angelologinen tietämys on yleisesti ottaen kelvollista, joskin suomennoksessa esimerkiksi enkelihierarkioiden nimet hieman onnahtelevat vakiintuneeseen käytäntöön verrattuna. Suomennos puhuu (isolla kirjaimella) Serafeista, Kerubeista Vallassa istuvista, Mahtavista, Hyveellisistä, Voimallista, Ruhtinaista, Arkkienkeleistä ja Enkeleistä. Suomessa on totuttu luettelemaan samaiset Dionysios Areiopagin kehittämän ja Tuomas Akvinolaisenkin kuvaileman yhdeksänportaisen enkelihierarkian luokat seuraavasti: serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, vallat, voimat, hallitukset, arkkienkelit ja enkelit.

Enkelioppi on kuin onkin varsin viihdyttävä kirja, joka hyödyntää sekä yleistä angelologiaa että ulkokehän kristillisperäistä enkelimytologiaa. Loppuratkaisu ei onneksi ole kaikilta osin itsestään selvä saati niin romanttinen kuin lukija pelkää (juonipaljastus: taidehistorioitsija ja ex-nunna eivät saakaan toisiaan).

Jos hieman ylitulkitsee, kirjasta voi löytää myös toiseutta tutkivan juonteen.

(Teksti julkaistu myös Kirkon tiedotuskeskuksen ylläpitämässä Lukupiiri-blogissa)

Päähenkilö: Jeesus itse

2011-08-28T10:33:00.000+03:00

Mitä ihmettä ajattelee kirjailija, joka ryhtyy kirjoittamaan romaania, jonka päähenkilö on Jeesus? Ainakaan hän ei ajattele kirjoittavansa samaa tarinaa uudestaan, vaan hänellä on mielestään jokin ainutkertainen, uusi tai oivaltava näkökulma jonka hän uskoo tuovan Jeesuksen kertomukseen lisävalaistusta.

Kuten usein tuokin.

Ja jokin Jeesuksessa kiehtoo, sillä hän ei ole mikään harvinainen hahmo romaanin päähenkilönä. Suomessa hänestä ovat kirjoittaneet viime vuosina esimerkiksi Risto Saarinen (Jeesus Jokisen tapaus, 1999, Harri Sirola (Jeesus Enkelipoika Nasaretilainen, 2001) Jukka Pakkanen (Muuan Jeesus, 2004)ja Juha-Pekka Koskinen (Viisi todistajaa, 2005).

Harmittavan vähälle julkiselle huomiolle jäi viime kesäkuun alussa ilmestynyt väitöskirja Jeesus-romaaneista. Teologian tohtori, dosentti Timo Eskola väitteli silloin Helsingin yliopistossa filosofian tohtoriksi aiheenaan 1900-luvun lopun Jeesus-romaani. Väitöskirjan nimi on Evil Gods and Reckless Saviours: Adaptation and Appropriation in Late Twentieth Century Jesus Novels. Väitöskirjassaan Eskola ei käsittele kotimaisia romaaneja, vaan hänen kohteenaan ovat esimerkiksi Norman Mailer (Pojan evankeliumi, 1997, suom.1998), José Saramago (Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, 1991, suom. 1998), Michèle Roberts (The Secret Gospel of Mary Magdalene, 1984) ja Marianne Fredrikson (Marian evankeliumi, alkup. ja suom. 1997).

Eskolan ”Julkeita jumalia ja holtittomia vapahtajia” -tutkimuksen tulos on, että kirjailijat muotoilevat uusiksi Uuden testamentin Jeesus-kuvaa ja nousevat Raamatun uskomuksia vastaan sekä purkavat kristillisiä perinteisiä opinkäsityksiä. Eskola tunnistaa Nietzschen hahmon Jeesus-romaanien taustavaikuttajana, jonka vuoksi Jumala nähdään kirjoissa enemmän tai vähemmän raakana hirviönä, joka orjuuttaa ihmisiä.

Niin ikään Eskola analysoi, että moderneissa Jeesus-romaaneissa Jeesus halveksii opillista juutalaisuutta ja lakkaa olemasta juutalainen ja jopa hyökkää juutalaisuutta vastaan. Tämän Eskola arvelee johtuvan siitä, että ”länsimainen kulttuuri kuljettaa yhä pinnan alla antijudaistista asennetta”, vaikka yleisesti tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat kannatettavia arvoja.

Kiinnostavia havaintoja.

Elämä haastaa konservatiivin

2011-08-21T16:11:00.000+03:00

Luin viikonloppuna Kirsti Ellilän pappis-trilogian viimeisen osan Ristiaallokoa (Karisto). Huonomminkin voisi lauantainsa käyttää, paljon huonommin. - Tässä pikainen ensitunnelma.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa pääosassa on Matleena, naistelogi josta tulee pappia. Hänen miehensä Aulis on Timoteus-yhteisön (ääntyy suunnilleen: Luther-säätiö) pappi, joka järkyttyy vaimona uravalinnasta.

Tule avioero. Sen jälkimainingeissa liikkuu kakkososa Pelastusrenkaita.

Kolmas osa keskittyy kuvaamaan Aulista. Ja sympaattisesti kuvaakin. Maailma vain ajaa ohitse, kun mies pysyy periaatteissaan. Myös uskonyhteisön kulissien takana sattuu ja tapahtuu, vaikka sitäkään ei haluta nähdä.

Ellilän trilogia on salaviisas. Suosittelen, varsinkin jos kirkollinen alakulttuuritodellisuus kiinnostaa. – Olisi hauska kuulla jonkun itsensä vanhauskoiseksi ja tunnustukselliseksi määrittelevän kommentit trilogiasta. Naurattaako? Itkettääkö?

(Eräs itsensä koservatiiviseksi mieltävä tuttava kyllä sanoi nauttineensa ykkösosasta Pappia kyydissä.)

Minua trilogia hymyilytti, mutta ei lainkaan ilkeästi.

Eettistä rönsyilyä

2011-08-01T16:26:00.000+03:00

Tieto raskaudesta on yleensä iloinen tapahtuma. Se on odotettu ja siihen latautuu paljon toiveita. Mutta aina kaikki ei käy niin kuin on suunniteltu.
Sikiötutkimuksissa voi paljastua, että kaikki ei ole hyvin. Voi selvitä, että lapsi onkin vammainen.

Näin käy Janne Oran romaanin Tähtien suojatin (Tammi) päähenkilöille, Jukalle ja Iirikselle. Vähä kerrallaan käy ilmi, että he odottavat down-lasta. Mitä tehdä? Riittävän aikaisin saatu varmistus kromosomipoikkeamasta pakottaa vanhemmat ratkaisun eteen: abortti vai vammaisen lapsen synnyttäminen. Jälkimmäinen ratkaisu on tabu. Sitä voidaan pitää jopa itsekkäänä ratkaisuna, joka tulee yhteiskunnalle kalliiksi.

Tähtien suojatin kertoja ja keskushenkilö on Jukka, ihmisoikeusjärjestön tiedottaja. Hän suhtautuu isyyteenkin pelonsekaisesti, puhumattakaan vammaisen lapsen synnyttämiseen. Ora kuvaa Jukan vastahankaa ja hidasta kypsymistä Iiriksen ratkaisuun. Iiris lähtee alusta asti siitä, että hän pitää lapsen. Jukka kokee olevansa ulkopuolinen, jonka mielipiteellä ei oikeasti ole arvoa. Merkittävä osa kirjasta on Jukan rimpuilua ja pähkäilyä.

Mainiossa kohtauksessa Jukka näkee kadulla äidin down-lapsen kanssa ja lähtee seuraamaan heitä. Nainen lapsineen menee uimahalliin ja Jukka seuraa perässä. Hallissa on menossa vammaisten lasten uintihetki ja Jukka tarkkailee lapsia ja äitejä.

Tähtien suojatissa on hieman liikaa teemoja ja tavaraa, se rönsyilee. Iiriksen veli on lääkäri, joka toimii asiantuntijana sikiödiagnostiikka pohtivassa työryhmässä. Veljestä ei tosin ole paljona apua Jukalle. Lisäksi Iiriksen isoisä on myös lääkäri, jonka menneisyydestä paljastuu yhteys pakkosterilointeihin. Romaanin sivujuonteena kulkee myös valko-venäläisen ihmisoikeusaktivistin tarina. Jukan on määrä ”adoptoida” tämä tiedotuksellisesti.

Eettinen pohdinta Tähtien suojatissa tapahtuu käytännössä ilman uskonnollista tai kristillistä viitekehystä. Missään vaiheessa kukaan ei käytä yhtään perinteistä kristillistä argumenttia. Ehkä niitä ei enää tarvita.

Iiriksen päätyminen ratkaisuunsa eli lapsen pitämiseen on sisäsyntyinen, se jää lukijalle arvoitukseksi ellei äitiyttä sinänsä pidä niin suurena voimana. Lopulta Jukka oivaltaa, että on kyse rakkaudesta. Jos on rakkautta, on valmis ottamaan vastaan myös vammaisen lapsen. Mutta miten olla etukäteen varma rakkauden määrästä?

(Kirjoitus julkaistu Kotimaassa 16.6.)

J.K. Romaani on eettisten kysymysten laboratorio. Mitä jos? Tai entäpä jos sittenkin? Se kuinka onnistunut romaani on, riippuu siinä kuvattavien henkilöiden pohdinnan ja toiminnan uskottavuudesta, koskettavuudesta ja merkittävyydestä.

Ikävä Proustia

2011-07-26T13:24:00.000+03:00

Tunnustan, minulla on ikävä Kadonnutta aikaa etsimässä. Marcel Proustia ja hänen suurta kaunokirjallista verkostoaan. Sain kirjan luettua ja ensimmäisen osan, Combrayn, heti perään toistamiseen. Saavutin päämäärän, näin verhon taakse kaikkein pyhimpään, mutta jouduin palamaan arkeen.

Proustin lukeminen oli juhlaa. Ajatonta ja oivaltavaa. Viihdyin romaanin maailmassa ja sen henkilöistä alkoi tulla tuttuja. Lukiessani huomasin miettiväni myös omaa elämääni ja muistoja.

Kadonneen ajan lukeminen oli ehkä enemmän prosessi, kuin minkään aikaisemmin lukemani romaanin aikaansaama. Prosessi kulki kymmenen osan lävitse ja tuntuu jatkuvan vieläkin.

Project Proustini kesti parisen kuukautta. Sinä aikana luin vain yhden muun kirjan, Jarkko Sipilän dekkarin Katumurha. Sen luin tietokoneen ruudulta, sillä olin ostanut s-kirjan jo talvella. Helppo sitä oli lukea, mutta kovin heppoiselta suomalaispoliisien työnkuvaus tuntui Proustiin verrattuna. Ei synnyttänyt minussa prosessia, paitsi että sitä pohdin, miltä kokonaisen s-kirjan lukeminen tuntuu ja rasittuvatko silmät.

Olen hiljakseen tavaillut (taas!) Olaf Lagergrantzin johdantoteosta Proustia lukiessa. Sen synnyttämässä jälkilämmössä katson, kuinka kadonneen ajan henkilöt katoavat maisemaan ylle nousevaan sumuun. He poistuvat muistini syvyyteen ja – mikäli Proustiin on uskominen – voivat palata näkyviin kun alan taas lukea kirjaa, kun heittäydyn hänen luomistyönsä kannattelemaksi.

Uskon ja toivon, että sellainenkin aika vielä koittaa.

Mystisen kokemuksen äärellä

2011-07-12T21:13:00.000+03:00

No, löytyikö se kadonnut aika? En ole varma mutta luulisin. Mikäli on uskominen Proustin romaaniin, kadonnut aika on mahdollista palauttaa muistiin (ja elää se uudestaan) vain kirjallisena teoksena.

Sain luettua lävitse Marcel Proustin romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä. Projekti kesti kolmisen kuukautta. Kymmenen osaa ja noin 3000 sivua. En kiirehtinyt, vaan luin rauhallisesti, yleensä pieniä rupeamia kerrallaan, aamuin illoin ja pitkin päivää. Vain suomennoksen kahdeksannen (Vanki) ja yhdeksännen (Pakenija) osan ahmin eli luin parissa päivässä.

Olo on hieman hölmistynyt ja yllättynyt. Se on täytetty. Nyt tiedän mistä legendaarisessa romaanissa on kyse. Vai tiedänkö sittenkään? Se on laaja kudos, jossa on juonteita eri suuntiin ja josta lukija voi ottaa omansa ja syventyä siihen. Ymmärrän hyvin teoksen maineen kulttikirjana. Taidan itsekin jo kuulua pikkuisen À la recherche du temps perdu -kultin harjoittajiin.

Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika (suom. Annikki Suni, Otava 2007), hyppää toistakymmentä vuotta eteenpäin edellisten osan tapahtumista. Kertoja palaa pitkän parantolajakson jälkeen Pariisiin vuonna 1916. Aiemmin hän käynyt pääkaupungissa lyhyesti vain vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota sanelee tunnelman, vaikka rintama onkin kaukana. Kertojan hyvä ystävä Robert de Saint-Loup kaatuu taiteluissa.

Kertoja tekee tilinsä selviksi kerran niin kaipaamansa ja ihailemansa seurapiiriin kanssa. Salongit ja niiden henkevät aateliset ja kulttuurihenkilöt näyttäytyvät nyt entistä irvokkaampina, ylimeikattuina näyttelijöinä, jotka sätkyttelevät kiinni menneisyyden kulttuurisissa ja psykologisissa hämähäkinverkoissa. Kertojan lapsuuden ja nuoruuden maailma lakkaa olemasta ja jotain uutta on syntymässä tilalle. Menneisyys on kertojalle kuitenkin kokemisen ja ymmärtämisen lähtökohta, joten hänen on päästävä siitä selvyteen.

Kuvaamalla tuntemiaan ihmisiä ja pohtimalla omaa suhdettaan muistoihinsa kertoja rakentaa lukijan silmien eteen valtavan lasimaalauksen, jonka lävitse valo siivilöityy ja kutsuu katsojaa astumaan maalauksen läpi aikaan jota ei enää ole, mutta joka silti elää kirjallisena luomuksena.

Proust (kertoja) väittää, että me muutumme ajan saatossa niin, että olemme eri ihminen kuin hän, joka esimerkiksi kuunteli äidin lukemaa kirjaa tai rakasti meren rannalla tapaamaansa tyttöä. Mutta jokin yhdistää silloista ja nykyistä minäämme: muistot, jotka olivat todellisuutta entiselle minällemme, mutta jotka kytkevät tapahtumat osaksi myös nykyistä minäämme. Meidät on kutsuttu nauttimaan menneisyyden olemuksesta uudestaan.

Keroja pohtii - nyt jo kirjailijan kutsumuksestaan tietoisena: "Vaikka uskoinkin, että elämän syvin totuus piilee taiteessa, ja vaikka en toisaalta kyennytkään sellaisiin muistiponnistuksiin joita olisi tarvittu, jotta olisin edelleen voinut rakastaa Albertinea tai yhä edelleen surra isoäitiä, minä mietin saattaisiko sellainen taideteos, josta nuo kaksi vainajarukkaa eivät tietäisi mitään, tosiaan merkitä heidän elämänsä ja kohtalonsa täyttymystä." Ja vielä enemmän: "Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat paljastaneet minulle totuuksia ja jotka nyt olivat poissa, näyttivät minusta eläneen elämän josta oli ollut hyötyä vain minulle - aivan kuin he olisivat kuolleetkin minun edestäni."

Tunnen alamittaisuutta yrittäessäni puhua Proustin romaanijättiläisestä. Voisin painottaa sosiologista näkökulmaa ja analysoida ranskalaista luokkayhteiskuntaa, jonka kuvaamisessa Proust on tikarinterävä tai ihmetellä sitä psykologista rehellisyyttä ja ymmärryskykyä, jolla kirjan kertoja kuvaa sekä tapaamiaan ihmisiä että itseään. Homoseksuaalisuus on sekin yksi kantavista teemoista, kuten mustasukkaisuus. Teoksen rakenteen pohdinta on myös oman messunsa arvoinen.

Pyörryttävän huumaavassa romaanissa on ehkä sittenkin pohjimmiltaan kyse mystisistä kokemuksista, arkisista tapahtumista, joihin latautuu olemassaolon ytimiin meneviä vaikutelmia, ajatuksia ja mieltä ravistavia tunteita. Lehmuksenkukkateehen kastetun madeleineleivoksen maku ja tuoksu synnyttävät maailmoita (aiheesta on kirjoitettu metritolkulla, sillä ovathan tee ja leivos kirjan keskeisiä symboleja) ja antavat kertojan elämälle syvyysrakenteen, josta nousevat onni ja elämän mielekkyys.

Kadonnutta aikaa etsimässä ei varsinaisesti ole lainkaan uskonnollinen teos, mutta mystisen kokemuksen näkökulmasta tarkasteltuna siihen sisältyy paljoin transsendentaalista merkityssisältöä, josta on vain lyhyt matka todellisuuden monikerroksisuuteen, joka puolestaan on yksi uskonnollisen maailmankuvan peruspilareita. Maailma on enemmän kuin vain se mikä näkyy. Ihmismieli näkee todellisuudessa myös näkymätöntä, mikä ei välttämättä ole yliluonnollista, vaan omaan kokemukseen, muistoihin ja ajan mysteeriin liittyvää.

Saatuani Jälleenlöydetyn ajan luettua, aloin lukea uudestaan sarjan ensimmäistä osaa Combray. Nyt ymmärrän lukemani paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, sillä moni arvoituksellinen viittaus asettuu yhteyksiinsä ja moni myöhempi viittaus saa ymmärrettävän (joskin usein yllättävän) kaikupohjan.

Pitäisköhän muutkin osat lukea uudestaan?

Rakkaus loppuu kuolemaan

2011-06-27T19:13:00.000+03:00

Rakastetun lähtö, toive häneen paluustaan, ristiriitaiset tunteet, sovun mahdollisuus ja äkkiä – tieto rakastetun kuolemasta. Kertoja aloittaa syväsukelluksen mielensä ja muistojensa syövereihin. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissuomennoksen yhdeksäs osa (alkuperäisen romaanin kuudes osa) Pakenija (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 2003) kertoo surusta ja rakkauden häviämisestä, selviämisestä.

Kuultuaan Albertinen - tai kuten kertoja myöhemmin määrittelee ”elämänsä yksilöllisimmän rakkauden” – kuolemasta, hän kiusaa itseään vielä mustasukkaisuudella ja epäilyllä ja penkoo Albertinen muistoa kuin pakkomielteinen ruumiinryöstäjä. Ja äkkiä selviää, että Albertine onkin ollut paheellisesti ja hillittömästä kiinnostunut naisista, vai onko sittenkään? Paljastukset ovat sitä luokkaa, että kertoja ei itsekään usko kaikkea kuulemaansa: hänelle kerrotaan mitä hänen oletetaan haluavan kuulla.

Pakenijassa (Albertine disparue) käydään julmaa tilitystä rakkaussuhteesta, joka näytti olevan ohitse mustasukkaisuuden tukahduttamana, mutta joka sai erosta happea ja roihahti hetkeksi liekkiin vain törmätäkseen fyysiseen kuolemaan. Kertojaa kuvaa itseään väsyneeksi ja tunnistaa itsessään ”raukkamaisen mukavuudenhalun” suhteessaan Albertinen ja hänen muistoonsa.

Pakenijan hyytävin kohtaus liittyy väärin tulkittuun sähkösanomaan. Venetsiassa matkaileva kertoja saa tietää että Albertine onkin elossa. Uutinen ei aiheuta kertojassa iloa, koska surutyön seurauksena Albertine (”kimppu ajatuksia”) oli kadonnut. Havainto, että ei järkyty omasta penseästä reaktiostaan, osoittaa kertojalle, että hän ei itsekään ole enää se sama, hänkin on kadonnut: hän on kuin sairauden jälkeen peiliin katsova mies, joka huomaa muuttuneensa vanhaksi ryppyiskesi valkoinen peruukki päässään. Aikaa johon Albertine kuului, ei enää ole, sen muistot ovat lakanneet elämästä.

Yhdeksättä osaa lukiessa oloni oli jotenkin lopullinen. Teemat alkoivat solmiutua ja kertojan maailmankuva hahmottua. Puolet kirjasta kertoo surusta ja suhteesta Albertineen. Sitten seuraa kolme lyhyempää lukua, joista ensimmäinen kertoo kohtaamisesta lapsuudenrakastettu Gilberten kanssa, toinen äidin kanssa tehdystä Venetsian matkasta ja kolmas Robert de Saint-Luoupesta, kertojan ystävästä, joka avioituu Gilberten kanssa. Saint-Loupista paljastuu myös biseksaalinen puoli ja hän näyttäytyy ”paheiden ruhtinaan”, paroni de Garlusin nuorempana varjona. Hyvä ystävä on myös paha ystävä.

