Vuoden romaani-Finlandian sato on poikkeuksellinen kahdestakin syytä. Ensinnäkin kaikki kuusi finalistia ovat naisia (eikä siitä sen enempää). Toisekseen kukaan ei kirjoita suoraan nykyajasta, vaan kaikissa kirjoissa on kyse menneestä: historiasta ja muistoista, nuoruuden kokemuksista.
Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.
Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.
William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.
Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.
Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.
Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.
Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.
Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.
(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
lauantai 12. marraskuuta 2011
Finlandia-ruuhkaa, huh, huh
Yllätyin pahemman kerran, kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Huomasin, että olen lukenut yhden Tieto-ehdokkaan ja yhden Junior-ehdokkaan. Lisäksi olen nyttemmin lukenut yhden Romaani-ehdokkaan.
Tunnen itseni jotenkin ajassa olevaksi.
Tieto-Finlandia-ehdokkaista tuttu oli Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Bence Mátén Lintukuvauksen käsikirja (Duocendo). Komea teos ja ilo silmälle. Tekstikin on asiantuntevaa, mutta yksi hankaluus siinä on.
Liian hyvät kuvat.
Olen puolitosissani, sillä hienot kuvat laamnnuttavat. En ole varsinainen lintukuvaaja, mutta omistan kameran ja tarvittavia objektiiveja. Olen kuvannut luontoa ja lintuja kotivaroiksi, hieman julkaistavaksikin. Ymmärrän, että lintukuvaus on vaikeaa. Mutta kun kirjan tekijät paiskaavat eteen henkeäsalpaavaa kamaa, kysyn vain, mitä se harrastajaa auttaa. Tuntee katkerasti oman alamittaisuutensa.
Tämä on kyllä kehumista.
Junior-Finlandioista olen lukenut Marjatta Levannon ja Julia Vuoren kirjan Taivaallinen suurperhe (Otava). Se on kiinnostava mytologioita ja uskontoja yhdistävä sulatusuuni. Kristillisille uskontopedagogeille se on hankala pala purtavaksi, vaikka kristilliset enkelit ovat juhlan isäntiä. Juhliin saapuvat samanarvoisina muiden uskontojen siipiväki ja muut jumaluudet.
Jos ollaan tarkkoja, enkeli on monoteistisissa uskonnoissa tavattava taivaallinen henkiolento, joka toimii jumaluuden ja ihmisten välittäjänä, sanansaattajana. Muut jumaluudet ovat toisen kategorian käsitteellistä joukkoa. Mytologioilla on sisältönsä ja merkityksensä, kullakin omansa, ja vieläpä jokaisella seurauksensa. Kaikki ei ole samaa.
Tämä on myös kehumista (ainakin vähän).
Finlandia-romaaneista kirjoitan lisää tod. näk. tuonnempana, mutta sanonpa tämänkin (kliseen), mitä on naureskeltu varmaan jokaisessa viimeaikaisessa spontaanissa kirjallisuuskeskustelussa: kuusi naisten kirjoittamaa romaania ehdolla, no problem, mutta annas olla jos olisi ollut kuusi miesten kirjoittamaa, niin what the hell!
Kovin katsovat tuoreet finlandistit menneeseen, historia on hip just now. Nykyhetkeen ei sijoitu yksikään romaani. Aikalaiskuvaukset loistavat poissaolollaan, vaikka toki nykyihmisestä voidaan puhua historiallisten henkilöiden kautta ja suulla. Mutta silti.
Tunnen itseni jotenkin ajassa olevaksi.
Tieto-Finlandia-ehdokkaista tuttu oli Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Bence Mátén Lintukuvauksen käsikirja (Duocendo). Komea teos ja ilo silmälle. Tekstikin on asiantuntevaa, mutta yksi hankaluus siinä on.
Liian hyvät kuvat.
Olen puolitosissani, sillä hienot kuvat laamnnuttavat. En ole varsinainen lintukuvaaja, mutta omistan kameran ja tarvittavia objektiiveja. Olen kuvannut luontoa ja lintuja kotivaroiksi, hieman julkaistavaksikin. Ymmärrän, että lintukuvaus on vaikeaa. Mutta kun kirjan tekijät paiskaavat eteen henkeäsalpaavaa kamaa, kysyn vain, mitä se harrastajaa auttaa. Tuntee katkerasti oman alamittaisuutensa.
Tämä on kyllä kehumista.
Junior-Finlandioista olen lukenut Marjatta Levannon ja Julia Vuoren kirjan Taivaallinen suurperhe (Otava). Se on kiinnostava mytologioita ja uskontoja yhdistävä sulatusuuni. Kristillisille uskontopedagogeille se on hankala pala purtavaksi, vaikka kristilliset enkelit ovat juhlan isäntiä. Juhliin saapuvat samanarvoisina muiden uskontojen siipiväki ja muut jumaluudet.
Jos ollaan tarkkoja, enkeli on monoteistisissa uskonnoissa tavattava taivaallinen henkiolento, joka toimii jumaluuden ja ihmisten välittäjänä, sanansaattajana. Muut jumaluudet ovat toisen kategorian käsitteellistä joukkoa. Mytologioilla on sisältönsä ja merkityksensä, kullakin omansa, ja vieläpä jokaisella seurauksensa. Kaikki ei ole samaa.