Pakenijassa on paljon psykologista runollisuutta, kuten tämä surutyön täydellisyyttä kuvaava: ”Mielentilasta, joka tuona kaukaisena vuonna oli ollut minulle yhtä pitkää kidutusta, ei ollut jäljellä mitään. Sillä tässä maailmassa missä kaikki kuluu, kaikki katoaa, on jotakin, mikä raunioituu, mikä tuhoutuu vielä täydellisemmin, jättää vielä vähemmän jälkiä kuin kauneus: se on suru.” ( suom. Inkeri Tuomikoski)

Suorastaan pelonsekaisin tuntein odotan viimeistä osaa, nimeltään Jälleen löydetty aika. Tekisi mieleni siirtää sen lukemista tuonnemmaksi.

Kuka lohduttaisi Albertinea?

2011-06-20T18:14:00.000+03:00

Hiukset nousevat pystyyn kun lukee Vankia, Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen kahdeksatta osaa (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1994). Kertoja, Marcel Proust-niminen mies, saavuttaa henkistyneessä neuroottisuudessaan ja hienohelmaisessa hulluudessaan (lue: moraalittomassa rehellisyydessään ja tarkkanäköisessä tinkimättömyydessään) uusia sfäärejä. Mustasukkaisuus venyy ja paukkuu romaanissa niin että lukijaa puistattaa.

Kertojan on onnistunut saada Albertine, rakastettunsa, muuttamaan kanssaan kotiinsa (jossa vanhemmat eivät sillä hetkellä asu). Heillä on erilliset huoneet, mutta iltaisin aika kuluu puuhissa, jossa rakastuneiden nuortenparien aika tapaa kulua, keskusteluissa, suudelmissa.

Kertoja on tosiasiallisesti vanginnut Albertinen asuntonsa mustasukkaisuuden hämähäkinseitein. Hän on vakuuttunut, että Albertine tuntee vetoa naisiin, ja pyrkii estämään kaikin keinoin että niin ei pääsi tapahtumaan. Albertine ei saa vapaasti liikkua missään, hänellä on aina mukanaan esiliina, joka raportoi kertojalle päiväkävelyiden yksityiskohdista.

Vanki on kuvaus mustasukkaisuudesta, joka kuin demoni muotoaan muuttaen palaa aina oletetulle rikospaikalle. Se on väkevä varoitus mustasukkaisuuden kaikenkattavasta ja -tuhoavasta voimasta.

Lukijaa hämmentää, sillä Albertine vaikuttaa eri henkilöltä, jonka kertoja tapasi vuosia aikaisemmin Balbecin kylpyläkaupungissa meren rannalla, ja jota ”alkukuvaa” vasten hän peilaa nykyistä ystävätärtään, jonka kanssa aikoo naimisiin. Salasuhdetta ei kuitenkaan paljasteta kenellekään, kertoja uskottelee tuttavilleen että Albertine on hänen serkkunsa.

Proustin (kirjan päähenkilön) mukaan mustasukkaisuus on rakkautta, sillä vain hänestä jota rakastaa voi olla mustasukkainen, ja kun syy olla mustasukkainen katoaa eli kun voi olla täysin varma, että omistaa rakkauden kohteen, katoaa myös rakkaus, koska siinä ei ole enää mitään haastetta tai mielikuvitusta ruokkivaa. Mustasukkaisuus saa polttoaineensa siis rakkaudesta, järkeilee sietämätön kontrollifriikki Marcel. Albertine alistuu lauhkeasti kertojan oikuille ja pyrkii tekemään kaikkensa, jotta olisi mieliksi hänelle. Albertine on kuin kissa, joka kehrää isäntänsä sängynpäädyssä.

Albertinen vaikeasti hahmottuva persoona ja surkea kohtalo vaivasivat minua niin paljon, että turvauduin kirjan luettuani Olaf Lagercrantzin selitys/johdantoteokseen Proustia lukiessa. Sieltä selvisi yksi tulkintamahdollisuus: Albertine edustaa romaanissa miestä, vaikka hänet kuvataan naiseksi. Kotihiirenä liikkuva Albertine oli ulkokirjallisessa maailmassa miespalvelija, jota Proust rakasti. Albertinen muuttuminen vapaaehtoiseksi vangiksi, kertojan mielenliikkeitä myötäileväksi nukkemorsiameksi, on salatun homofantasian kertomista totena heterotarinana. Vai onko?

Homoeroottinen lukutapa on tietysti yksi mahdollisuus, sillä se tuo jotain tolkkua Albertineen, joka muuntuu moneksi henkilöksi, kuten kertojakin toteaa. Mutta teoksen maailmassa Albertine on nainen, jota kertoja epäilee lesbotaipumuksista. Ovatko epäilyt perusteltuja, vai heijastavatko ne enemmän kertojan omia salaisia taipumuksia tai pelkoja?

Vanki päättyy pakoon. Albertine lähtee kertojan yllätykseksi, vaikka on itse vihjaillut lopettavansa suhteen ja on mielessään hekumoinutkin ajatuksella. (Itse asiassa kertoja oli juuri päättänyt itse lähteä Venetsiaa ilman Albertinea.) Albertinen ratkaisu osoittaa, että kertojan päänsisäinen maailma ei hallitsekaan todellisuutta.

Vankiin sisältyy myös pitkä kuvaus Verdurinien luona järjestytystä konsertista, jonka päätteeksi paroni de Charlus – eräänlainen itse itsensä kruunannut homoruhtinas – menettää rakastettunsa ja asemansa. Hänet syöstään valtaistuimelta.

Olen jo aloittanut yhdeksännen osan Pakenija, jonka keskiössä on kertojan aavesärkymäinen suhde Albertineen.

Hah, hah, vanha vitsi!

2011-06-16T18:51:00.000+03:00

Hämmästykseni oli eittämättä melkoinen, kun sateisena päivänä istuin Stockmannin kellarikerroksen kahvilassa ja luin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kahdeksatta osaa, Vanki. Sen sivulla 196 oli vitsi.

Mutta mikä visti? Vanha ja kulunut, tuttu ja turvallinen sekä mielenterveysvitsinä että uskonnollisena vitsinä. Tiettävästi sen pohjalta on rippikoululeirien iltaohjelmissa esitetty sketsejäkin.

Onko Proust keksinyt kyseisen vitsin, vai kertooko hän jo omana aikaan tunnettua juttua? Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi vuosina 1913-27 (Proust kuoli 1922). Vanhasta vitsistä joka tapauksessa on kysymys, kuten niin monen muunkin vitsin kohdalla. Kierrätys on huumorin luontainen liikuntamuoto.

Ja näin se menee:

”Terveet ihmiset eivät voi olla pelästymättä kun hullu, joka on kirjoittanut ihmeen kauniin runon, selitettyään heille ensin mitä järkevimmin perustein että hänet on suljettu sairaalaan erehdyksessä, häijyn vaimonsa toimesta, rukoiltuaan heitä puhumaan ylilääkärille, itkettyään pakollisia ja kiusallisia suhteitaan muihin potilaisiin päättääkin puheensa näin: Tuo tuolla joka kohta tulee pihalla puhumaan minulle, jonka seuraa minun on siedettävä, luulee olevansa Jeesus Kristus. Ja sehän jo riittää todistamaan millaisten hullujen kanssa minut on suljettu tänne, koska Jeesus Kristus olen minä.” (suom. Inkeri Tuomikoski 1989)

Hyvillä vitseillä ei ole tekijänoikeuksia, sillä ne säntäävät salamana maailmalle jo ennen kuin kertoja on ehtinyt sulkea suunsa.

P.S. Sama vitsi esiintyy myös sarjan yhdeksänneksessä osassa Pakenija.

Tapainturmeluksen lähteillä

2011-06-13T10:52:00.000+03:00

Millaista siellä oli? No, Sodoman ja Gomorran meninkiä! – Jos kirjan nimenä on edellä mainitut kaksi raamatunaikaista kaupunkia, niin lukija ajattelee todennäköisesti riettautta ja tapainturmelusta. Siitä on puhe myös Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen seitsemännessä osassa (Sodoma ja Gomorra I-II, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1989).

Sodoma ja Gomorrassa on kyse oikeastaan kolmenlaisesta ”riettaudesta”. Ensinnäkin homoseksuaalisuudesta, toisekseen seurapiirien typerryttävästä tyhjyydestä ja raadollisuudesta sekä kolmanneksi – tämä on jo vahvaa omaa tulkintaani – kertojan suhteesta Albertineen ja vääjäämättä hiipivästä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta.

Homoseksuaalisuuden nimittäminen ”riettaudeksi” on poliittisesti epäkorrektia, mutta kirjoittaessaan romaaniaan Proust eli 1900-luvun alkupuolen maailmassa, jossa homoseksuaalisuutta oli olemassa (kuinkas muuten), mutta sitä pidettiin luonnonvastaisena, sairautena ja irstautena. Proust kirjoitti aiheesta, jonka kaikki tiesivät, mutta josta vaiettiin.

Sodoma ja Gomorran ykkösosassa (laajuudeltaan vain 40 sinua) kuvataan ensin kuinka paroni de Charlus viettelee miehen. Kertoja sattuu tapahtuman silminnäkijäksi eli hän on selvillä paronin salaisuudesta, jonka tosin seurapiiritkin pakosta huomaavat. Lisäksi ensimmäisessä osassa kerrotaan homoseksuaalinen asemasta 1900-luvun alun Ranskassa sekä tyypitellään erilaisia homorooleja.

Sodoma ja Gomorran toinen osa (laajuudeltaan yli 500 sivua) keskittyy ennen kaikkea Balbecin kylpyläkaupungin seurapiirien loputtomiin (niitä on paljon!) keskusteluihin, nokkeluuksiin, raadollisuuteen, pahanilkisyyteen, henkevyyteen, tyhjyyteen ja itsetarkoituksellisuuteen. Luokkayhteiskunnan ydin paljastuu mädäksi. Niin ikään seurataan iäkkään paroni de Charlusin suhdetta Moreliin, nuoreen muusikkoon. Lisäksi kertoja käy pitkin matkaa lävitse ristiriitaista suhdettaan Albertineen, jota alkaa epäillä biseksuaaliksi ja tekee kaikkensa, jotta tämä (kuviteltu) piirre ei tytössä vahvistuisi: kirja päättyy psykologiseen katastrofiin, joka nostattaa hiukset pystyyn lukijan päässä.

Varsinkin öykkärimäisen paroni de Charlusin naismaisen puoleen kuvaus on osuvaa ja kipeää. Hän kuvittelee, että seurapiirit eivät tiedä hänen ”taipumustaan”, vaikka se paistaa kuin räikeä kasvomaali. Hänen poissa ollessaan häntä kutsutaan julmasti jopa neidiksi. Paroni luulee olevansa vahvoilla, mutta hän onkin haavoittuva.

Kertoessaan ”riettaudesta” Proust ei moralisoi. Hän psykologisoi. Ja kuvaa ihmisiä, sosiaalisia suhteita, tapahtumia, vaikuttimia, taustoja, filosofisia lähtökohtia, taidetta, arkkitehtuuria, maisemia ja muistoja. Moraaliset arviot tapahtuvat lukijassa sen mukaan, miten hän pystyy katsomaan yli sata vuotta sitten vallinneen yhteiskunnan rakenteita ja dynamiikkaa. Pakko tunnustaa, että minun käy Albertinea sääliksi, sillä kertoja, nuori henkevä mammapojan ja salonkileijonan sekoitus, on rakkauskäsityksineen lievästi sanottuna nyrjähtänyt veikko. Mutta juuri sen vuoksi totaalisesti hänen näkökulmastaan katsottu tarina on niin kiehtova ja tarkka.

Edellä kerrotun lisäksi kirjaan sisältyy useita pieniä kerronnallisia helmiä, kuten kertojan äidin muuttuminen kuolleeksi äidikseen jopa ulkoisesti.

Olen jo aloittanut kahdeksan osan (Vanki) eli Proust-projektini etenee hyvää vauhtia, vaikka vauhti ei käsitteenä lukuprosessiin kuulukaan, ei ainakaan Proustia luettaessa.

Go go, Guermantes!

2011-06-06T11:10:00.000+03:00

Periytyykö sosiaalinen pääoma? Totta kai periytyy, kasvatuksen ja meemien eli ”kulttuuristen geenien” myötä. Tästä ilmiöstä Marcel Proust kirjoittaa Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kuudennessa osassa (Guermantesin tie 2, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1986).

Valtaosa kirjasta nimittäin käsittelee Guermantesin ylhäisaatelissuvun erityispiirteitä ja vertaa heitä muihin aatelissukuihin. Kuvaus on niin laaja ja yksityiskohtainen, rönsyilevä ja tarkka, että lukijaa alkaa huvittaa. Tapahtuu ilmiö, josta käytetään ilmaisua ”kirjan maailma imaisi minut mukaansa”.

Haluaisin kertojan tavoin uskoa Guermantesien henkevyyteen (!) ja tarunhohtoiseen elämään, vaikka kertojan kanssa olen todistamassa heidän tavallisuuttaan, ilkeyttään ja arkisuuttaan. Herttuatar Oriane de Guermantes vaikuttaa ristiriitaisuuksineen ja ilkeine nokkeluuksineen kuitenkin tavallista kiinnostavammalta tyypiltä ja hän onkin pitkin matkaa kertojan suurennuslasin alla.

Kun kirjan maailma tempaisee lukijan mukaansa, hän uskoo lukemansa, koska haluaa uskoa. Hän täydentää aukkopaikat ja kuvittelee omien kokemustensa perustella tapahtumapaikat ja henkilöt, vaikka Proustin tapauksessa kirja tarjoaa tavanomaista tarkempaa kuvausta ja psykologiaa. Lukijalla on kuitenkin oikeus elää kirjan maailmassa ja tehdä siitä omansa.

Kadonnutta aikaa etsimässä on oma maailmansa, joka kommunikoi nykyhetken kanssa tuskin lainkaan ja samalla kristallinkirkkaasti. Esimerkiksi kuvaukset seurapiirien ja salonkien sosiaalisesta nokittelusta ovat pohjimmiltaan samaa kuin meidän aikamme julkkis- ja suihkuseurapiirien touhut. Proustin kuvaamana aikana (Guermantesin tie 1-2:n tapahtumat sijoittunevat vuosiin 1897-99) lehdissä oli pieniä uutisia, joissa lueteltiin keitä kaikkia merkittäviä, tärkeitä, tunnettuja, henkeviä ja arvovaltaisia oli läsnä kenenkin kutsuilla. Samoja ”juorupalstoja” pullistelevat meidänkin naistenlehtemme: kuka ollut minäkin leffan ensi-illassa tai uuden design-myymälän avajaisissa.

Kirjan alkupuolella Albertine astuu taas kertojan elämään, mutta tapaaminen jää vielä hieman ilmaan, hahmottumatta, vaikka jännitteitä (orastavaa pakkomielteenomaista rakkautta?) siihen sisältyykin. Guermantesin tarunhohtoinen maailma kuitenkin tempaa kertojan (ja lukijan) mukaansa kirjan lopussa parin sadan sivun ajaksi.

Pakko tunnustaa, että mikäli on päässyt À la recherche du temps perdu -romaanissa sen kuudenteen osaan, on pakostakin sisällä kirjan maailmassa. Tuskin kukaan teosta pelkästä velvollisuudentunnosta pystyy lukemaan.

Seitsemäs osa (Sodoma ja Gomorra I-II) on minulla jo täyttä päätä luvussa. Se on sivumäärältään kymmenosaisen sarjan paksuin 552 sivullaan.

Symboli haudallani

2011-06-03T17:43:00.000+03:00

Minkä symbolin haluaisit haudallesi? Oikeasti kukaan ei ole esittänyt minulle tätä kysymystä, olen sen itselleni asettanut. Syynä on vuonna 2005 ilmestynyt kirja Surun ja toivon kuvat – Hautamuistomerkkien sanoma (Kirjapaja).

Kaivoin kirjan hyllystäni ja hätkähdin: olenko minä tehnyt tämän? Kirja tuntui kaukaiselta, sen synty- ja tekoprosessi samoin, vaikka kiinnostukseni hautausmaihin ei ole minnekään kadonnut. Kirjan rungon muodostavat Kotimaassa vuosina noin vuosina 2003-2004 ilmestyneet lyhyet jutut hautamuistomerkeissä olevista symboleista. Vähitellen sarja kasvoi ja siitä kehittyi kirja yhteistyössä kustantajan kanssa.

Vahoista lehtijutuista kootut kirjat ovat ongelmallinen lajityyppi. Harvoin ne toimivat itsellään, ilman että kirjassa on kierrätyksen makua. Väittäisin silti, että Surun ja toivon kuvat on enemmän kuin lehtijuttujen summa. Ensinnäkin mukana on kolmannes enemmän tekstiä. Lisäksi jokainen teksti on uudelleen kirjoitettu ja niihin on lisätty raamatunkohtia, jotka liittyvät aina kyseiseen symboliin: ankkuri, aurinko, Daavidin tähti, enkeli, Jeesus, joutsen ja niin edelleen.

Vanhoista teksteistä koottu kirja on kuin uudelleen lämmitetty ruoka. Läheskään aina se ei yllä ensimmäisen kattauksen tasolle, mutta on ruokia, jotka paranevat lämmitettäessä, kuten kaalilaatikko. Pyttipannukin kuuluu tehdä jäänteistä.

Kirkollinen erikoisuus muuten on ollut lehdissä julkaistuista hartausteksteistä tehdyt kokoelmat. Myös ajatus vanhoista saarnoista julkaistavasta kirjoista kutkuttaa edelleen monen papin mieltä. Menisikö puhutuksi kirjoitettu saarna paremmin perille kirjaksi painettuna?

Kaikesta kriittisestä epäluulosta huolimatta aiemmin kirjoitettu teksti voi olla käyttökelpoinen, ajankohtainen ja tuiki tarpeellinen toisessa mediassa julkaistuna. Kerran luotu hyvä sisältö kestää uusintakierroksen ja muokkauksen. Kustantajat puhuivat ainakin muutama vuosi sitten suu vaahdossa monikanavajulkaisuista eli sisältö palasiksi ja jakoon (oikein hinnoiteltuna, toki, tihkuvista puroista tulovirraksi).

Lukiessani taannoin sosiaalitieteilijä Antti Kariston Etelä-Suomen Sanomien kolumneista koottua kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää (Gaudeamus, 2010), ajattelin, että tämä toimii. Kolumnit olivat melko (lue: riittävän) laajoja ja arvatenkin niitäkin oli uudelleen kirjoitettu. Mainiota ajan ilmiöiden haarukointia ja paikantamista. Eikä maistunut yhtään kukkakaupan käärepareista sattumalta luetuilta.

Kokonaan oma kysymyksensä on verkkotekstien uusi elämä printissä. Sellaistakin tapahtuu.

P.S. Vastaus tekstin alussa olevaan kysymykseen saattaisi kallistua murtuneeseen ankkuriin tai lyyraan, jonka kielet ovat katkenneet. Tai jotain sinne päin.

Onko Proust slow?

2011-05-30T12:01:00.000+03:00

Enää ei riitä, että vain luen Proustia ja pitäydyn tekstissä. Minua kiinnostaa yhä enemmän miksi minä ja miljoonat muut lukevat tuota paksua romaania (romaanisarjaa, Kadonnutta aikaa etsimässä), joka on samaan aikaan kielellisesti hankala ja loistokas, mielellisesti junnaavaa ja tyrmistyttävän idearikas. Mikä tässä ajassa tekee kirjasta ajankohtaisen?

Kiinnostus Proustiin on lisääntynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. 1990-luvun lopulla lähestyvä vuosituhannen vaihde toi oman virityksen, kuvaahan Proust 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta ja maailmaan muuttumista niin sosiaalisesti kuin teknisestikin (mm. puhelimen tulo, autot). Sattumaa ei ole, että viime vuonna Q-teatterissa oli Proustin romaanisarjan pohjalta tehty näytelmä, Jälleen löydetty aika.

Dinitia Smithin artikkeli vuodelta 2000 New York Timesissa (Why Proust? Why Now?) korostaa Proustia vähemmistöjen kuvaajana. Kyse on juutalaisuudesta, homoseksuaalisuudesta ja yläluokan taitelijoista. Hän kuvaa sosiaalisia suhteita, itseriittoisia seurapiirejä ja niiden tyhjyyttä.

Erityisesti seksuaalisuuden kuvaajana Proust on nykyajalle tärkeä. Hän ei paljasta suoraan, vaan asiat tapahtuvat pinnan alla. Proustia on luonnehdittu puoliksi sadistiksi, puoliksi masokistiksi. Luonnehdita sopii kirjassa esiintyvään rakkauskäsitykseen, joka rakentuu pakkomielteestä, kärsimyksestä, omistamisenhalusta ja nöyryyttämisestä. Rakkauden riuduttavuuden ja epäloogisuuden psykologian kuvaajana Proust on pirullisen tarkka.

On monta syytä tarttua Proustiin, eikä vähäisin ole slow-liike. Hidastaminen, hitaan tekemisen ihanne on pakollinen hyve Proustia lukiessa. Tekstiä ei voi ahmia, sitä ei voi harppoa tai silmäillä kursorisesti eteenpäin. Ei, tekstiin on suostuttava. Sillä on oma logiikkansa ja aikansa. Vantaan Laurissa vuonna 2007 olleessa Kristina Svenssonin kirjoituksessa Hidas aika todetaan: ”Parasta, mitä lukijalle voi Proustia lukiessa tapahtua, on että mieli vaivihkaa muuttuu hitaaksi, kirkkaaksi ja odottavaksi. Silloin verkkaisesti auki keriytyvien lauseiden maaginen voima alkaa tehota.” (Artikkelissa muuten annetaan Madeleine-leivoksen ohje!)

Ajatukseen on helppo yhtyä. Proust paiskaa lukijan matkalle sekä luomaansa fiktiiviseen verkostoon, myös tässä ja nyt tapahtuvalle elämänarvojen uudelleentulkinnalle.

Proust on slow.

Sain luettua Kadonnen ajan etsinnän viidennen osan (Guermantesin tie 1, Otava 2007, suom. Inkeri Tuomikoski 1985), jossa kertoja kiehuu ylivirittyneessä rakkaudessaan Guermantesin herttuattareen, joka tuskin on tuntevinaan yli-innokasta seurapiirityrkkyä.

Kirjassa Robert Saint-Loup, kertojan ystävä, on silmittömän rakastunut näyttelijättäreen, josta sivulliset antaisivat helposti arvion lutka ja ylläpidettävä ”puolimaailman nainen”. Saint-Luop ei tätä puolta näen, sillä rakkaus, varsinkin nuoren ranskalaisen aatelismiehen rakkaus, on sokea. Saint-Loupin ja Rachelin tarina on muunnelma sarjan toisessa osassa kuvatusta Herra Swannin ja Odetten suhteesta.

Kirjassa on (monen muun hienon kohtauksen lisäksi) osuva kohtaus, jossa matkalta palaava kertoja yllättää isoäitinsä lukemassa: hän näkee rakastamansa vanhan naisen ensimmäistä kertaa ulkopuolisen silmin: ”…näin ensimmäistä kertaa ja vain hetken ajan, sillä kohta hän jo katosi, sohvalla lampun alla istumassa punakan, lihavan, arkipäiväisen ja sairaan naisen, jonka hajamielinen, hiukan hassahtava katse kierteli avoimen kirjan sivuilla, vanhan ja masentuneen naisen jota en tuntenut.”

Kirjan lopussa isoäiti sairastuu vakavasti.

Olen jo aloittanut kuudennen osan (Guermantesin tie 2) lukemisen.

Muisti bilettää ajallaan

2011-05-27T10:03:00.000+03:00

Jos ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksemme kannalta ratkaisevia, niin miksi emme muista noista vuosista mitään? Harva muistaa mitään elämästään ennen neljättä elinvuotta. Monet alkavat muistaa vasta kuuden-seitsemän ikävuoden jälkeen olleita tapahtumia ja tunnelmia.

Nämä jokaista muistelmakirjailijaa riivaavat kysymykset ja havainnot ottaa esiin hollantilainen psykologian historian professori Douwe Draaisma kirjassaan Why Life Speed Up As You Get Older (alaotsikoltaan How memory shapes our past, Cambridge University Press 2010, alkuteos 2001). Draaisma puhuu erityisesti autobiografisesta muistista, joka on ihmisen läheisin seuralainen. Se kasvaa ihmisen myötä ja toimii eri tavoin eri ikäkausina.

Muisti-tutkijat tuketuvat usein kaunokirjallisuuteen, sillä se perustuu muistamiseen, menneisyyden kuvauksiin ja siellä tapahtuneisiin asioihin ja niiden vaikutuksiin nykyhetkessä. Useiden kirjojen henkilöt tai kertojat myös pohtivat menneisyyttä ja suhdettaan siihen. Kaunokirjallisuus onkin yksi osa inhimillisen kulttuurin ja kokemisen muistia.

Daarisma viittaa kirjassaan useaan kertaan Marcel Proustin, jonka Kadonutta aikaa etsimässä on huima sukellus muistiin, muistamiseen ja ajan kulumiseen. Erityisesti Proustin tapa yhdistää tuoksu ja muisti innoittaa tutkijoita (ja lukijoita!). Proust kuvaa kuinka kastamalla (madeleine)leivoksen palan teehen syntyy tuoksu, joka kuljettaa hänet aina takaisin lapsuuden Combrayhyn, kokemusten ja vaikutelmien ihmemaahan, josta käsin monet nykyisyyden kokemukset ja vaikutelmat saavat kaikupohjan ja merkityksen.

Tuoksun ja muistin yhdistäminen ei ole Proustin keksintö, mutta hän kuvaa sitä tavalla, joka pakottaa lukijan kysymään: onko näin minunkin elämässäni? Voin vastata, että ainakin minun elämässäni tuoksuilla on voimakas muistia aktivoiva vaikutus. Esimerkiksi tietty alkukesän iltayön tuoksu luonnossa (mm. sireenien tuoksu) synnyttää mielessäni aina vastustamattoman yhteyden lapsuuden öisiin perhosretkiin, kun haavien kanssa etsimme hämärtyvässä illassa kiitäjiä ja yökkösiä.

Vastaus Draaisman kirjan otsikon kysymykseen, miksi elämä nopeutuu kun vanhenet, liittyy muistiin ja sen toimintaan. Muistilla on oma logiikkansa ja tahtonsa, se ei ota käskyjä. Kyse on myös uusista kokemuksista ja niiden elämänfilosofiaamme tai elämänkulkuamme muuttavista vaikutuksista esim. uskonnolliset ajatukset, elämänkumppanin löytyminen, työpaikan vaihto). Lisäksi vuosi 10-vuotiaan elämässä on kymmenesosa hänen eliniästään, mutta 50-vuotiaan eliniästä vain viideskymmenesosa.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Onko myös niin, että iän myötä me odotamme yhä vähemmän?

Ihanat tytöt rannalla

2011-05-10T17:30:00.000+03:00

Onko surullisempaa näkyä ja tunnelmaa kuin lomakeskuksen tyhjä hotelli, jonka asiakkaat ovat lähteneet kaupunkeihin. Hotelli jää autiona odottamaan seuraavaa kesää ja elämän ääniä.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin neljäs osa (Paikannimet: paikkakunta) sijoittuu kolmen kuukauden jaksoon Balbecin lomakaupunkiin. Kertoja viettää siellä kesää yhdessä isoäitinsä ja perheen palvelijattaren kanssa.

Yli puolet kirjasta (kaikkiaan 380 sivua) on lomailijoiden välisten sosiaalisten suhteiden ja nokitteluiden ja kuvausta. Sitten kertoja tapaa tyttöjoukon, ihanat naisenalut rannalla. Heidän kuvansa piirtyy vasten aurinkoa ja merta, he ovat kokonaisuus ja kestää aikansa ennen kuin kertoja, ylivirittynyt herrasnuorukainen, erottaa persoonalliset piirteet kokonaisuudesta.

Tyttöjoukossa on mukana eloisannokkava Albertine, koulutyttö vielä, mutta kertoja tajuaa, että siinä on hänen elämänsä rakkaustarina. Ei siis rakkaus, vaan tarina, jota kertoja kehittelee ja virittelee, hämää ja luovii, pelaa rakkauden peliä miehisen ylivirittynein keinoin, koska vastapuoli pelaa kertojan käsityksen mukaan pelaa sitä feminiinisin keinoin.

Balbecin lomakeskuksen elämä väreilee ja huojahtelee auringossa ja merituulessa, kertoja luovii lomailijoiden mukana ja potee omaa minäänsä ja tekee pisteliäitä havaintoja ihmistyypeistä ja niiden pyrkimyksistä.

Kuten edellä sanotusta käy ilmi, Proustin romaanin juoni on melko heppoinen, ja sen tapahtumat turhanpäiväisiä. Romaani tapahtuukin enemmän tekstin tasolla, lukijan kyvyssä ottaa vastaan psykologinen tarkkanäköisyys (ja nyrjähtäneisyys, jolla on merkityksensä ajan kuvastajana).

En vielä tiedä minkälaiseksi kertoja seuraavan kuuden osan myötä kehittyy, mutta minusta hänessä alkaa orastaa varsinainen paskainen, lipevyyksillä öljytty seurapiirinilkki, oppinut mulkosilmä ja yliherkkä sielun pohjamutien tonkija. Mitä ällöttävämmäksi sosiaalisten suhteiden virittelijäksi kertoja paljastuu, sitä rakastettavampi hänestä tulee ja sitä todempia ja raadollisempia hänen tekemänsä havainnot ovat.

Viides osa (Guermantesin tie 1) odottaa jo vuoroaan.

Taivaallista lihahyytelöä

2011-05-06T14:46:00.000+03:00

Taivasta on tapana verrata milloin mihinkin, harvemmin kuitenkaan lihahyytelöön. Marcel Proust tällaisen vertauksen kuitenkin tekee, ei taivaaseen paikana – vaikka siihen suuntaankin kuvaa voisi kehitellä - vaan taivaan väriin.
Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaniin Neljännessä osassa (Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2, sivu 200, suom. Inkeri Tuomikoski) sanotaan:

”Samankaltainen siekale punaista merellistä taivasta kuin se jonka näin Combrayssa kiviristin yläpuolella tullessani kävelyltä ja valmistautuessani käväisemään keittiössä ennen illallista, yhtä tiiviinä ja kirpeänä kuin lihahyytelö ja kohta sen jälkeen, allaan kylmäksi käynyt meri, sininen kuin säyneen selkä, yhtä rusottava kuin lohi, jota meille kohta tarjoiltaisiin Rivebellessä, viritti mielihyvää jota tuntisin pukeutuessani asianmukaisesti illallista varten.”

Lause on huikea. Se sisältää runollisen terävän maisemakuvauksen, muistojen esiin nostamat tunteet ja nykyhetken läsnäolon, odotuksen ja tulevaisuuden.

Mikä väristä onkaan alatoopi ollut Proustin aikoihin Ranskassa? Edellä olevan kuvauksen pohjalta voin kuvitella ja jopa maistaa sen, kuten tarjolla olevan lohenkin. Visuaalinen elämys muuttuu makuaistin tapailuksi lukijan mielessä, vaikka Proustilla yleensä maku (ja tuoksu) synnyttää muiston ja elämyksen.

Harvoin kirjaa lukiessani kiinnityn yhteen lauseeseen, palaan siihen, katselen ja maistelen sitä. Proustia lukiessa lauseita (monin verroin pitempiä kuin edellä lainattu) löytyy vaikka kuinka paljon.

Nyt ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat Proustiin ja haluavat etsiä omaa kadonnutta aikaansa freskosta, valtaisista kudoksesta, mielleyhtymien, muistojen ja tarkkojen havaintojen verkostosta, jonka kirjailija heidän eteensä luo.

Project Proustini siis jatkuu!

Kirja vai ruusu?

2011-05-03T13:04:00.000+03:00

Mies, lahjoitatko naiselle punaisen ruusun? Nainen, lahjoitatko miehelle kirjan? Pitäisi, sillä tänään on kirjan ja ruusun päivä.

Vai pitäisikö?

Kirjan ja ruusun päivä on kaunis perinne, mutta pohjimmiltaan kirjakauppiaiden mainoskikka. Eikä siinä mitään pahaa. Kirja tarvitsee ja ansaitsee ruusuja ympärilleen. Kirja tarvitsee tunteita ja mielikuvia. Lukeva ihminen on parempi ihminen. Lukeva ihminen on lähempänä toisia, hän on avoimempi ja viisaampi...

Nykyinen Kirjan ja ruusun päivän perinne juontuu Espanjan Kataloniaan ja vuoteen 1926. Taustalla on kuitenkin vanha legenda Pyhästä Yrjöstä (joka on Katalonian suojelupyhimys) sekä katalonialainen kirjallisuuspalkinto, jossa voittaja sai palkkioksi kukkia.

”Virallinen” Kirjan ja ruusun päivä on 23.4., mutta eri maissa tapahtumaa vietetään omien almanakkojen mukaan. Meillä se on sopivasti äitienpäivän edellä, jolloin myös ostetaan kirjoja ja annetaan kukkia.

Mutta sitä olen aina miettinyt, että miksi nainen saa kukan, mutta vain mies kirjan. Kirjan ja ruusun päivä on kirjakauppiaiden tempaus, ei kukkakauppiaiden, vaikka hekin hyötyvät. Eikö nainenkin haluaisi kirjan? Ja ehkä joku mieskin voisi ilahtua, jos nainen tuo hänelle kukkia.

Ja sitäkin olen miettinyt, että minkälainen Kirjan ja ruusun päivän kirjan pitäisi olla? Runollinen, viihteellinen, tiedollinen, filosofinen, elämänhallinnallinen vai kuvallinen? Nykyaikana voi antaa kirjan myös sähköisessä muodossa, jos naisella (tai miehellä) on lukulaite, mutta se ei liene millään tavalla romanttista.

Kirjan ja punaisen ruusun, sydänveren ja rakkauden symbolin, yhdistäminen on pysyvän ja katoavan liitto. Siitä lukemisessakin on kysymys, katoaviin hetkiin juurtumisesta: olen olemassa kun luen.

So what, mr. Proust?

2011-04-29T16:56:00.000+03:00

Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka sanovat, että ovat yrittäneet lukea Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin, mutta että heiltä on loppunut motivaatio kesken. Kirja kasvaa megalomaanisiin ihmissuhteiden psykologisiin revittelyiin menneessä ajassa. Oikeutetusti voi kysyä, so what? Mitä tekemistä Proustin kuvaamalla ajalla on meidän aikamme kanssa? Ei mitään, mutta romaanitaiteen kanssa sillä on paljonkin. Ja sen vuoksi ihmismielen ja sen toiminnan kanssa.

Edellä sanottu olkoon yleistys.

Proust-projektini on hyvässä vauhdissa eli kolmas kirja on luettu. Siinä kertoja käy vimmatusti lävitse suhdettaan Gilberteen, lapsuuden rakastettuun, sekä tämän vanhempiin, herra ja rouva Swanniin. Kertoja on ylivirittynyt herraspoika, hemmoteltu, mutta tarkkanäköinen omaan psykologiseen sisäeritykseensä tukeutuva ja tukehtuva, sietämätön, naurettava, ihastuttava, liki limainen, sairaaloinen, kiero, sivistynyt, pikkuvanha nuljake, inhimillinen ja tosi.

Kolmas osa, nimeltään Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa (1), alaotsikoltaan Rouva Swannin ympärillä sisältää rakkaustarinan ja sen lopun (ja lupauksen uuden rakkauden alusta). Kertoja päättää lopussa ettei tapaa Gilberteä, joka on häntä kohtaan penseä, jotta rakkaus aikanaan lakkaisi. Silloin ei ole väliä, että Gilberten penseys on ehkä muuttunut rakkaudeksi. Mitä peliä!

Kolmanteen osaan sisältyy kaksi aivan erityisen herkullista jaksoa Ensimmäisessä kertoja pääsee pitkään kinuttuaan isoäitinsä kanssa teatteriin katsomaan kuuluisaa näyttelijätärtä la Bermaa. Kokemus on pettymys, sillä hypettämällä hehkuteltu ja kuviteltu taide-elämys jää toteutumatta ja la Berma vaikuttaa tavallista tontummalta näyttelijältä. Myöhemmin aikuiset selittävät hänelle mistä esityksessä ja la Bermaan taiteessa oli kyse. Kertoja ymmärtää sen, mutta ei voi mitään kokemukselleen, tunteelleen, pettymykselleen ensimmäisen esityksen nähtyään.

Proustin mammuttiromaanissa on kyse ensimmäisen kokemuksen, tunteiden ja kuvitelmien voimasta. Ne ovat alkuperäinen, jota vasten myöhemmät kokemukset peilautuvat.

Toinen herkullinen tapaaminen on kun kertoja tutustuu ihailemaansa kirjailija Bergotteen. Luonnossa mies ei vastaa kertojan luomaa ihanteellista kuvaa, joka on syntynyt tämän teoksia lukemalla ja imitoimalla.

Hirvittävä intensiteetti, puhku ja palo päällä kertoja etsii kadonnutta aikaa ja lukija, minä poloinen, luen silmät tapilla luokkayhteiskunnan analyysia, mihinkään liittymätöntä huokailua ja sentimentaalista väristelyä, hyvän ja pahan tuolla puolen tapahtuvaa muistelua, muistamista, unennäköä ja avointa tunnustamista.

Kolmannessa osassa vilahtaa ohimennen sivulauseessa Albertine, kertojan seuraava suuri rakkaus. Aloitan jo tänään neljännen osan lukemisen.

P.S. Luin kolmatta osaa matkalla Englantiin ja siellä ollessa. Kokemus antoi lisämerkityksiä sisältöön, sillä maa jossa kirjaa luin, on edelleen monin tavoin luokkayhteiskunta kuten Proustin kuvaama 1800/1900-luvun vaihteen Ranskakin. – Se missä kirjaa lukee, on osa lukuprosessia: mikä oli todistettava.

Oodeja Odettelle

2011-04-22T18:35:00.000+03:00

Sietämätön akka! Lisätään vielä soppaan rakkautensa täysin sokaisema mies ja ylivirttynyt kertoja, niin saadaan kieroutunut rakkauden Korkea veisu, todellinen Laulujen laulu.

Proust-projektini on edennyt Kadonneen ajan etsinnän toiseen osaan. Kirjan alkuosa keskittyy herra Swannin, Charles Swannin, hulluun rakkauteen, joka saa sietämättömät mittasuhteet. Rakkauden kohde, Odette de Crécy, osoittautuu itsekkääksi ja ilkeäksi puolimaailman naiseksi, joka pompottaa onnetonta herra Swannia.

No jaa, voihan sitä Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan toista osaa noinkin kuvata.

Swannin tien toinen jakso on nimeltään Swannin rakkaus. Kertoja syventyy sen vaiheisiin ja ilmenemismuotoisin. Kyse on kahden tyystin erilaisen ihmisen rakkaudesta, josta kasvaa ajan oloon yksipuolinen. Odette toteuttaa teoriaa, jonka mukaan rakastunutta miestä pitää kohdella huonosti, jotta tämän kiinnostus ei sammu. Paitsi että lopulta sammuu, kun miesparka ymmärtää, että häntä pidetään pilkkana. Odettesta paljastuu paitsi heterouskoton myös bi-seksuaalinen puoli.

Vaikuttaa aivan kuin referoisin viihdekirjaa. Mutta en referoi, vaan otan esiin yhden tason Proustin huumaavasta kuvauksesta.

Toisen osan Kolmas jakso on nimeltään Paikannimet: nimi. Se on eräänlainen kaiku herra Swannin hullusta rakkaudesta, sillä siinä kertoja rakastuu Swanien (Charles avioituu Odetten kanssa) tyttäreen, Gilberteen, jonka lapsena tapaa puistossa. Rakkaus on yksipuolista ja sairaaloisen ylivirittynyttä.

Proustin pitkää ja rönsyilevää kerrontaa höystää edelleen tarkka psykologinen mielenliikkeiden ja tilanteiden havainnointi ja luokkayhteiskunnan armottomuuden paljastaminen.

Ykkösosan, Combrayn jälkeen minulta kesti tovin päästä kakkososan maailmaan sisään, mutta ei hätää, homma alkoi toimia ja teksti imaisi mukaansa.

Odetten ja herra Swannin rakkaustarina on varmasti yksi kaunokirjallisuuden mehukkaimpia. Siitä ja kertojan yltiöpäisestä kiinnostuksesta Swannin perheeseen (jota hän ei oikeasti edes tunne) kerrotaan lisää kolmososassa.

Myönnän, kaikki edellä sepustamani tuntuu tyhmältä, mutta silti Proustin lukeminen tuntuu tärkeältä. Ja tuottaa suurta iloa.

Edelliset Proust-projektiini liittyvät bloggaukset ovat:
Combrayn pauloissa (27.3.2011)
Sivu kerrallaan (6.3.2011)
Askelen lähempänä Proustia (18.2.2011)
Kadonnutta aika etsimässä (6.2.2010)

Lajityyppiä määrittelemässä

2011-04-09T15:30:00.000+03:00

Vuosittain Suomessa vietetään kristillisen kirjan viikkoa. Mutta mikä ihme on ”kristillinen kirja”?

Kysymys on klassikko ja siitä keskustellaan ja kiistellään jatkuvasti. Gisbert Kranzin muutaman vuosikymmenen takainen määritelmä "kristillisestä kirjallisuudesta" kuuluu:

”Kristillinen kirjallisuus on sellaista kirjallisuutta - minkälajista se sitten onkin tai mitä teemoja se käsitteleekin - joka on syntynyt kristillisestä Jumalan, ihmisen ja maailman käsittämisestä.”

Hyvä määritelmä, mutta muitakin löytyy. Itse määrittelen ”kristillisen kirjan” seuraavasti:

Kristillinen kirja on sellainen lajityypistä ja tyylilajista riippumaton kirjallinen tuote, jonka teema tai teemat liittyvät Raamatun tapahtumiin tai tulkintoihin, kristinuskon keskeisiin käsiteisiin (kuten armo, syyllisyys, anteeksianto) tai kirkon historian vaiheisiin.

Muita määritelmiä voisivat näkökulmista riippuen olla vaikkapa seuraavat:

1 Kristillinen kirja on sellainen kirja, jonka yksi tai useampi teema tai koko sisältö liittyy kristinuskon maailmaan.

2 Kristillinen kirja on sellainen, jota lukija omista lähtökohdistaan käsin kristillisenä pitää.

3 Kristillinen kirja on sellainen, joka synnyttää myönteistä suhtautumista kristinuskoa kohtaan.

4 Kristillinen kirja on sellainen, jonka tekijällä on ollut vilpitön usko kirjallisen ilmaisunsa mahdollisuuteen kommunikoida satunnaisenkin lukijan kanssa kristinuskon merkityksestä.

5. Kristillinen kirja on sellainen, joka lisää lukijan itsetuntemusta ja mahdollistaa kristillisen elämäntulkinnan myönteisenä mahdollisuutena.

Lisääkin määritelmiä voi yrittää tiivistää, mutta yleispätevän määrittelyn antaminen varsin laajalle ja hieman hahmottomalle ilmiölle on hakuammuntaa. Jos puhuttaisiin esim. romaaneista ja yritettäisiin määritellä ”kristillistä romaania”, olisi työ helpompaa ja tuloksena esimerkiksi tällainen:

Romaani on kristillinen jos sen kuvaamien henkilöiden omaa elämäänsä koskevissa ratkaisuissa kristinuskon peruskäsitteillä (kuten usko, armo, syyllisyys, anteeksianto) on vakavasti otettava rooli eli jos heidän eettinen pohdintansa tai tekemänsä ratkaisut sivuavat tai liittyvät kristinuskon viitekehykseen.

Edellä olleen määritelmän mukaan esimerkiksi pappilaan sijoittuva ihmissuhderomaani ei automaattisesti olisi kristillinen romaani. Kuvattavien henkilöiden tulisi suhteissaan peilata edes jollain tavalla ratkaisujaan tai ajatuksiaan kristillistä arvomaailmaa vasten (mitä se sitten ikinä onkaan).

Jos halutaan vielä nyanssoidumpaa määrittelyä, on puhuttava "kristillisen kirjan" lisäksi "kristillisaiheisesta kirjasta". Ensinmainitussa kristillinen on sisällössä ja syvärakenteessa, jälkimmäisessä on kyse ulkoisista tapahtumista.

Suvaitsevaisuuden porteilla

2011-04-02T18:36:00.000+03:00

Väitän, että ajankohtaisempaa ja suvaitsevaisuuteen kannustavampaa kirjaa kuin Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonto (Otava) ei juuri nyt ole saatavilla. Se kannattaa ostaa, lainata, pyytää lahjaksi tai muuten vaatia luettavaksi.

Professori Sihvola hahmottelee kirjassaan ensin uskonnon merkitystä ja uskonnon äidinkielen luonnetta ja siirtyy sitten pohtimaan laajasti suvaitsevaisuuden mahdollisuuksia monikulttuurisessa ja -uskontoisessa maailmassa. Hän kirjoittaa myös Lähi-idän tilanteesta, uskonnonvapaudesta ja seksuaalieettisestä keskustelusta. Sihvola suhtautuu luottavaisesti ajattelevan ihmisen uskonnon tulevaisuuteen.

Maailmankansalaisen uskonto on ehditty toisaalla (Kotimaa24-blogissani) leimata jo lähtökohdiltaan muotopuhtaan liberaaliteologiseksi. Entä sitten, se tarjoaa hyvät välineet ymmärtää uskontoa ja kristinuskoa erityisesti. – Paremmat välineet liberaaliteologia (mm. historiallis-kriittinen ja yksilön kokemusta oppien sijaan korostava lähestymistapa) antaa todellisuuden ja yhteisöjen ymmärtämiseen kuin vaikkapa biblisismi (yltiökirjaimellinen Raamatun tulkinta).

No, ei leimoilla ole väliä, jos lähtökohdat, metodit tai ismit auttavat kuvaamaan käsillä olevaa ilmiötä ja artikuloimaan sen ymmärrettävästi nykyhetkessä. Jokainen yritys saada kiinni ajassa vaikuttavista ilmiöstä perustuu johonkin lähtökohtaan, totta kai. Sihvola lähtee siitä yleisestä havainnosta, että uskonto on kieli, joka poikkeaa tieteen kielestä. Senpä vuoksi suvaitsevaisuuden perusteita ei voi rakentaa uskonnollisen kielen varaan, sillä sen pitää toimia myös ei-uskonnollisessa ympäristössä.

Ylipäättään kun uskontoa selitetään uskon kielellä ei-uskonnollisessa ympäristössä, joudutaan puhumaan riikinruotsia sydän-Savossa, siis vertauskuvallisesti: voi olla että tulee ymmärretyksi tai sitten ei – vastuu on puhujalla.

Todellisuutta koskevia yleistyksiä ei voi tehdä niin, että ilmoittaa Jumalan puhuvan vain uskoa eli uskonkieltä. Ne yleistykset ja havainnot ovat uskonnon sisäisiä, toveripuhetta siis, yhteisön rakentamista ja rajojen piirtämistä.

Uskontoa puhutaan monella eri murteella: raamatullisuudella, opillisuudella, tunnustuksellisuudella, körttiläisyydellä, hurskastelevuudella jne jne.

No, takaisin asiaan.

Sihvola kirjoittaa: ”Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä.”

Pohtimisen arvoinen ajatus!

Suvaitsevaisuus ei ole ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus, vaan sitä pitää opetella. Se on koulutuksen ja kulttuurin tehtävä.

Kirjojen suositteleminen muuten on kaksiteräistä hommaa: joku voi kokea sen tyrkyttämisenä, toinen kiittää. Mutta suosittelen Sihvolaa silti.

Combrayn pauloissa

2011-03-27T19:57:00.000+03:00

Minulla on outo olo, kuin yllätysvoittajalla. Olen saanut luettua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ensimmäisen osan Swannin tie 1 eli ”Combray”.

Ymmärtääkseni kirjallisuuden ystävät voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka ovat lukeneet Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ja niihin jotka eivät. Ne jotka eivät ole lukeneet, voidaan lisäksi jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka aikovat sen lukea, ja niihin jotka eivät suin surminkaan ryhdy moiseen.

Aion pyrkiä ensimainittuun ryhmään. Ja Combrayn jälkeen uskon myös onnistuvani. – Aikaa se ottaa, mutta ottakoon.

Ihmeellistä haahuilua koko Combray, ihmeellistä ja ihanaa. Osuvia pistoja mielen ja muistin kankaalle. Siveltimenvetoja suoraan silmistä sieluun. Combray, lapsuuden muistojen tihentymä, keksitty pikkukaupunki tajunnan takapihoilla ja korkealla vuorella.

Combray vyöryttää unen ja muistin logiikalla tapahtumia lapsuudesta ja nuoruudesta, vaikutelmia orapihlaja-aidoista, leivoksista, teen mausta ja kertomuksen alkuja ihmisistä, paikoista sekä psykologisia ja sosiologisia havaintoja yhteiskunnan rakenteesta ja ihmisten välisistä hierarkioista. On siis vaikea sanoa lyhyesti, mistä Combray kertoo. Se lienee jonkinlainen johdanto tulevalle. Se alkaa nukahtamisvaikeuksilla ja päättyy heräämiseen.

Luettuani Combrayn, tunsin pettymystä aloittaessani Swanin tie kakkosen (jossa on kaksi jaksoa Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi. Johtuneeko osin suomennoksesta (Inkeri Tuomikoski, 1977), mutta Combray (suomennos Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, 1968) rullasi joten runollisemmin ja sumuisemmin. Tai sitten vain parinsadan sivun mittaan totuin tekstiin, hyväksyin sen olemuksen. Sekin voi hämätä, että kakkososa alkaa nimensä mukaisesti selkeällä kertomuksella herra Swannin rakkaudesta Odetteen, olkoonkin, että kertoja edelleen harrastaa pitkää lausetta ja rönsyilevää ajatusta tarkkojen havaintojen lisäksi.

Mutta ei vielä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Olen Swannin tie kakkosessa vasta sivulla 52.

Ajan hammas puree

2011-03-19T09:55:00.000+02:00

Aikaa ei voi pysäyttää, mutta sen liikettä voi seurata. Kellosta. Ja katsomalla ympärilleen. Maailmaa.

Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.

Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.

Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.

Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.

Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?

”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.

Sivu kerrallaan

2011-03-06T12:21:00.000+02:00

Nyt se alkoi! Proust-projektini on lähtenyt käytiin. Kadonnutta aikaa etsimässä etenee verkkaisen määrätietoisesti sivu kerrallaan.

Sain luettua Olaf Lagercrantzin johdantoteoksen Proustia lukiessa. Yllätin itseni pari päivää sen jälkeen tarttumalla Kadonneen ajan ensimmäiseen suomenkieliseen osaan. Nyt Combray on yöpöydälläni ja luen sitä parhaan kykyni, ymmärrykseni ja vireystilani mukaan.

Ääneen luettuna se on vaimon mukaan parasta unilääkettä. Pitkiä lauseita, hapuilevaa, mutta terävää havainnointia, eksyileviä mietejuoksutuksia, koomisia ilmiöitä, psykologista ilotulitusta, muistin petollisuutta ja tarkkuutta.

Ääneen luen sitä pikku paloina vain koska Marcel Proust kirjoittaa niin hivelevän hauskasti ja kutkuttelevan olennaisesti. Lauseet ja ajatukset ovat kuin harsoja, tuulessa liikkuvia tai kuin kasteen kirkastamia hämmähäkinseittejä aamuisessa vastavalossa.

En välitä arvailla, kauanko Project Proust tulee kestämään. Pikalukuna kirjaa tuskin on tarkoitettukaan luettavaksi.

P.S. Säälittävää sanoa, mutta olen nyt sivulla 51, joten päätän raporttini vähin äänin tähän...

Kabbala kolkuttaa

2011-02-25T19:01:00.000+02:00

Sain käsiini belgialaisen Geert Kimpenin Kabbalisti-romaanin saatesanoin: ”Tää on jotain hirveetä roskaa”. Hirveä roska yhdistyneenä uskontoon on aina kiinnostavaa, varsinkin kun kabbala itsessään on erään tulkinnan mukaan aidosti molempia.

Kabbala on muodikas uskonto, jota ovat pitäneet esillä (mm. punainen rannenauha) viihdemaailman tähdet, kuten Madonna, Britney Spears, Demi Moore ja Mick Jagger. Mutta 1980-luvun puolivälissä Los Angelesissa entisen vakuutusmyyjä Philip Bergin perustamalla uuskabbalalla on vain vähän tekemistä alkuperäisen kabbalan eli juutalaisuuden mystisen suuntauksen kanssa.

Keskiajalla Euroopassa kehitetty kabbala on tunnettu erityisesti lukumystiikastaan. Kirjainten lukuarvoja laskemalla ja yhdistelemällä saadaan salaista tietoa. Toora eli heprealaisen Raamatun alkuosaa, viittä Mooseksen kirjaa tutkimalla kabbalistille avautuu mystisiä merkityksiä. Kabbala on esoteerinen oppi eli sen harjoittaja saa ekstraymmärrystä maailman syvärakenteesta.

Hajjim Vital (Chaim Vital) on yksi keskeisistä kabbalan kehittäjistä. Hän eli 1543-1620. Vitalin nuoruusvuosiin keskittyvä Geert Kimpenin esikoisromaani Kabbalisti avaa kiinnostavalla tavalla tätä juutalaisuuden vähemmän tunnettua sivujuonnetta. Lukijan kannalta ongelmallista vain on, että hän ei voi tietää milloin Kimpen ammentaa kabbalasta ja milloin sepittää omiaan. Varmaan kumpaakin tapahtuu, onhan kyseessä sepite, fiktio. Kirjan lopussa tosin on 50 kirjan lähdeluettelo, joten pohjatöitä Kimpen, koulutukseltaan elokuvaohjaaja, on selvästi tehnyt.

Kabbalisti (De Kabbalist 2006, suomennos 2011 Titia Schuurman, Bazar) ei kuitenkaan ole pelkää viihderoskaa, vaikka siinä elämänkatsomuksellisen viisauspohdinnan rinnalla kuljetetaan myös ”aistillista” tarinaa eli miehen ja naisen välistä rakkautta. Sekin näyttäytyy hetkellisestä kökköydestään huolimatta lopulta filosofian vertauskuvana. Keskeisessä selittävässä roolissa ovat juutalaisen taruston Shekhina ja Lilit. Shekhina on Jahven feminiini puoli, ja myös jumalallinen naisessa. Lilit puolestaan on naisen lihallisuus.

Hajjimin Vitalin tarina on matka kohti kutsumusta ja tehtävää. Kirja opettaa, että jos ihmisellä ei ole lainkaan toiveita, hän sammuu kuin luhistuva tähti. Romaanissa Hajjim on aikansa tunnetun kabbalistin Jitshak Lurijan (1534-1572) oppilaana ja kirjaa ylös tämän opetuksia (ja rakastuu tämän tyttäreen). Hajjim kokee kirjoittaneensa kirjan itse, mutta Lurija ottaa sen omiin nimiinsä. Tässä on kasvun paikka Hajjimille: onko oma nimi asiaa tärkeämpi. Muutoinkin Hajjimia koetellaan monin tavoin Kabbalistissa, sillä kyse on kasvutarinasta. Se keskittyy ajanjaksoon, jolloin luodaan pohja päähenkilön myöhemmälle suuruudelle.

Kabbalisti kertoo Paulo Coelhon ja Dan Brownin innoittamassa hengessä mehukkaan stoorin, jossa on opettavaisen tarinan selkeyttä ja vertauskuvallisuutta, mutta myös viihteen antamaa sujuvuutta. Tarinassa yliluonnollinen on luonnollista ja liitonarkkukin löytyy. Hups, taisin paljastaa mytologiaa tuntevalle lukijalle jo liikaa…

Kabbalistissa on seitsemän osaa ja 72 lukua. Ensin mainittu on (hengellisen) täydellisyyden luku, jälkimmäisellä viitataan Jumalan salattujen nimien lukumäärään.

(Teksti julkaistu ensin Lukupiiri-blogissa)

Askeleen lähempänä Proustia

2011-02-19T09:37:00.000+02:00

Haa, projekti etenee! Alan löytää rohkeutta tarttua Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäiseen osaan (Swanin tie: Combray). Marcel Proustin järkäle ei tunnu enää niin mahdottomalta. Mielikuvissa näen itseni jo lukemassa teosta. Levollisena ja vapaana.

Yöpöydälläni kuluu nyt (jälleen!) verkkaiseen (koko homma perustuu hitaudelle, ajan maistelulle!) Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Teksti on iättömän oloista, alunperin se on kirjoitettu 1992. Juuri nyt olen kohdassa jossa Lagercrantz pohtii Proustin homoseksuaalisuutta ja sen vaikutusta teokseen.

Jälkikäteen Proustia arvosteltu siitä, että hän pysyi kaapissa ja kuiskaili. Hänen olisi pitänyt astua ulos ja huutaa julki identiteettinsä. – Voi mitä hurskastelua! Mitä yksinkertaisuutta! Lagercrantzkin toteaa: ”Mikäli Proust olisi astunut esiin homoseksuaalina ja vaatinut tunnustusta ja arvonantoa, hän ei enää olisi ollut homoseksuaalisuuden edustaja...”

En tarkoita, että 1900-luvun alun asenteet homoseksuaalisuutta kohtaa tuottivat kiinnostavampaa ihmisen identiteettiä ja olemista luotavaa kirjallisuutta kuin avoimien kaapinovien aika. Se tuotti erilaista. Tiheää ja peittävyytensä ansioista kiehtovaa. Kadonnutta aikaa etsimässä on aikansa tuote, mutta myös ajattomuuden. – Nyt puhun suulla suuremmalla, sillä olen vasta proustilaisuuden noviisi, matkalla jännittävään, kiehtovaan ja pelottavaan sanataidekudokseen.

Todistajalausuntojen mukaan se ken etsii kadonnutta aikaa löytää jotain myös omasta itsestään ja olemisen kerroksellisuudesta, muistoista, toistosta...

(Edellinen Kadonnutta aikaa etsimässä -postaukseni oli 6.2.2010. Kesti siis vuoden päivät ennen kuin pääsin edes hitusen eteenpäin Proust-projektissa. Katsotaan, mikä on seuraava askel Lagercrantzin jälkeen. Ja koska sen otan.)

Arkkipiispa osti pokkarin

2011-02-12T09:46:00.000+02:00

Yksi elämän suuria nautintoja on ostaa lukemista matkalle. Sen voi tehdä hyvissä ajoin ennen matkaa hifistellen tai viime hetkellä lentoasemalta ex tempore.

Pokkari kainaloon ja koneeseen!

Arkkipiispa Kari Mäkinen osti Saksassa lentoasemalta itselleen Philip Rothin kirjan The Humbling. Kyseessä on Rothin 30. kirja ja se ilmestyi alunperin 2009. (Todennäköisesti kyse on pokkarista, vaikka Mäkinen ei sitä erikseen kerro.)

Mäkisen tuoreesta lukuelämyksestä voi lukea Kirkon tiedotuskekuksen ylläpitämästä Lukupiiri-blogista:

http://www.pod.fi/lukupiiri/

Mäkinen valitsi kirjan osittain ohuuden perusteella (140 sivua) ja uskoi lukevansa sen lennon aikana. Mutta toisin kävi.

“Luin viimeiset sivut sellaisena iltana, kun päivällä olin kuunnellut keskustelua kirkon tulevaisuusselonteosta. En ollut aivan varma, puhuivatko ne samasta maailmasta. Molempien maailma oli kuitenkin juuri tämä jossa elän. Molempien aika oli juuri tämä”, Mäkinen kirjoittaa.

Mitä sinä otat matkalle mukaan luettavaksi?

Parnasso pistää parastaan

2011-02-05T08:17:00.000+02:00

Posti toi Parnasson. Lehti juhlii 60-vuotista taivaltaan. On siis aika pohtia omaa suhdettaan tuohon instituutioon, jota myös kirjalliseksi aikakauslehdeksi kutsutaan.

Muistan Parnasson jo nuoruudestani. Ensikontakti tapahtui 1970-luvun alussa. Harrastin kirjoittamista, runoutta. Törmäsin aikuismaiseen lehteen todennäköisesti ensimmäisen kerran kirjastossa. Ymmärsin, että kyse on Kirjallisuudesta, isolla kirjaimella. Poikaset älkööt vaivautuko.

Vasta 2000-luvun alussa uskaltauduin siirtyä, nousta, uudelle tasolle: ryhdyin Parnasson kestotilaajksi. Turun kirjamessuilla oli silloisen kustantajan Yhtyneitten Kuvalehtien ständi ja hyvä tarjous. Epäsäännöllinen Parnasso-suhteeni muuttui säännölliseksi.

Aikaisemmin olin vain satunaisten käsiini osuvien lehtien varassa. Muistan myös muutaman kerran ostaneeni Parnasson. Tunsin silloin itseni paremmaksi ihmiseksi. Fiksummaksi ja taiteellisemmaksi. Tietoisuus lehdestä ja sen merkityksestä oli minulle kaikki vuodet vastaansanomaton.

Jokin lehdessä on kuitenkin aina harannut vastaan, tökkinyt. Mikä? Varmaan kirjallisuusmaisuus, tekstin ylevöitetty nousu arjen yläpuolelle. Eliittisyys. Toisaalta juuri tämä ajattomuus, litteräärin jumaluuden perään haikailu, on tehnyt Parnassosta samalla kertaa puoleensavetävän ja pelottavan.

Edellä sanottu sopii myös pyhyyden käsitteeseen. Parnassossa on jotain samaa, senhän paljastaa nimikin, taiteen, eritoten runouden ja muusain tyyssija. Laakerikruunuin palkittujen kirjallisten henkien Hall of Fame. Lehti ei kätke itseymmärrystään ja syvintä olemustaan. Lehden sivuilla uhrataan runouden jumalille ja levätään kirjallisten tuulien ja käännöshelmien lempeässä ymmärryksessä.

Parnasso sijaitsee maamme kirjallisuuden kaikkein pyhimmässä. Lehdellä on asema, mutta mikä parasta, se ei öykkäröi eikä käytä asemaansa vääriin. Siihen se on liian sivistynyt. Ja kirjallinen. Niin ainakin haluan uskoa.

Parnassoa tilaamalla ja lukemalla osallistun kirjallisuuskulttiin.

Oi, niin mieluusti sen teen!

Kirjailijasta tulee renki

2011-01-28T21:35:00.000+02:00

Kirjoittaja jumalaisine ideoineen ja terävine kynineen on kaiken lähtökohta. Tai on joskus ollut. Nykyisin varsinkin tietokirjoissa kirjoittaja on entistä useammin renki, joka tekee mitä pyydetään.

Perinteisesti on ajateltu, että kirjan tie kustantajan näkökulmasta on seuraavanlainen: kirjoittaja > editoija > taittaja > jakelija > myyjä. Mutta entistä useammin, varsinkin tietokirjoissa idea kirjaan tulee kustantajalta. Kirjoittaja on vasta toinen (tai ties monesko!) nappula tuotantoketjussa. Kustantaja haarukoi tarpeen ja räätälöi tarvittavan tuotteen ja pyytää kirjoittajaa tuottamaan tarvittavan sisällön, jota yhdessä kustantajan kanssa pitkin matkaa viilataan haluttuun formuun, näkökulmaan ja mittaan. Ei tässä mitään pahaa ole, mutta ansaitsee tulla mainituksi.

Renki-sanan voi halutessaan korvata asiantuntijalla tai ammattilaisella (tai ammattikirjoittajalla).

Olen kirjoittanut tietokirjoja omasta vapaasta lähtökohdastani, mutta myös kustantajan yllytyksestä. Kumpi on parempi? No tietysti kumpikin.

Kaunokirjallisuudessa esikoiset lienevät poikkeuksetta omaehtoisen ilmaisuntarpeen synnyttämiä, mutta varmaan tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Sen sijaan jatko-osat voivat usein olla brändin rakentamista tyyliin ”Kun se edellinenkin myi, niin laitetaan samanlainen ensi jouluksi...”

Tiesikö esimerkiksi Kalle Päätalo etukäteen, että Iijoki-sarjassa olisi 26-osaa, vai pyysikö kustantaja vielä muutaman lisää - vai pyysivätkö lukijat?

Onko näytelmiä vaikea lukea?

2011-01-15T18:18:00.000+02:00

Olen kuullut monen valittavan, että näytelmiä on vaikea lukea, koska niissä on vain puhetta. Totta, mutta vain puoliksi.

Romaanin dialogi eroaa draaman dialogista (ainakin) kahdella tavalla. Ensinnäkin draamassa vuoropuhelu on toimintaa - sen pitää sisältää (mahdollistaa) ulkoista tai sisäistä tapahtumista näyttämöllä ja näyttelijöissä. Toisekseen draaman dialogi paljastaa luonteen ja persoonan selkeämmin kuin romaanin dialogi (joka voi myös olla paljastavaa, mutta romaanissa on muitakin keinoja kuvailla henkilöitä – pelkät parenteesit eivät riitä näytelmässä, vaikka joskus niiden merkitys voi olla ratkaiseva itsenäisen tekstin tasolla).

Tarkan Tiedon Tonava, tänään 10 vuotta täyttävä Wikipedia, määrittelee: “Draamakirjallisuus on pääasiallisesti tarkoitettu esitettäväksi, ei niinkään luettavaksi. Sanaa näytelmä käytetään sekä tekstistä että sen esittämisestä teatterissa; jos näiden eroa täytyy erityisesti korostaa, jälkimmäistä sanotaan teatteriesitykseksi. Toisin sanoen draama on ”näyttelijöitten yleisölle teatterinäyttämöllä tai vastaavalla esitettäväksi tarkoitettu kirjallisuudenlaji, jossa inhimillistä elämää kuvataan nykyhetkisenä toimintana dialogin ja monologin avulla.” (Viimeinen lainaus Yrjö Hosiaisluoman kirjasta Kirjallisuuden sanakirja , WSOY 2003).

Draama on siis yksi kaunokirjallisuuden laji. Näytelmiä teatterissa tehdään draamakirjallisuudesta, mutta esityksen pohjana voi myös olla käsikirjoitus, joka sellaisenaan ei ole itsenäinen teos (eikä suoraan sisällä kaikkea mitä näyttämöllä puhutaan). Moni esitys rakentuu usein lopulliseen tekstimuotoonsa vasta harjoitusprosessin aikana.

Yksinkertaisten voi väittää, että jos näytelmä julkaistaan kirjana, se on kirjallisuutta. Samaan hengenvetoon on todettava, että myös elokuvakäsikirjoituksia on julkaistu kirjoina – ovatko nekin siis kirjallisuutta, draamakirjallisuuden alalaji?

Näytelmien lukemisen vaikeuskerroin pienenee, jos niitä lukee säännöllisesti. Oppii hyväksymään tämän kirjallisuudenlajin eritysipiirteet.

Viimeksi luin syksyllä Heini Junkkaalan Kristuksen morsiamen (Kirja kerrallaan 2010). Hyllyssäni on myös WSOY:n Shakespeare-suomennosten sarjaa. Olen lukenut niistä muutamia, mutta en läheskään kaikkia. Seuraavaksi tartun vähemmän tunnettuun Cymbelineen (suom Lauri Sipari, 2010): ainakin se on jo otettu esiin pöydän kulmalle.

Kolmen kirjan joulu

2010-12-26T17:32:00.000+02:00

Saitko joululahjaksi kirjan? Tai useampia? Minulla on pyhinä ollut luvussa kolme kirjaa. Yksi on jo luettu, toista selailen ja kolmatta vielä luen.

Juban sarjakuvakirja Frank Viettelysten vaunussa (WSOY) esittelee Viivin ja Wagnerin tekijästä hieman toisenlaisen puolen. Frankilla, suuhygienistillä, menee reaalimaailmassa huonosti, fantasiamaailmassa vähän paremmin tai ainakin vauhdikkaammin. Ei mikään syvällinen juttu, mutta Viivin ja Wagnerin ystäville löytyy kaikuja sovinistisian maailmankuvasta ja ranskalaisesta aikuisten sarjakuvasta.

Jussi Aallon Kohteena ihminen – muotokuvauksen käsikirja (Decendo) opettaa ottamaan parempia valokuvia ihmisistä. Kirjassa on paljon kuvia tunnetuista henkilöistä, mutta ei kerrota keitä he ovat. Itseäni ilahdutti tunnistaa runoilija Leif Färdingin (1951-1983) kuvasta. Hänen runojaan aikoinaan luin ja ne tekivät jonkinlaisen vaikutuksenkin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2009 saaneen Herta Müllerin tuorein suomennos on alunperin jo vuonna 1997 ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi, Keltainen kirjasto, suom. Tarja Roinila). Kirja on minulla vasta alussa, se vie sosilistiseen Romaniaan. Päähenkilö on taas matkalla kuulusteluun ja havainnon ympäristöään raitiovaunussa. Jotenkin tuntuu vakavalta taideproosalta, joka vaatii lukijalta työtä, sillä tarina on sillä tavoin viitteellinen. Että se ei itsessään ime mukaansa. Kyse on siis enemmän tavasta millä asiat kerrotaan, kuin mitä ne ovat. Todellisuuden näkemisestä kirjallisena: keskitien etsiminen tarkan ilmaisun ja lyyrisen vapauden välillä. Müller on lähempänä tarkkuutta kuin vapautta, vaikka vapauden puutteesta kirjoittakin.

Tonttuna kirjakaupassa

2010-12-18T20:22:00.000+02:00

Onko kova paketti parempi kuin pehmeä? Jos kovaa etsitään, kirja on hyvä valinta. Mutta minkälainen kirja kenellekin, kas siinä pulma.

Nyt on korkea aika päättää partaisen uskomusolennon puolesta, mitä fiktiiviseen luonnonmateriaalista tehtyyn lahjanjakelukuljettimeen laitetaan kirjakaupan hyllyltä. Kenelle romaani, kenelle muistelmat, kuka iloitsee tietokirjasta, kenelle uskaltaa edes ajatella runoja?

Yksi ratkaisu on antaa lahjakortti paikalliseen kirjapuotiin. Saa sitten itse valita mieleisensä. Mutta entä antikvariaatti?

Voiko joululahjaksi antaa käytetyn kirjan? Toki voi, vaikka on ihmisiä jotka nirppanokkailevat sisäisesti saadessaan divarin helmen. Itse kuuluin tähän heimoon, mutta en enää. Hyvä kirja on hyvä vanhanakin.

Meidän perheessä kovat paketit kääritään yleensä sanomalehden sivuun. Lukemista siinäkin on.

P.S. Haluaisin saada lahjaksi Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset (WSOY), ellen jo lukisi sitä.

Lukujalkineet vailla vertaa

2010-12-05T14:59:00.000+02:00

Sain pari joulua takaperin lahjaksi Mikko Närhen toimittaman kirjan Reino – lämpimiä jalkoja ja ajatuksia (Traff Finland Oy 2007). Kyseisiä jalkineita ei minulla ollut, joten kirja jäi hyllyyn pölyttymään.

Mutta, pyytämättä ja yllätyksenä, sain tänä vuonna isänpäivälahjaksi Reinot. Väri ei ole se perinteinen lököruskea, vaan harmaampi, ikään kuin "sivistyneempi". Kiikutin mokomat äkkiä mökille, jossa ne saavat olla itsekseen koko talven.

Mutta syystä jota tiedä en, tartuin Reino-kirjaan. Jotain suosikkijalkineen taustoita väkisinkin tiesin, mutta että se on ihan näin kultti! Aivan suomalaisuuden syvimpiä tuntoja kirjassa kutitettiin.

Alunperin 1932 huopaa ja kumia yhdistävä jalkine tunnettiin nimellä SA-kotikenkä. Vuonna 1965 syntyi Reino. Hänen, ei kun sen, feminiininen vastinpari on Aino.

Kirja muutti ajatukseni Reinoista. Olen varma, että ne ovat myös erinomaiset lukujalkineet! Tarkenee ja on mukava olla.

Lopuksi ja mielenylennykseksi kaikille Reinon omistajille tai sellaisista haaveileville lainaus Pauli Välimäen kirjoituksesta em. kirjasta: ”Reinot ovat paikallaan pysymisen symboli. Ekologisessa mielessä paikallaan pysyminen on monesti tavoiteltavampaa kuin jatkuva muutos. Hiljaisuus, tassuttelu, kävely ja ihmettely ovat verrattomasti ekologisempia tapoja suhtautua elämään kuin jatkuva juokseminen eteenpäin. Sitä paitsi: Reinot jalassa kiikkustuolissa ajatuskin virkistyy ja antaa tilaa luovuudelle, jota ilman talouskin surkastuu.”

Coelhon matkassa

2010-11-20T10:46:00.000+02:00

Yli kuukausi sitten aloin lukea kirjaa. Luen vieläkin sitä samaa, paloina ja annoksina, silloin kun kerkiän tai jaksan. Onkohan tässä pitkäksi venähtäneessä lukuprosessissa enää järkeä?

Kyse on Fernando Morraisin Paulo Coelho -elämäkerrasta A Warrior´s Life (Harper). Alun perin se ilmestyi 2008, pokkarini on tältä vuodelta.

Ostin kirjan matkalukemiseksi ulkomaille. Siellä pääsin pitkän lentomatkan aikana hyvin vauhtiin. Sittemmin yli 600-sivuisen kirjan lukeminen on mennyt palasteluksi.

Coelhon tarina on kiinnostava ja tekee hänen tuotannostaan ymmärrettävämmän. Olen nyt sivulla 448, jossa hän juuri ryhtyy kirjoittamaan Pyhiinvaellusta. Alkusivut ovat enemmän tai vähemmän nuoruuden sekoilua ja itsensä etsimistä.

Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt kirjoittaa Coelhosta, vaan pitkittyneestä lukuprosessista. Kauankohan se vielä jatkuu? Arvioisin, että nykyisellä vauhdilla pari kolme viikkoa. Pitempäänkin, jos luen muita kirjoja siinä ohessa. Niin kuin muuten teenkin.

Ostin tulevaisuuden

2010-11-06T11:26:00.000+02:00

Nyt se on tehty! Tunnustan, mutta en vielä tiedä pitääkö samaan hengenvetoon myös katua. Ostin Kirjamessuilta viikko sitten sähkökirjojen lukulaiteen. Kahdella prosentilla suomalaista on sellainen.

Ostin halvimman ja yksinkertaisimman laiteen, koska tekniikka tulee varmasti kehittymään ja laitteiden ominaisuudet monipuolistumaan. Minun laitteellani (Bookeen) voi vain lukea sähkökirjoja.

Ostopäätöstä vauhditti kaksi asiaa. Ensinnäkin haluan saada tuntuman tulevaisuuteen. Sähkökirja on tulevasuutta - tai sitten ei.

Toisekseen ostopäätöstä vauhditti se, että laiteeseen oli valmiiksi ladattu toistasataa kirjaa, klassikkoja englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja italiaksi. Pääsin siis alkuun ilman lisäpanostuksia, vaikka ranskaa ja italiaan en osaakaan.

Ensitunnelma Bookeenista on varovaisen myönteinen. Laite on heppoisen oloinen, mutta teksti ruudulla näkyy hyvin. Käyttökokemus on vielä sen verran hentoa, että en tässä vaiheessa ala pisteitä vekottimelle jakaa.

Aasinsiltoja etsimässä

2010-10-28T18:59:00.000+03:00

Tänään Helsingin kirjamessuilla esittelin kaksi Vuoden kristillinen kirja 2010 -ehdokasta, Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan keskustelukirjan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva) ja Pirjo Silverin sekä Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkko (Kirjapaja).

Kirjoja ei ensilukemalla oikein yhdistänyt mikään, mutta kun ne piti yleisön edessä tarjoilla (aikaa noin 25 minuuttia), niin aloin etsiä aasinsiltoja. Haastateltavinani olivat Pirjo Silveri ja kustannustoimittaja Pekka Saarainen.

Ja löytyihän niitä yhteyksiä. Kummassakin kirjassa on kyse vuoropuhelusta. Tilan täyttämisestä omilla näkemyksillä. Mutta – ja tämä on tärkeää - sen ottamista huomioon, mitä toisella on tuomisia. Keskustelijat kunnioittavat toisen näkemystä, vaikka oma onkin erilainen.

Pihkala ja Valtaoja puhuvat uskosta ja tiedosta, tämän- ja tuonpuoleisuudesta sekä moraalista. Lavonen ja Rauhala käyttivät erilaisia tyylejä koristellaan Tyrvään tulipalossa tuhoutuneen ja uudelleen rakennetun kirkon. Heidän työnsä ovat vuorovaikutuksessa keskenään, vaikka taitelijat eivät samaan aikaan kirkkosalissa työskennelleetkään.

Kahden näennäisesti erilaisen kirjan välillä on siis paljon yhteistä. Lukijan ilo on löytää se.

Nobel ahdistaa taas

2010-10-07T23:19:00.000+03:00

Kirjallisuuden Nobel-palkinnon sai perulaissyntyinen Mario Vargas Llosa. Nykyisn Madridissa asuvalta kirjailijalta on suomennettu 11 teosta, tuorein tältä vuodelta: Tuhma tyttö.

Ja nyt tulee se kauhea tunnustus. En ole lukenut yhtään Vargas Llosan romaania. Voi tätä sivistymättömyyttä!

Lissä tunnuistuksia: en ole lukenut viime vuoden voittaja Herta Mülleriä. Hyllyssäni tosin on Mülleriä, sen kun vain lukisin. En kyllä uskalla tähän hätään luvata, sillä juuri nyt kahlaan läpi työni vuoksi Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2010 ehdolla olevaa kirjaa, tai oikeammin kahta.

Oletko sinä jo Mario Vargas Llosasi lukenut? Mistä kannattaisi aloittaa?

Waltarin pisuaari

2010-09-25T10:11:00.000+03:00

Ulkoilutin eilen illalla koiraa ja kuljin Mika Waltarin kotitalon ohitse. Talon seinässä on muistolaatta joka kertoo kirjailijan asuneen talossa vuosina 1932-1979.

Laatan alapuolella on kukkalaatikko. Koirani nosti jalkaa sen kohdalla. Hätkähdin. Mitä otus oli tekemässä? Häpäisemässä kirjalijamestarin muistoa! Vedin kauhuissani koirani nopeasti pois tarpeiltaan. Tosin kukkalaatikkoon oli jo moni koira ennen omaani ehtinyt tehdä hajutäginsä.

Tarinan mukaan, kun Mika Waltarilta kysyttiin, minkälaisen muistomerkin hän itsestään haluaisi, tämä vastasi, että pariisilaisen mallin mukaisen pisuaarin Esplanadille. No, sellaista hän ei saanut, vaan nimikkopuiston Etu-Töölööseen ja sinne Veikko Hirvimäen tekemän muistomerkin Kuningasajatus (1985).

Varmaa on, että Mika Waltarin puistossa niin eläimet kuin ihmiset ovat tehneet tarpeitaan. Puiston viereisestä pusikosta tuli iltana muutamana kaksi teinityttöä housujaan nostelleen. Tyttöpisuaarissa olivat käyneet.

En tiedä mitä Waltari ajattelisi koirista, jotka nostavat jalkaa hänen Helsingin Tunturikadulla sijaitsevan muistolaattansa alla. Ehkä se olisi hänestä oikein ja kohtuullista. Jotenkinhan sitä muistoa on vaalittava.

Muuten, milloin viimeksi luin Waltaria?

Kuka jaksaa lukee klassikkoja?

2010-09-19T20:29:00.000+03:00

Klasikko on aikaa kestävä kirja. Sellaista ei voi suoraan kirjoittaa, se pitää lukea klassikoksi.

Nostan hattua kaikille klassikkojen lukijoille. Siksipä laitoin ilolla merkille, että professori Jaana Hallamaa ainakin on onnistunut lukemaan (kuuntelemaan alkukielellä) sellaisen, Thomas Mannin Buddenbrookit. Hän esittelee lukukokemustaan Kirkon tiedotuskeskuksen organisoimassa Lukupiirissä, yhteisblogissa (www.pod.fi/lukupiiri)

Tuoreessa Lukupiirissä Jaana Hallamaa kirjoittaa:

”Mannin vuonna 1901 julkaistua kirjaa on pidetty kaunokirjallisena esityksenä Max Weberin teesistä, joka mukaan protestanttinen kristillisyys ja kapitalistinen talousjärjestelmä ruokkivat ja tukevat toisiaan. Luonnehdinta on yksinkertaistus, mutta kuvaa oivallisesti sitä, ettei Buddenbrookit ole vain sukukronikka 1800-luvun lyypekkiläisestä kauppiasperheestä, vaan myös talous- ja sosiaalihistoriallinen tutkielma. Buddenbrookit kertoo myös muun muassa taiteilijan kutsumuksen ja porvarillisen elämänmuodon välisestä ristiriidasta, omakohtaisen ja ulkonaisen uskonnollisuuden merkityksestä ja voimasta, Euroopan poliittisista muutoksista ja eri yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä ja kuiluista.”

Kyllä minäkin vielä Buddenbrookini luen... Se muuten on tuoreena suomennoksena hyllyssäni...

Sitkeän lukemisen ylistys

2010-09-12T22:23:00.000+03:00

Tartut kirjaan ja alat lukea. Mainio opus. Luet tovin, kunnes tulee keskeytys.

Et heti pääse jatkamaan. Seuraavana päivänä on pakko tehdä jotain ihan muuta.

Kolmantena päivänä saat viisi sivua luettua, tulee puhelu. Ja taas on pakko hoitaa asioita.

Neljäntenä päivän unohdat kirjan. Ja viidentenä. Kuudentena ei huvita.

Viikon kuluttua alat jälleen lukea, nyt saat luettua puolensataa sivua.

Tulee taas pari kolme päivää, jolloin et kirjaan kajoa.

Otat kirjan yöpöydälle, ja niin pääset vauhtiin. Tai no, miten sen ottaa. Viidestä kymmenen sivua iltaisin, kunnes uni painaa silmäluomen näköesteeksi (aivot lakkasivat ottamasta vastaan informaatiota jo muutama minuutti aiemmin,)

Kirjan lukeminen kestää kuukauden, ylikin.

Mahdatko muistaa, mikä on kirjan nimi?

Kuka lukee omakustanteita?

2010-08-28T09:10:00.000+03:00

Kirjojen julkaisemisesta on tullut helppoa. Kuka tahansa voi ryhtyä oman tuotantonsa kustantajaksi.

Kirjan painaminen onnistuu pikkurahalla verrattuna takavuosikymmeniin. Painokset voidaan tehdä riittävän pieniksi ja uusia painoksia saa nopeasti.

Mutta kuka omakustanteita lukee? Lähipiiri, kaverit, sukulaiset, vaimo tai mies.

On tavallista että joku suvun patriarkka tai matriarkka kirjoitta muistelmansa jälkipolvia ajatellen. Tällainen kirja voidaan tehdä ja siitä tulee arvokas muisto. Vaan onko kukaan vielä kuullut mummosta, joka laittoi muistelmana nettiin, jotta lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset voivat niitä vilkuilla muun surffailun lomassa.

Vastaus otsikon kysymykseen: minä luen. Juuri nyt on menossa omakustanteena historiallinen romaani, Rauno Tirrin Kirjeitä Naantalin luostarista. Mielenkiintoinen kirja.

Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla.

Julkisen paikan lukijat

2010-08-13T14:28:00.000+03:00

Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka lukevat julkisessa tilassa ja niihin, jotka eivät missään nimessä tekisi niin.

Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Julkisessa tilassa lukeminen on yksi kirjallisuudesta nauttimisen ja lukemisen muoto. Se on erilaista kuin kotona lukeminen.
Puistonpenkki on hyvä paikka lukea. Kahvila on oivallinen paikka. Aina välillä voi kohotta katseensa ja havainnoida ohikulkijoita. Ja sitten sukeltaa taas kirjan maailmaan.

Bussi, juna ja raitiovaunukin käyvät julkisesta tilasta. Niissäkin on hyvä lukea. Ihmisten keskellä lukeminen auttaa keskittymään.

Muistan 80-luvulta alusta erään sunnuntaipäivän, jolloin luin koko kirjan Helsingin puistoissa. Vaihdoin paikka ja kävin välillä kahvilla. Palasin taas uuteen puistoon ja jatkoin. Kirja oli Pierre de Calanin romaani Mies saapuu luostarin portille (Kirjapaja 1979).

Lukuprosessin ja -ympäristön muisto on vahvana mielessäni vieläkin.

Lukemista hätähousuille

2010-07-31T15:03:00.000+03:00

Valitut Palat teki aikoinaan lyhennelmiä tunnetuista kirjoista. Sittemmin näitä kiireisille ja nykyihmisille tehtyjä lyhennelmiä on tullut paljonkin, pikkulasten satuja myöten. Eihän kukaan jaksa kuunnella Andersenin tai Grimmin veljesten juttuja alkuperäisversioina... No, onneksi ehkä joku vielä jaksaa.

Henrik Lange on toteuttanut kaunokirjallisen pakkaamisen sarjakuvan keinoin kirjassaan 90 kirjaklasikkoa kiireisille (WSOY).

Neljällä kuvalla Lange kertoo kaiken olennaisen muun muassa Umberto Econ Ruusun nimestä, Gabriel Garzia Marquesin Sadan vuoden yksinöisyydestä ja J.D. Sallingerin Siepparista ruispellossa. Vai kertooko siitenkään? Joidenkin kirjojen kohdalla lukija saattaa hörähtää, jos tuntee kirjan entuudestaan. Ihan aina ei kyllä selviä kirjan pointti. Mukana on myös vähemmän tunnettuja klassikkoja.

Raamatustakin Lange selviää neljällä kuvalla ja tekstillä. Vaan tuleeko olennainen sanottua? Uusi testamentti esimerkiksi on tekstitetty näin. "Pikakelauksella: Jumalan poika Jeesus syntyi (lomaa) ja kuoli ristillä syntiemme tähden (lomaa)."

Raamatusta on iät ja ajat ilmestynyt erilaisia lyhennelmiä. Pari vuotta sitten Michael Hinton teki pienoiseksi bestselleriksi nousseen kirjan Raamattu 100 minuutissa (Suomen Lähetysseura).

Vaan voiko kaiken lyhentää? Lehtien toimituksissa editoijat käyvät pelotta tekstin kuin tekstin kimppuun ja lyhentävät sen käytettävissä olevaan tilaan. Lukija kiittää ja tuskin kirjoittajakaan valittaa. Harva meistä tuottaa niin kuolematonta tekstiä, että se ei tiivistämisellä paranisi.

Mutta tietysti harkittu sanataideteos on eri asia kuin lehtijuttu. Vaikka kyllä harkitun teoksen takanakin on usein editointia, lyhentämistä ja tiivistämistä, rakenteen muuttamista ja näkökulmien etsintää.

Kirjat eivät synny, ne synnytetään.

Varo yhden kirjan miestä

2010-07-17T12:18:00.000+03:00

Muistan lukeneeni jostain ohjeen: Poikani, varo yhden kirjan miestä! Varoitus viittaa mihin tahansa yksipuoliseen maailmankuvaan ja sen tyrkyttäjään.

Aivan erityisesti yhden kirjan miehiä on uskonnoissa. Raamattu kainalossa tai Koraania heiluttaen totuus on näppärästi hallussa. Mutta yhden kirjan ihmeitä on myös filosofiassa tai elämäntaidossa.

Yhden kirjan miehet (ja naiset myös) ovat eläviä todisteita kirjan vaikutuksista. Kirja on enemmän kuin sanoja paperilla. Ajatukset löytävät otollisen maaperän lukijasta, joka kokee ymmärtävänsä totuuden ja saavansa ratkaisevan tiedon, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Ja senpä vuoksi hän niin kiihkeästi tyrkyttää Ainoan Kirjansa oppia ja maailmankuvaa.

Yhden kirjan ihmiset voivat olla hyvää tarkoittavia, mutta samalla kertaa he ovat yksitotisia, vivahteettomia ja poissulkevia.

Oma lukunsa ovat yhden kaunokirjallisen teoksen miehet ja naiset. He eivät niinkään tyrkytä maailmankuvaa, kuin esteettisiä mieltymyksiään.

Työtä se on huumorikin

2010-07-11T10:59:00.000+03:00

Miten pääsee paratiisiin? Vastaus: Käänny oikeaan ja kulje suoraan.

Tämä on yksi opettavaisimmista jutuista toimittamassani/kirjoittamassani kirkollisten ja uskonnollisten vitsien kokoelmassa Tekstareita pyhälle Pietarille (Kirjapaja 2010). Se on Sakastissa nauretaan -sarjan kuudes osa. Moni on kysynyt, miten vitsikirjoja tehdään?

Voin puhua vain omasta puolestani: vitsikirjoja tehdään niin kuin muitakin kirjoja. Ensin kerätään materiaalia eli vitsejä ja kaskuja. Niitä merkitään muistiin kaikkialta: kirjoista, lehdistä, ihmisten puheista ja netistä. Vitsit on pakko merkitä muistiin mahdollisimman tuoreeltaan, sillä muuten ne unohtuvat.

Kun materiaalia on riittävästi, se jaotellaan teemoihin. Tavoitteena on noin kymmenen teemaa, joista jokaiseen tulee minimissään 20 vitsiä eli yhteensä on saatava kasaan 200 vitsiä, mieluummin enemmän, jotta kirja olisi riittävän laaja ja lukijalle olisi tunne, "että näitähän riittää, en maksanut turhasta". (Tekstareita pyhälle Pietarille sisältää 236 otsikollista vitsiä, joista osa on sarjoja sisältäen useita pikku vitsejä - kaikkiaan vitsejä on pitkälti yli 300).

Vaikein vaihe on lopussa. Vitsejä pitää löytää lisää teemoihin, sillä kaikki teemat eivät tuota yhtä paljon materiaalia. Kirja kirjalta olen myös keksinyt itse vitsejä ja sanaleikkejä enemmän. Toimitustyön loppuvaiheessa itse tehtyjen vitsien määrä lisääntyy, kun pääsee oikealle aaltopituudelle ajatuksissa ja kielenkäytössä.

Vitsikirjoja siis kootaan ja kirjoitetaan. Toimitetaan ja luodaan.

Vanhojen vitsien päivittämien tai lokalisointi on olennainen osa prosessia. Kokonaan uusia vitsejä (tai vitsityyppejä) näkee vain harvoin. Vanha tarina tietääkin, että jo Paratiisissa oli vitsejä. Niitä oli kymmenen. Ja kaikki maailman vitsit ovat näiden muunnelmia.

Vitsikirjan tekeminen ei ole pelkästään hauskaa, vaan kovaa työtä, kuten kirjan tekeminen yleensäkin. Ja huumorin tekeminen aivan erityisesti.

P.S . Kaikkien kokoamieni vitsikirjojen tekijäpalkkiot ovat menneet Kirkon Ulkomaanavun hyväksi, niin että jos jotain tässä puffaan, niin avustustyötä.

Viihde goes pappila

2010-07-05T17:13:00.000+03:00

Motto: Koska totuudella ei ole tyylilajia, myös viihteen keinoin voi kertoa todellisuudesta ja totuudesta. Ja sitten asiaan.

Turkulaisen Kirsti Ellilän edellisessä kirjassa Pappia kyydissä (Karisto 2009) kerrottiin naispappeuden vastustajan perheestä. Mies huseerasi papillisella itsevarmuudella yhteisössä, joka muistuttaa Paavalin synodia tai Luther-säätiötä. Kiltistä teologivaimosta, Matleenasta, tuli kuitenkin pappi - mutta kutsumuksella on aina seurauksensa.

Ellilään voi yrittää lyödä leiman viihdekirjailija. Mutta tässä tapauksessa leima ei turhenna mainiota tarinaa, joka kurkistaa hieman ilkikurisesti seurakunnallisen ja kirkollisen elämän sisäpiireihin ja sänkykamareihin.

Pelastusrenkaissa (Karisto 2010) Matleena on eronnut miehestään ja osallistuu myös eroryhmään (josta revitään tarkkaa huumoria) ja tapaa itseään selvästi nuoremman miehen. Matleenan omat rajoitukset ja syntikäsitykset tulevat vastaan, kun ystävätär ilmoittaa ihastuneensa naiseen. Liberaalistakin löytyy konservatiivi.

Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaat muodostavat herkullisen keveän ajankuvan. Kirjat ovat luistavasti kirjoitettua puolivakavaa viihdettä, ja mikä parasta, siinä kunnioitetaan kaikkia osapuolia. Ex-puoliso Aulis on sympaattinen tossukka ja Matleena osaa olla myös vähemmän sympaattinen sankaritar. Tarinasta ja sen henkilöistä löytyy sopivasti sävyjä.

Mainittakoon, että ainakin "Matleena-trilogian" (tiettävästi Ellilä suunnittelee kolmattakin osaa) ensimmäisen osan taustalla on tositarina, naispapin alun perin blogeissaan kertoma. Ellilä sai tausta-aineistoksi käyttöönsä kyseisen turkulaisen naispapin tekemän käsikirjoituksen, jonka kustantamot olivat torjuneet.

Kirjaimet tarttuvat verkkoon

2010-06-30T16:47:00.000+03:00

Kirjallisuus on parhaimmillaan suoraan kirjasta nautittuna. Ei välttämättä painotuoreena, vanhempikin vuosikerta käy. Kellastunut paperi ja pölyn tuoksu antaa jäljittelemättömän tunnelmassa lukutapahtumaan.

Sähkökirjaa odotellessa on tyytyminen kirjallisuusblogeihin. Siis suunnilleen tällaisiin postauksiin kuin tämä tässä. Mutta minkälainen on kirjallisuusblogi? Nopealla vilkaisulla niitä näyttäisi olevan neljänlaisia.

Ensinnäkin on blogeja, joissa on kritiikkejä ja esittelyjä kirjoista, joita blogisti on viimeksi lukenut. Toisekseen on kirjoista ja lukemisesta väljemmin kertovia blogeja. Niissä pakinoidaan tai assosioidaan kirjoista (ehkä Vielä palaa lukulamppu on juuri tällainen kirjallisuusblogi).

Kolmanneksi on blogeja, jotka tavoittelevat kirjallista asua ja ilmaisua perinteisin keinoin eli ne yrittävät olla itse kirjallisuutta. Tekijä julkaisee verkossa kaunokirjallisia sisältöjään ja estetiikkaansa. Neljänneksi ovat blogit, jotka yrittävät rikkoa rajoja, sekä ilmaisun että muodon suhteen. Niissä voi olla esimerkiksi runoja, tapahtumaselostuksia ja päiväkirjamerkintöjä sekä valokuvia ja piirroksia.

Lisäksi löytyy blogeja, joissa eri elementit sekoittuvat (joten se jaottelusta!)

Blogit ovat kirjalliselle ilmaisulle mainio paikka. Kirjoittaja voi kokeilla sanojensa kantavuutta yleisön edessä. Tosin kirjoittajan on osattava löytää yleisönsä, se pitää houkutella paikalle. Paras houkutin on hyvä ja persoonallinen teksti, jota sähköinen viidakkorumpu kuuluttaa eteenpäin.

Hauskaa olisi, jos sen ääni kuulostaisi samalta kuin näppäimistön rapina. Tai mekaanisen kirjoituskoneen pauke. Koskahan sitäkin viimeksi kuuli livenä?

Pahoitin mieleni kirjaa lukiessani

2010-06-04T19:12:00.000+03:00

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin Tuomas Kyrön kirjan Mielensäpahoittaja (WSOY). Ei ole hyväksi nuoren miehen yrittää kirjoittaa kuin vanha mies. Siitä tulee vaan semmoista ikävänoloista valitusvirttä ja tekohauskaa.

Kyrö pilkkaa kirjassaan keksimäänsä päähenkilöä, sitä loputonta monologia pitävää kertojaääntä, vanhaa miestä, ettäs kehtaakin. Oikeampi pilkan osoite olisi tietysti tämä aika, jota vanha mies ei tunne omakseen vaan sättii ja arvostelee. Mitä hauskaa on muka siinä, että miespolon vaimo on hoitokodissa ja paras ystävä Yrjänä kuollut. Kysyn vaan. Yksinhän se joutuu kaikesta selviytymään, eikä niistä lapsista mitään varsinaista apua ole, kaukana kun asuvat. Kyllä tämän kuvion tietää ilmankin.

Että pitikin mokoma kirja lukea. Nauratti parissa paikassa, mutta yritin pitää naamani peruslukemilla. Ettei vaan kukaan kotona luulisi minun nauttivan mokomastakin teoksesta. Pakosta, työn puolesta sitä lueskelin.

Yksi tuttu kehui Mielensäpahoittajasta tehtyä ja Antti Litjan lukemaa äänikirjaa aivan erinomaiseksi. Ihan oli niin naurattanut että vedet silmissä meinasi ajaa ojaan. Sitä on tiemmä aivan erityisen hauska kuunnella kun autolla taittaa korpitaivalta Itä- ja Pohjois-Suomessa. No, ehkä siellä suunnalla tällaisia päähenkilön tapaisia kahdeksankymppisiä kiukkuisia jääriä on enemmänkin. Katselevat riittävän etäältä kaikenmaailman kotkotuksia, mitä nuoriso ja sliipatut helppoheikit ikinä keksivät. Jurnuttavat, että tulisi öljykriisi ja kylmät talvet, niin katsotaan kenen kantti kestää. Silloin olisi Suomen kansalla muuta ajateltavaa kuin tällaisen Kyrön täysin aiheeton perusarvojen piikittely.

Sen verran mieleni pahoitin, että tämän kirjoitin. Osaatte sitten toimia oikein, jos kirja kohdalle sattuu.

Itseään uudistava runoteos

2010-06-01T10:40:00.000+03:00

Kirjallisuuden erityinen alalaji ovat kirkolliset kirjat, kuten kirkkokäsikirjat, Raamatut, erityisesti vihki- ja rippi-Raamatut sekä virsikirjat. Viimeksi mainitut ovat sekä musiikki- että hartauskirjallisuutta. Lisäksi virsikirjaan sisältyy vahva kaunokirjallinen ja luova panos. Virret ovat runoutta.

Ensi vuonna Suomen ev.lut. kirkon nykyinen eli vuoden 1986 virsikirja täyttää 25 vuotta. Vieläkin moni puhuu ”uudesta virsikirjasta", jota on niin vaikea oppia laulamaan.

Päätös virsikirjan uudistamisesta tehtiin 1973 eli koko homma kesti 13 vuotta. Prosessi on vahvasti 70-lukulainen kasarimaustein.

Koska on aika aloittaa uuden 2000-luvun virsikirjan uudistaminen? Ei ehkä ihan vielä, mutta viimeistään 2020-luvulla, sillä jos prosessi kestää saman minkä edellinen, niin nykyinen "virsari" ehtii hyvin yli 50 vuoden ikään ennen kuin saa/joutuu antamaan tilaa toisenlaiselle riimittelylle ja sävelkuluille.

Toukokuun alussa luerilaisen kirkon kirkolliskokouksessa otettiin jo varovainen askel kohti virsikirjan päivitystä. Kirjailija, virsirunoilija itsekin, Anna-Mari Kaskinen nimittäin teki edustaja-aloitteen virsikirjan lisävihkon valmistelusta. Kaskinen sanoi seurakunnissa toivottavan lisää erityisesti joulua ja pääsiäistä sanoittavia virsiä sekä erilaisuuden kohtaamista ja uudella tavalla kristinuskoa sanoittavia virsiä. Lisäksi tarvetta on uusille nuorten ja varhaisnuorten virsille.

Samassa yhteydessä muistutettiin, että nykyisestä virsikirjasta puuttuvat myös esimerkiksi avioliiton vuosipäivään, isänpäivään tai rakkaussuruun liittyvät virsiteemat.

Ja puuttuvat sieltä myös parisuhteen siunaamiseen liittyvät teemat.

Edustaja-aloite ei vielä tarkoita koko virsikirjan uudistustyön aloittamista. Kunhan saadaan ensin muutama lisävihkon koevedos kansan käsiin – ehkä vuonna 2015?

Painajaisten ja kirjoittamisen oppitunteja

2010-05-29T19:41:00.000+03:00

Minulla on erityinen suhde Stephen Kingin tuotantoon. Joskus 1980-luvun loppupuolella eräs työtoveri suositteli lukemaan Carrien (Kingin esikoisteos, alunperin jo 1974, suom. Tuula Saarikoski 1987, Tammi). Hänen mukaansa se kannatti lukea, jos ei muuten, niin kirjoittamistaidon näytteenä, että miten eri elementeistä saadaan syntymään mukaansatempaava ja kauhua kohti etenevä teksti.

Luin Carrien, ja pidin lukemastani. Itse asiassa hämmästyin sen tehoa. Kirjassa oli myös uskonnollisia tulkintakerroksia, olkoonkin, että King siirtyi ja siirtyy muissakin kirjoissaan yleensä aina varsin nopeasti perinteisestä uskonnollisuudesta yliluonnollisuuteen, alitajunnan ja pelkojen maailmaan.

Carrieta seurasi Christine, tappaja-auto ja Uinu, uinu, lemmikkini (joka tutkii kuolleista herättämistä), Painajainen ja koko joukko muita romaaneja ja novellikokoelmia. En ole tarkkaa lukua pitänyt, mutta Kingin yli 50 suomennetusta kirjasta olen lukenut varmaan puolet (salanimellä Richard Bachman kirjoitettuja en ole lukenut), viime vuosien tuotannosta ainakin Liseyn tarina, Kuulolla, Unensieppaaja, Pedon sydän ja Kalpea aavistus. Novellikokoelmat Painajaisia ja unikuvia 1-2 eli kirjat Yksinäinen sormi ja Anteeksi, oikea numero ovat kuluneet mökkilukemistona sateisina päivinä.

King osaa totta vieköön kirjoittaa vetävästi, rennosti ja ymmärrettävästi. Tosin usein hän on liian monisanainen ja ehkä hieman ennalta arvattava. Parhaimmillaan hän on kuvatessaan nuorten ihmisten kasvua ja alitajuntaa.

Kingin viime vuosien tuotannossa ikääntyneet päähenkilöt ovat joutuneet pohtimaan kuoleman kohtaamista, kuten tuoreimmassa suomennoksessa Tapahtumapaikka Duma Key (Tammi). Siinä vakavasta työtapaturmasta selviytynyt rakennusurakoitsija vaihtaa terapeutin kehotuksesta maisemaa ja löytää vanhan harrastuksensa uudelleen, piirtämisen ja maalaamisen. Taidot ovat tallella, mutta kuviin alkaa ilmaantua kingiläistä aineistoa: vieraiden ihmisten muistoja, kauhua, pelkoja, ennustuksia, kohtalonomaisuutta. Kuvat saavat ihmiset oudolla ja ikävällä tavalla valtaansa.

Jos ei Stephen Kingistä muuten piittaa - hänet on helppo leimata ylituotteliaaksi bestselleristiksi, kauhu- ja fantasiakirjailijaksi - kannattaa kuitenkin lukea hänen kirjansa kirjoittamisesta. Sen nimi on Kirjoittamisesta (On Writing: a memoir on the craft, suom. Ilkka Rekiaro, Tammi, 2000). Se liene yksi parhaista kirjoittamisen oppaista, minkä olen lukenut. King toteaa:

"Kun kirjoitat jutun, sinä kerrot sen itsellesi. Kun kirjoitat jutun uudestaan, tärkein tehtäväsi on karsia kaikki, mikä ei siihen kuulu. Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki."

Kirjasta on peräisin myös mainio oivallus, että kirjoittamisen pienin yksikkö ei ole lause, vaan kappale.

Mikä on paras asento lukea?

2010-05-27T15:48:00.000+03:00

Lukea voi periaatteessa kolmella tavalla: seisten, istuen, maaten.

Jos on kiire, voi lukea seisten, seinään tai ovenkamanaan nojaten. Kävelleessään ja juostessaan lukeminen on pystyasennossa lukemista, joskin harvinaisempaa. Tosin moni lukee myös juostessa esim. aikatauluja ja lähtöaikoja, mutta kirjaa harvemmin.

Jos tavoittelee tehokkuutta lukemisessa, todennäköisesti istuu. Jos istuu pöydän ääressä, haluaa oppia ja painaa lukemansa päähän. Nojatuolissa istuen luetaan mieluisia romaaneja. Istuen lukemisen alalaji on polvien päällä istuminen, jota harrastetaan pyhien kirjojen lukemisessa eri uskonnoissa. Lukeminen on silloin meditatiivista.

Jos haluaa rentoutua, heittäytyy pitkäkseen ja ottaa kirjan esiin. Paradoksaalista kyllä, hyvä kirja on paras unilääke, koska se lakaisee päivän huolet päästä pois. Kesällä moni lukee myös vatsallaan nurmikolla viltin päällä aurinkolasit silmillään.

Autenttinen lausunto: "Istuallani luen sanomalehtiä ja tenttikirjoja, dekkarit luen vaaka-asennossa. Seisten luen vain takakannet kirjakaupassa."

Mikä onkaan siis paras lukuasento?

Kirja saa siivet

2010-05-17T16:18:00.000+03:00

Minulla on hyllyssäni kolmisenkymmentä linnuista kertovaa kirjaa. Niistä 12 voi luokitella määritysoppaiksi.

Eniten määritysoppaista on käsissäni viime vuosina kulunut Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut (Otava). Nyt tuosta Lars Svenssonin (teksti ja kartat), Killian Mullarneyn ja Dan Zetterströmin (piirroskuvat ja kuvateksti) kymmenen vuotta vanhasta retkikaverista on ilmestynyt uudistettu laitos. Kirjan ovat suomentaneet ja meidän oloihimme lokalisoineet Hannu Jännes ja Pekka J. Niklander.

Lintuharrastajat ovat saanet Kirjan (kansikuvassa on lapintiira). Siis kirjan isolla kirjaimella. Lintuopas tulee kulumaan satojen, ei, tuhansien harrastajien käsissä. Aloittelija toki pärjää hieman vaatimattomammallakin lajimäärällä varustetulla kirjalla, mutta kun aletaan harvinaisuuksia määrittämään, niin Lintuopas on korvaamaton apu. Aina sekään ei tosin riitä, vaan tarvitaan vielä spesiaalimpaa oheislukemistoa ja -kuvastoa.

Lintuoppaassa on piirroskuvitus. Se on näet yllättäen havainnollisempaa kuin valokuvat.

Lintuopas on myös kirjamuodon puolustuspuhe. Miten maastossa pärjäisi kirjan sähköinen versio? Miten se toimisi pakkasessa tai kosteissa oloissa?

Parhaimmillaan Lintuoppaan teksti on verbaalista ilotulitusta, tai oikeammin luritusta, kun on kyse linnunlaulun kuvauksesta: ”Voimakas ja kirkas laulu alkaa usein toistetulla, kuuluvalla, metallisella zry- tai monitavuisella zri-zri-zrytt-äänellä, kiihtyy hitaasti ja ryöpsähtää äkkiä melodisiksi, sointuviksi tai koviksi ja kitiseviksi ääniksi, joihin sekoittuu taitavia (myös poronkellojen!) matkintoja.” Näin laulaa sinirinta, tuo Lapin satakieli.

Lue minut, please!

2010-05-02T20:13:00.000+03:00

Lukemisen aloittaminen on joskus vaikeaa. Tekisi mieli lukea tämä tuo se, nämä nuo ne. Mutta ei osaa ryhtyä kirjaan.

Kun edellinen kirja lähestyy loppuaan, syttyykö heti ajatus, mikä on seuraava kirja?

Tarvitaanko lepovaihe kahden kirjan välillä? Pitääkö ensin luetun antaa ”laskeutua” ennen kuin tarttuu uuteen? Niin kuin aterioiden välillä on hyvä tehdä?

Voiko alkaa lukea uutta kirjaa jo ennen kuin edellinen on lopussa? Onko viisasta lukea monta kirjaa yhtä aikaan?

Minulla on nyt kaksi kirjaa aloitettuna pari viikkoa sitten (eivät romaaneja). Lisäksi sain perjantaina loppuun Juha Seppälän Takla Makan (WSOY). Aloitin tänä aamuna Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann (Otava).

Monta muutakin kirjaa odottaa lukemistaan. Osa suorastaan huutaa: Lue minut! Please! Näe minut!

On niin sääli kirjaa.

Fakta hukkuu fiktioon

2010-04-27T16:39:00.000+03:00

Kyllä harmittaa. Orgo (WSOY) on ensimmäinen lukemani Antero Viinikaisen romaani. Se on hänen kahdeksas kaunokirjallinen teoksensa ja ilmestynyt jo viime vuoden puolella.
Olisi pitänyt lukea aiemmin ja enemmän, sillä mies kirjoittaa hyvin ja osuvasti.

Kuinka paljon meillä onkaan hyvä kirjailijoita, jotka eivät ole suuren yleisön alituisessa tietoisuudessa. Enpä muista nähneeni Viinikaista Uutisvuodossa tai naistenlehtien haastatteluissa. Vaikka ei niissä esiintyminen tee kirjailijasta huonompaa tai parempaa. Viinikainen on tosin ollut Finlandia-ehdokkaan 1996 (Aleksis Kivi ja Serbian prinssi), mutta siitä en häntä suoralta kädeltä muistanut.

Orgo tuo mieleen Kari Hotakaisen ja edesmenneen Arto Salmisen romaanit. Samaa rankkaa, hervotonta ja armotonta ajan ilmiöiden analyysiä. Orgossa on kyse kirjallisuudesta, mediasta ja kirjallisen maailman silmänkääntötempuista ja naamioleikeistä.

Kirjan vähemmän kaupallinen nimi viittaa päähenkilön, kyynisen kertojan ottamaan pseudonyymiin. Aulis Saastamoinen ei myy, mutta Orgo myy kertomalla verisen ja tylyn totuuden, jota kaikki luulevat fiktioksi ja kirjalliseksi flirtiksi kuoleman ja poliisin kanssa.

Jos siis faktan ilmaisee fiktion muodossa, sitä ei oteta vakavasti. Onko fiktio niin mitätöntä?

Orgossa on viittauksia Viinikaisen edelliseen romaaniin Hyvän voitto, jonka tapahtumia ja syntyhistoriaa kommentoidaan. Pitää varmaan lukea se seuraavaksi.

Yöpöytä paljastaa sinut

2010-04-20T19:53:00.000+03:00

Lukijan tärkein laskutaso on nimeltään yöpöytä. Teen paljastuksen ja kerron mitä minulla on tuolla pyhällä pöydällä. Uskallanko vai paljastanko samalla itsestäni liikaa?

No, luvattu mikä luvattu. Päällimmäisenä on Enrique Morielin tuore Ajattoman kaupungin varjot (Bazar). Se on parhaillaan aktiivisessa luvussa – hieman konstaileva sukellus Barcelonan myyttiseen historiaan ja monitasoiseen nykyisyyteen.

Kasan toisena on Nely Keinäsen Shakespeare Suomessa (WSOY). Kirjassa joukko kirjallis-teatterillisia ihmisiä kertoo suhteestaan suureen näytelmäkirjailijaan. Kirjasta olen lukenut vain johdannon. Ainon kyllä palata kirjan pariin. Se on hyvä yöpöytäkirja, sillä sopivan lyhyitä lukuja on monta.

Kolmantena on yöpöydän kasassa Aino Räty-Hämäläisen Arvoituksellinen muusa (Kirjapaja). Sen olen aloittanut, mutta jättänyt tilapäisesti kesken odottamaan sopivampaa hetkeä. Muusat eli inspiraatio kiinnostavat.

Neljäntenä pinossa on Pierre Bayardin parin vuoden takainen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena). Mainio kirja, joka rohkaisee lukemaan ja jättämään lukematta. Tunnustan: sen olen lukenut.

Pohjimmaisena on Petri Saarikosken, Jaakko Tuomisen, Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin Funetista Facebookiin (Gaudeamus). Kirja on internetin kulttuurihistoria erityisesti suomalaisesta näkökulmasta. Kiehtovaa. Ostin kirjan viime vuonna Helsingin kirjamessuilta ja luin sen saman tien. Tai niin kuin yöpöydän kirjoja luetaan, pala kerrallaan unta vastaan taistellen. Jotenkin se on jäänyt pöydälle lojumaan, vaikka kirjat sen päällä ovat vaihtuneet moneen kertaan.

Mitä edellä mainitusta kasasta voi päätellä? Minkälainen olen?

Kerro mitä kirjoja sinulla on yöpöydälläsi, niin minä kerron kuka sinä olet!

Mutta onko siinä juoni?

2010-04-10T16:47:00.000+03:00

Muuan tuttava sanoi, ettei lue mitään missä on juoni. Hän tarkoitti todennäköisesti kaunokirjallisuutta. Mutta juoni löytyy niin teknisten vempainten ohjekirjoista kuin seminaariesitelmistä.

Juonella tarkoitetaan kirjallisen (mutta myös draamallisen) teoksen tapahtumien kulkua ja niiden järjestämistä niin, että syntyy kiinnostava, koukuttava tai hämmentävä, vähintäänkin emotionaalisesti uskottava kokonaisuus.

Wikipedia - tuo kaiken tiedon ensiaskel - lausuu: "Juonen avulla määritellään tapahtumien keskinäiset syy-seuraussuhteet ja kerrotaan tarina. Tarinassa voi olla pääjuoni ja yksi tai useampia sivujuonia. Juoni on usein keskeisessä asemassa teoksessa mutta toisinaan se voi olla vain sivuseikka."

Olen viime aikoina lukenut Ken MacMahonin ja Nik Rawlinsonin kirjaa Aperture 2 (Fogal Press). Se on johdatus macin kuvankäsittelyohjelman työnkulkuun (workflow). Siinä on juoni, looginen eteneminen, mutta omat kysymykseni hyppivät eri tahtiin. Kirja ei heti vastaa niihin kysymyksiin, jotka mielestäni ovat ensisijaisia. Tämä on useimpien teknisten ohjekirjojen ongelma.

Toinen tuoreempi erikoisjuonikirja on Berliinistä ostamani Ingolf Wernicken hautausmaaopas Berliner Friedhofsspatziergänge (Jaron Verlag). Kirja esittelee kulttuurisesti kiinnostavia hautausmaita ja niihin haudattuja tunnettuja henkilöitä, kuten Bertolt Brecht, Herbert Marcuse, Hans Eisler, Marlene Dietrich ja Helmut Newton (ai kuka? tunnettu muotivalokuvaaja).

Hautausmaakirjan juoni on viedä lukija kävelyretkelle ja esitellä julkkisten hautoja.

Ylipäätään kirjan juonen tarkoitus on viedä lukija jonnekin: tietokoneohjelman käyttäjäksi/osaajaksi, hautausmaan liikkuvaksi elämän arvoitusta pohtivaksi turistiksi tai vaikka rikostarinan sivustaseuraajaksi, toisen maailmansodan rintamamieheksi, amerikkalaiseksi perheenäidiksi, australialaiseksi juristiksi, japanilaiseksi geishaksi, scifihahmoksi galaksien taakse.

Ilman juonta ei olisi tarkoitusta.

Pakko päästä Berliiniin

2010-04-05T10:23:00.000+03:00

Matkakirjat antavat vauhtia ja virittävät tunnelmaan. Niitä on (ainakin) kolmenlaisia. Ensinnä kaikkitietävät ja kokonaisuuden selittävät kirjat. Toisekseen ovat näkökulmakirjat, jotka valitsevat omana siivun kohdemaan/-kaupungin paljoudesta. Kolmantena ovat tunnelmanvirittävät, joiden sivut täyttyvät pääosin kuvista. Toki kuvillakin on näkökulma ja niiden muodostama kokonaisuus on ajateltu jostain tietystä näkökulmasta.

Minulla on suunnitteilla olevaa Berliininmatkaa varten käytössä edellä kerrotun kaltaisia kirjoja.

Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän Berliiniin – Retkiä kulttuurihistoriaan (Kirjapaja) tuntui ensin hieman liian kylttyrellilta, mutta löysin myös itseäni aidosti kiinnostavia kohtia. Kirjan innoittamana aion muun maussa etsiä ”kompastuskiviä” eli katukiviä, joihin on kirjoitettu juutalaisten nimiä niiden talojen edessä, joissa he asuivat ennen natsien vainoja. Näitä pieniä muistomerkkejä pitäisi olla kaupungissa 1400.

Ritva Hapulin toimittama Berliini – Kirjailijan kaupunki (SKS) tarjoaa tunnelmapaloja vuosikymmenten saatosta. Suomalaiset kirjailijat ovat käyneet Berliinissä ja kirjoissaan kertoneet havainnoistaan kovia kokeneessa kaupungissa. Tunnetuin Berliinin selittäjä on varmasti Jörn Donner. Mutta myös moni tuntemattomampi kirjailija on sanonut nasevasti B:n kaupungista.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin Hans Christian Adamin toimittama jättiläiskokoinen valokuvakirja Berlin – Porträt einer Stadt (Taschen). Kirjan tekstit ovat lisäksi englanniksi ja ranskaksi. Kuvat puhuvat, antavat tietoa ja tarjoavat nostalgista tunnelmaa. Upeita historiallisia kuvia katsoisi vaikka kuinka kauan.

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä käytössäni on Berlitzin taskukokoinen Berliini (Tammi). Sen avulla tietää kaiken. Tai no, ainakin se lähtee matkalle mukaan riittävän sisäisen painonsa ja ulkoisen keveytensä ansioista.

Pitäisikö Puhdistus lukea?

2010-03-31T09:37:00.000+03:00

Sofi Oksanen sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Puhdistus (WSOY)voitti. Hävettää. En ole kirjaa lukenut.

Harva romaani on viime vuosina puhuttanut ihmisiä ja mediaa yhtä vilkkaasti kuin Puhdistus (sitä on ostettu jo 142 000 kappaletta). Samalla Sofi Oksasesta on tullut vakavasti otettava kansallinen kulttuuripersoona. Lisäksi Puhdistus on oikeasti hyvä romaani. Olen kuullut riittävän monen lukijan todistavan asiasta.
Puhdistus on kyllä kirjahyllyssäni. Perheen naiset ovat sen lukeneet ja poikani kuunnellut sen äänikirjana. Vain minä hölmö olen ilman.

Yksi (lapsellinen) kulttuurikritiikin periaate on, että kaikki, mistä tulee suosittua, on huonoa. Hienostelevasti voisi puhua avantgardistisesta näkemyksestä, joka haistaa vain uuden ja kokeilevan, mutta kun suuri yleisö syttyy asialle, on avantgardisti jo karistanut pölyt kengistään. Minun kohdallani ei kyse ole tällaisesta asennoitumisesta, vaan ajan puutteesta. Kaikkea kiinnostavaa ja hyvää ei pysty lukemaan.

Puhdistus on kuulunut listalle ”kirjat jotka luen ensi tilassa kun löytyy sopiva hetki”. Olisiko se hetki nyt?

Vilpitön vastaus otsikon kysymykseen kuuluu, että pitäisi.

Vanha lajityyppi uudistuu

2010-03-23T16:48:00.000+02:00

Opitaanko kirjasta hartautta? Ilmeisesti, koska se on yksi vanhimpia kirjallisuuden lajeja. Elinvoimainen vieläpä. Ja parhaillaan uudistumisen kourissa.

Moderni hartauskirja on syytä ottaa hieman tarkempaan syyniin, sillä vietämmehän parhaillaan Kristillisen kirjan viikkoa.

Perinteisen hartauskirjan rinnalle on nimittäin syntymässä - prosessi on ollut käynnissä jo kymmenkunta vuotta - moderni hartauskirja. Se tulee teksteineen ja kielikuvineen arkeen, puhuu arjen raskauttamalle ihmiselle, kutsuu häntä pysähtymään ja löytämään.

Moderni hartauskirja ammentaa vanhoista hengellisistä perinteistä, hengellistä harjoituksista, mietiskelystä ja hiljaisuudesta. Uusi hartauskirja on myös leimallisesti kaupunkilainen ilmiö.

Uusi hartauskirja vaatii myös uuden suhteen kieleen, jolla kuvata hengellisiä asioita. Jumalasta on voitava puhua ilman teologista slangia tai hurskaita kielikuvia.

Esimerkiksi kelpaa mainosti Pauliina Kainulaisen tuore Missä sielu lepää (Kirjapaja). Luettuani jäin miettimään sen lajityyppiä. Oliko se hartauskirja? Ei, mutta silti siinä oli aineksia, jotka ikään kuin johdattelivat lukijaa hartauteen ja rukouksen. Kirja sijoittuu jonnekin teologisen elämänkatsomus- ja hengellisen elämäntaitokirjallisuuden välimaastoon.

Kainulaisen kirja on yksi esimerkki uudenlaisesta hartauskirjallisuudesta, joka pitää sisällään myös muuta aineistoa ja pohdintaa, kuin mitä sisältyi perinteiseen hartauskirjaan. Minusta Missä sielu lepää on teologista elämäntaitokirjallisuutta. Se on vahvasti ankkuroitunut teologiaan ja maailmankuvan filosofisiin perusteisiin, mutta se haastaa lukijaa muuttamaan elämäänsä ja löytämään kestäviä arvoja, niin hengellisesti kuin ekologisestikin.

Miksi on niin tärkeä määritellä, mihin genreen kirja kuuluu? Siksi, että tietäsi mitä lukee. Lukeminen ei ole vain yksittäisen kirjan sisältämiä ajatuksia, vaan sen ymmärtämistä minkälaiseen maisemaan ja maastoon kirja sijoittuu.

Ismit rasittavat päähenkilöä

2010-03-21T19:26:00.000+02:00

Romaania, elokuvaa ja teatteria voi käyttää elämän laboratoriona. Otetaan jokin tilanne, vahva luonteenpiire, asenne tai aate ja synnytetään sen ympärille toimintaa. Samalla voidaan tutkia lopputulosta. Esimerkiksi mitä seuraa kun psykopaatti menee naimisiin tai kuinka vihreä idealistityttö pärjää firman johtotehtävissä.

Myös psykologisia asioita voidaan näin tutkia. Itse asiassa lähes kaikki taide on tällaista voimien ja vuorovaikutusten ”tutkimista”.

Elokuvaohjaajana tunnettu Sakari Kirjavainen käsittelee romaanissaan Viereenkatsoja (Johnny Kniga) eksistentialismia ja irrallisuutta. Päähenkilö, Mikael Arvid Skipparson, on tämän aatteen/ajattelusuunnan/ismin kantaja. Hänen elämänasenteensa on itsekeskeisyys, eikä hän osaa sitoutua.

Mutta mitä tapahtuu, kun tällainen asenne lukitaan sairaalasänkyyn? Irrallisesta tulee kiinni oleva. Itsenäisestä toisten varassa elävä. Eikä tässä kaikki, naapurisängyn potilas on kärttyisä uskovainen.
Viereenkatsojassa käydään pitkiä elämänkatsomuksellisia keskusteluja. Välillä Skipparsson muistelee kadonnutta rakkauttaan vakavasti sairaaseen Kerstiniin. Heillä oli myös yhteinen lapsi.

Kun päähenkilö edustaa selkeästi jotain aatetta, on lopputulos kirjailijan vastuulla. Laboratoriokokeen lopputulos on kirjoittajan taidoista kiinni. Hänen tarinankertojan lahjansa joutuvat koetukselle. Henkilöiden on oltava myös muuta kuin edustamansa aate. Uskottavia, psykologisesti kompleksisia, mutta riittävän johdonmukaisia.

Kirjavainen selviää testistä, joskin muutamassa kohdin jäin kysymään, onko kerronnassa kyse ironiasta, päähenkilön kaihomielisyydestä ja jälkikäteisestä romantisoinnista vai kirjailijan liiallisesta rakastumisesta henkilöihinsä (hän kaunistelee, kirjoittaa kuvat muutamin paikoin epäuskottaviksi).

Ismit rasittavat fiktion henkilöitä, mutta ovat myös liikkeellepaneva voima.

Kirjavaisen esikoisromaaniin on myös päässyt mukaan tietoista hämärtämistä, lukijalle annetaan paljon mahdollisuuksia tulkintaan, erityisesti kirjan lopussa.
Jotain Viereenkatsojan elämänkatsomuksellisesta virittyneisyydestä kertoo, että Kirjavainen on leikkisästi todennut, että hänen pitäisi tehdä sille rinnakkaisteos tai jatkososa: Vierelläkulkija.

Kari Hakala palaa näyttämölle

2010-03-12T17:39:00.000+02:00

Lähes tarkalleen vuosi sitten ilmestyi kirjoittamani kirja Kari Hakala – kiihko ja kutsumus (Kirjapaja). Olen jälkeenpäin palannut monta kertaa sen syntyprosessiin. Minulta on myös kysytty, miten tehdä elämäkerta elävästä ihmisestä. Vastaus: yhteistyössä ja oman näkemyksen mukaan.

Näyttelijä-ohjaaja Kari Hakalasta kertova kirja on enemmän henkilökuva kuin elämäkerta. Lähteitä – lehtihaastatteluja ja teatterikritiikkejä - on käytetty useita kymmeniä. Mies tunnetaan kirkollisissa piireissä jo 80-luvun puolivälistä alkaen suorapuheisena näyttelijänä. Monologinäytelmä Markuksen evankeliumi oli 90-luvun lopun merkittävä valtakunnallinen teatteri-ilmiö. Suuri yleisö tuntee Hakalan ennen kaikkea Metsolat -tv-sarjasta, joka esitettiin uusintana viime vuonna.

Henkilökuvakirjan tekeminen on ammattitoimittajalle varmaan helpompaa kuin sellaiselle, jolle kirjoittaminen ja tiedonhankinta on vähemmän tuttua. Arvioin, että työmäärältään Hakala-kirja vastasi noin 30 suurta henkilöhaastattelua.

Kirjoittajan kannalta ongelmallista oli kokonaisuus. Normaalisti lehtijutut ovat pyrähdyksiä kirjaan verrattuna. Jutullakin on aina rakenne, mutta kirjan rakenne on toisenlainen, vaativampi. Kirja ei synnyt laittamalla lehtijuttuja peräkkäin.

Jälkeenpäin olen muistellut paljonkin kirjan haastattelusessioita. Niitä oli Karin kanssa kymmenen. Seitsemän tapahtui tamperelaisen ravintola Tiiliholvin kabinetissa. Istuimme 4-5 tuntia kerralla ja kävimme lävitse asioita kronologisesti, minä kyselin, Kari vastaili.

Ensimmäisessä tapaamisessamme pyysin Karia piirtämään elämänsä viivana. Alussa oli syntymä ja toisessa päässä nykyhetki. Pyysin häntä merkitsemään elämänsä merkittävät tapahtumat viivalle. Niin pääsimme vauhtiin.

Kari sanoi haastatteluhetkiämme ilmaiseksi terapiaksi. Pakotin hänet muistamaan ja tulkitsemaan. Saatoin vedota vanhoihin lehdissä olleisiin haastattelulausuntoihin. Vaikuttavin kommentti käsikirjoitusvaiheessa oli Karin vaimolta Maritalta. Hänen mielestään olin onnistunut kertoman Karista jotain sellaista, jota hänkään ei ollut tiennyt. Aika paljon sanottu.

Kun kirja oli valmis ja lämpimäiskappale kädessäni, se alkoi elää omaa elämäänsä. En ole mielessäni kirjoittanut vaihtoehtoisia versioita. Sallittakoon vielä oma arvio: Kari Hakala – kiihko ja kutsumus on sekä kohteensa että kirjoittajansa näköinen kirja. Se kertoo ennen kaikkea taitelijan kutsumuksesta.

P.S.
Kari Hakala on pitkästä aikaa mahdollista nähdä näyttämöllä ensi syksynä. Hänellä on kiinnitys (1 + 1 vuotta) Rauman kaupunginteatterissa ja keskeinen osa Tapio Koivukarin romaanista Luodetuulen maa (Like) tehdyssä dramatisoinnissa. Hakala myös ohjaa Raumalle syksyllä Tuomas Parkkisen näytelmän Madaamit. Kari is back!

Sallimus lukijan palveluksessa

2010-03-05T19:35:00.000+02:00

Joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä kohtaa sattumalta. He kulkevat omia polkuja samalla laiturille, josta alkaa yhteinen matka. Se voi olla lyhyt kuin katseiden vaihto kadunkulmassa tai yhteisen kokemuksen synnyttämän pitkän ystävyyden alku.

Tällaisessa tarinassa kertoja on todellinen Jumala, sillä hän ohjaa henkilöitä Sallimuksen päättäväisyydellä.

Kyse on kerronnan tavasta, joka on paitsi tuttu myös erittäin muodikas. Ja aivan erityisen suosittua se on elokuvissa ja tv-sarjoissa. Etuliite episodi yrittää määritellä tätä ”jumalallista” kerronnan tapaa. Löyhät itsenäiset jaksot muodostavat kokonaisuuden ikään kuin ennakoivan suunnitelman mukaan (joka tarinan kertojalla aina on!).

Ranskalaisen Valérie Tong Cuongin romaani Pariisissa, sattumalta (Tammi) on episodiromaani. Siinä on kyse kohtalon pyörähdyksistä ja tapahtumakarusellista. Viisi satunnaista ihmistä päätyy eräänä kauniina päivänä sairaalaan eri syistä.

Tarinaa kerrotaan ihminen kerrallaan. He muistelevat, käyvät sisällöllisiä vuoropuheluita ja ovat matkalla kohti kohtaloaan. Viisi päähenkilöä ovat kukin omalla tavallaan onnettomia, mutta kohtaaminen sairaalassa saa heidät toisiin aatoksiin. Toivo syttyy. Elämällä on vielä paljon tarjottavaa.

Pariisissa, sattumalta on samalla kertaa sympaattinen ja hieman konstaileva, kikkaileva kerronnassaan, ei mikään suuri tai edes kovin merkittävä romaani, mutta sopii hyvin kohtalonomaisen episodirakenteen esimerkiksi.

Miksi episodirakenne on niin suosittu? Se antaa lukijalle/katsojalle tunteen kokonaisuuden hallinnasta. Hän voi myös valita suosikkinsa, joiden vaellus kiinnostaa enemmän kuin toisten edesottamukset. Seuratessaan episodirakennetta lukija pysyy myös helpommin hereillä. Kirjallisuus ei nukuta, vaan valvottaa.

Värttinä tökkää lukijaa silmään

2010-02-26T18:33:00.000+02:00

Euroviisuissa Suomea edustaa tänä vuonna Kuunkuiskaajat. Sen muodostaa kaksi Värttinä-yhtyeen laulajaa, Johanna Virtanen ja Susan Aho. Heidän Värttinä-taustansa muistetaan aina mainita, sillä yhtyeellä on vankka asema suomalaisessa musiikkimaailmassa, olkoonkin, että nuorempi yleisö ei ehkä heistä paljon nimeä enempää tiedä.

Mutta mitä edes varttuneempi suuri yleisö tietää Värttinästä, muuta kuin muistaa alkuvuosien eli 1990-luvun alun pikkutuhmat laulut? Värttinä on ollut maailmalla suurempi nimi kuin koto-Suomessa, ei sitä muuten olisi kutsuttu tekemään Lord of the Rings –musikaalia.

Kimmo Nevalaisen kirja Värttinä - Mierontiellä ja punaisella matolla (Like) kertoo yhtyeen tarinan sen nykykunnossa. Tosin kirjan tiedot loppuvat vuoden takaiseen kevääseen. Sen jälkeen ilmassa oli huhu, että yhtye on kokonaan kuopattu, mutta nyt se ilmeisesti on edelleen olemassa. Ainakin mikäli on uskominen Kuunkuiskaajien lehtihaastatteluihin.

Nevalainen on kirjoittanut toisenkin Värttinä-kirjan. Värttinä – Korkeelta ja kovvoo (Like, 2001) kertoi kronologisesti pohjoiskarjalaisen lauluryhmän muodonmuutoksen omaääniseksi bändiksi. Tuorein kirja päivittää yhtyeen kuulumisia sirpaleisella ja tarinoivalla rakenteella ja tyylillä.

Minun on pakko tunnustaa, että en ole 2000-luvulla juurikaan kuunnellut Värttinää. Kirjaa lukemalla pystyn kuvittelemaan, miltä he kuulostavat. Ehkä haluaisin myös kuunnella hieman, myös korvilla, en vain silmillä.

Otsikon pitäisi kuulua ”Värttinä tökkää kuulijaa korvaan”: haloo, kuuntele, älä vain lue. Miltä tuntuisi lukea Värttinästä samalla kun kuuntelee Värttinää?

Tai nauttia mistä tahansa bändistä kirjan ja musiikin muodossa samalla kertaa. Usein kuuntelen musiikkia ja luen samalla laulujen sanoja, kirjallisesta ilmaisusta siinäkin on kyse.

+

Bändi- ja artistikirjat ovat oma erikoinen lajityyppinsä. Ne ovat sekoitus muistelmia, journalismia ja analyysia. Parhaimmillaan en ovat taustoittavia ja jopa opettavaisia, huonoimmillaan kuvitettuja koosteita ja rahastamistarkoituksessa tehtyjä fanituotteita.

Kertoja hyppää silmille

2010-02-19T11:22:00.000+02:00

Juhani Peltosen 1977 luoma kuunnelma- ja romaanihahmo Elmo oli legendaarinen, elämää suurempi urheilija. Tuomas Kyrön romaanissa 700 grammaa (WSOY) luoma Ilmari Kivi on Elmon moderni sukulainen. Eräänlainen luuseri, josta tulee mestari, mutta millä keinoin? Kansakunnan sylkykupiksi lahjakas harjoittelija lopulta päätyy – ah niin suomalaista, härmäläinen sankarisaaga: vasta katuojassa suuri yleisö hyväksyy hänet, joka yrittää olla enemmän kuin me muut.

Kirjan nimi 700 grammaa viittaa keskosen painoon. Ilmarin laji on pituushyppy. Kirja on samalla kertaa urheiluromaani ja yhteiskuntasatiiri.

Kiinnostavinta Kyrön romaanissa on ehkä sen kertoja. Kuka kertoo tarinaa? Hän/se on eräänlainen suojelusenkelihahmo, henkiohjaaja, kaikkivaltias, jolla on mahdollisuus myös ilmestyä päähenkilölle ja vaikuttaa hänen elämänsä kulkuun.

Tietysti viime kädessä kertoja on kirjailija itse, hän, joka on kertojankin luonut ja joka on luonut myös pää- ja sivuhenkilöt. Kirjailijan päässä, mielikuvituksessa ja suunnitelmissa on koko maailma, jossa kirjallisuus tapahtuu.

Huolimatta tästä itsestään selvyydestä, kertojan ääni ja asema suhteessa tarinaan on aina kiinnostava. Kyrön kerrontatapa on konstikas ja monitasoinen. Kertojaääni kuuluu kaikkitietävälle ja kaikkivaltiaalle olennolle, taustapirulle, joka ei tyydy rooliinsa.

Aina kun luemme romaania, luemme Jumalan työtä. Lukeminen synnyttää maailman, kirjailija ja mielikuvituksemme luo maailman. Taide on luomisen kaiku.

Kirjailija on tarinan jumala, kertoja hänen isäntärenkinsä. Hän liikuttaa teatterinjohtajana lankoja ja nuket hyppivät hänen tahtonsa mukaan. Tai, tässä tapauksessa: Ilmari hyyppää mainetta ja häpeää Suomen kansalle.

Uunin paikka maailmassa

2010-02-13T09:13:00.000+02:00

Viime vuoden Finlandia-palkinnon voitti Antti Hyry romaanillaan Uuni. Se oli hyvä, vaihtoehtoinen ja rohkea valinta, sillä Uuni on niin kaukana modernista kirjallisesta hälystä kuin mikään.

Uunissa on nimensä mukaisesti kyse leivinuunista ja sen rakentamisen yksityiskohtaisesta kuvaamisesta. Samalla tulee kerrotuksi ihmisen paikka maailmassa ja anettua elämälle rajat ja mieli.

Leivinuunia rakentaa vapaa-ajanasunolleen Pietari, eläkkeellä oleva sähkömies. Rakentaminen etenee tiili kerrallaan, välillä käydään ostamassa lisää tarvikkeita. Hyryä tuntematon lukija saattaa hölmistyä kerronnan yltiöverkkaisuutta. Hyry tarjoaa lukijalle vain pari helpotusta kun Pietari tekee poikansa taloon sähköt ja käy vaimonsa Hannan kanssa seuramatkalla Pohjois-Ruotsissa tutustumassa kirkkoihin ja niiden urkuihin.

Pietarin maailma edustaa vanhaa Suomea, paljolti maanviljelyvaltaista yhteisöllistä. Rivien välistä lukija joutuu päätteelmään, että tämä yhteisö on vanhoillislestadiolaisuus, sukua ja lapsia on niin paljon. Suoraan Hyry puhuu vain uunin rakentamisen yksityiskohdista. Mallia uunille Pietari hakee herännäisyyden historiaan liittyvän seppä Högmanin pirtistä.

Uuni on luonnollisesti muutakin kuin paistopaikka. Se on oivallinen vertauskuva, elämän ehto, sydän, lämmön ja ravinnon äiti. Uuni rakentuu ajan myötä ja inhimillisen toimeiliaisuuden hedelmänä: paistolämmin leipä levittää pelastuksen ja hengissäpysymisen tuoksua.

Uuni on romaani, jossa on arvomaailma. Sitä ei tyrkytetä, sillä ei mellasteta. Hitaasti hyvää tulee.

Professori taivaan portilla

2010-02-08T17:19:00.000+02:00

Jäätyään eläkkeelle 1997 sosiaalipsykologian professori Antti Eskola kirjoitti kolme kirjaa uskosta. Tämä hämmästytti monia hänen kollegojaan, mutta oli niitäkin, jotka olivat tunnistavinaan vuosien varrelta uskon pohdiskelun juonteen vasemmistolaisena tunnetun yhteiskunnallisen keskustelijan ajattelussa.

Eskola ”uskontokauden” kirjat (Otava) ovat Uskon tunnustelua (1999), Tiedän ja uskon (2003) sekä Yksinkertainen usko (2006). Niitä voi hyvin luonnehtia uuden vuosituhannen alun merkittävimmäksi puheenvuoroksi uskomisen mahdollisuuksista maassamme.

Jos ei ole lukenut Eskolan uskonto-kirjoja, hänen viime vuonna ilmestynyt muistelmateoksensa Mikä henki meitä kantaa (Tammi) kiteyttää myös hänen uskonnollisen ajattelunsa. Eskolan ”uskonnollinen kausi” kattaa teoksen 300 sivusta 70, mutta lyhyitä mainintoja uskon pohdinnan syihin ja seurauksiin löytyy muualtakin.

Eskola on tiedemies, yhteiskuntatieteilijä, eikä voi suostua kaikkein heppoisimpaan uskonnolliseen kuvakieleen ja logiikkaan. Perinteisellä, hieman omahyväisellä kristillisellä sanastolla voisi arvioida näinkin: professori pääsee aivan porteille, mutta viimeinen askel jää ottamatta.

Eskola kirjoittaa hieman apeana jääneensä jotenkin yksin pohdintojensa kanssa, varsinkin kirkon puolelta on kuulunut hiljaisuutta. Esitelmäkutsuja on tullut, mutta aitoon vuoropuheluun ei uskalla kukaan. Myöskään tiedepiireissä ei ole osattu tarttua Eskolan haasteisiin.

Onko syynä se että kirkon piirissä Eskolan yhteiskuntatieteellinen kieli on liian vierasta ja tiedepiireissä usko on edelleen liian suuri tabu?

+

Varsinaisesti Mikä henki meitä kuljettaa kertoo Eskolaan innostaneista tieteellistä, metodologisista ja aatteellista virtauksista, usko mukaan lukien. Miksi ne veivät miestä mukanaan?

Kirjan alussa Eskola perustelee, miksi ei halua olla juurikaan henkilökohtainen. Hän haluaa pitäytyä yleisessä, mutta ei pidä ottaa kirjaimellisesti kaikkea mitä eläkkeellä oleva tiedemies sanoo. Eskola tulee paljastaneeksi itsestään paljonkin, vaikka ei yksityiselämästään puhukaan juuri mitään.

Erityisen haastavaa on hänen luomansa malli kolmesta roolistaan: 50-luvun koulupoika, uraa luova professori ja eläkkeellä oleva uskonasioita pohtiva tiedemies. Roolien välissä on varmasti tilaa sivurooleille, välittäjille. Kukaan ei siirry elämässä suoraan vaiheesta toiseen, vaan irtautumisen tai kasvun aikaa tarvitaan.

Eskolan erilaiset muistelmat ovat herkkua jokaiselle omasta elämästään kirjoittavalle. Punaisia lankoja voi seurata monella tavalla.

Kadonnutta aikaa etsimässä

2010-02-06T18:48:00.000+02:00

Otsikko viittaa sekä Marcel Proustin 10-osaiseen romaaniin että minulle tärkeään projektiin: ajan etsimiseen, jotta voisin lukea Proustin kirjan.

Proustin veli Robert on sanonut: "Ikävä tosiasia on, että ihmisen pitää olla pitkään sairas tai sitten hänen täytyy katkaista jalka ennen kuin hänen on mahdollista lukea Kadonnutta aika etsimässä."

Olen ostanut kaikki kymmenen osaa kustantajalta (Otava) ja ne ovat siistissä rivissä kirjahyllyssäni. Odottavat oikeaa hetkeä.

Yöpöydälläni on jo Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Sen johdanto alkaa: "Monen vuoden ajan olen lukenut lähes yksinomaan Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen tuijottanut sen valtaisiaa kudosta ja yrittänyt seurata sen muutamia lankoja. Kirjasta on tullut minulle koti, se on antanut minulle turvaa."

En tiedä, miten Proustista tuli minulle alati tihenevä pakkomielle. Tuntuu että kirjallisuudenystävänä en ole mikään enkä kukaan, jos en ole lukenut tuota hitaasti soljuvaa kielellistä kudosta. Ehkä olen vasta nyt kypsä tarttumaan tähän moderniin klassikkoon.

Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli, kun kävin katsomassa viime syksynä Q-teatterissa näytelmän Jälleen löydetty aika. Esitys oli hyvä ja intensiivinen, mutta, kuten eräs kriittikko totesi, se tuntui tapahtuvan oudossa tyhjiössä: proustilainen universum leijui 2000-luvun tavoittamattomissa.

Juuri se tuntuukin haasteelliselta. Astuminen muistamisen iättömyyteen.