Tämä on myös kehumista (ainakin vähän).
Finlandia-romaaneista kirjoitan lisää tod. näk. tuonnempana, mutta sanonpa tämänkin (kliseen), mitä on naureskeltu varmaan jokaisessa viimeaikaisessa spontaanissa kirjallisuuskeskustelussa: kuusi naisten kirjoittamaa romaania ehdolla, no problem, mutta annas olla jos olisi ollut kuusi miesten kirjoittamaa, niin what the hell!
Kovin katsovat tuoreet finlandistit menneeseen, historia on hip just now. Nykyhetkeen ei sijoitu yksikään romaani. Aikalaiskuvaukset loistavat poissaolollaan, vaikka toki nykyihmisestä voidaan puhua historiallisten henkilöiden kautta ja suulla. Mutta silti.
torstai 3. marraskuuta 2011
Jatkuvasti happy
Onnellisuus on monen nykyihmisen päämäärä. Puhutaan jopa onnellisuuspolitiikasta eli saadakseen kannatusta poliitikkojen kannattaa huolehtia äänestäjiensä onnellisuudesta. Mutta entäpä jos onni on kiinni geeneistä? Oikeat geenit ja olet forever happy!
Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.
Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.
Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.
Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat
Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?
Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”
Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.
Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.
Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.
Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.
Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat
Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?
Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”
Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Kirja kiittää bloggaria
Muotiblogit lienevät luetuimpia blogeja. Mutta blogosfääristä löytyy myös runsain mitoin kirjallisuuteen keskittynyttä toimintaa. Helsingin kirjamessuilla jaettu Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto annettiin tänä vuonna viidelle blogistille, jotka ovat edistäneet lukuharrastusta.
Onnea palkituille!
Blogi sopii hyvin kirjalle.
Blogi on köyhän miehen kustantaja.
Pakko kuitenkin tunnustaa (myös tunnustukset sopivat hyvin blogeihin), että en ole lukenut (saati kuullut) yhdestäkään palkitusta kirjallisuusblogista, mutta kömmähdys tulee nyt korjatuksi.
Loput tästä postauksesta on poikkeuksellisesti lainattu suoraan Finnexpon tiedotteesta, joka esittelee palkitut:
Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.
Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.
Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.
Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.
(Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11.kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi.)
Onnea palkituille!
Blogi sopii hyvin kirjalle.
Blogi on köyhän miehen kustantaja.
Pakko kuitenkin tunnustaa (myös tunnustukset sopivat hyvin blogeihin), että en ole lukenut (saati kuullut) yhdestäkään palkitusta kirjallisuusblogista, mutta kömmähdys tulee nyt korjatuksi.
Loput tästä postauksesta on poikkeuksellisesti lainattu suoraan Finnexpon tiedotteesta, joka esittelee palkitut:
Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.
Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.
Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.
Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.
(Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11.kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi.)
perjantai 14. lokakuuta 2011
Parasta ennen
Viimeisin lukemani varmasti bestseller on Dan Brownin Da Vinci –koodi. Olen epäilemättä lukenut myös muita bestsellereitä, mutta ne eivät ole olleet sitä Suomessa ja koko maailmassa. Usein käännöskirjojen esittelyteksteissä hehkutetaan, että teos on ollut myyntimenestys Britanniassa tai Ruotsissa.
Olen hiljalleen tavaillut John Sutherlandin kirjaa Bestsellers – A very short Introduction (Oxford Press 2007). Kirjoittaja problematisoi bestseller-käsitettä ja käy lävitse yhdysvaltalaista ja brittiläistä hyvin myyvää kirjallisuutta vuosikymmenten saatossa.
Bestsellerismi synti rapakon takana, koska siellä kirjamarkkinat poikkesivat vanhan mantereen toimintavoista, jotka olivat säädellympiä. Käsite bestseller ilmaantui kirjabisneksen Sutherlandin mukaan aivan1900-luvun alussa.
Sutherland aloittaa kertomalla, että vuonna 1923 myydyin kirja Yhdysvalloissa oli Gertrude Athertonin Black Oxen. Samana vuonna ilmestyi kirja myös seuraavilta tekijöiltä: James Joyce (Odysseus), T. S. Eliot (Autio maa) ja D. H. Lawrence (Aaron´s Road). Kolme viimeksi mainittua kirjailijaa muistetaan nimeltä ja ainakin kahden ensin mainitun vuoden 1923 kirjat myös erittäin hyvin. Sen sijaan moni nykylukija kysyy, kuka oli myyntihuippu G. Atherton? (Vastaus: yli 50 kirjaa julkaissut amerikkalainen kirjailija, aikanaan siis suosittu, vaikutti maan päällä vuosina 1857 - 1948).
Athertonin Black Oxen oli bestseller, koska sen onnistui puhuttelemaan omaa aikaansa. Sen sijaan Joycen ja T.S. Elliotin tekstit ovat jääneet elämään halki vuosikymmenten ja puhutelleet ihmisiä pitkän ajan kuluessa.
Vain aika pystyy olemaan luotettava kriitikko ja seulomaan pysyvän kirjallisuuden katoavasta.
Bestsellerin yksi määritelmä onkin ajassaan hyvin myyvä kirja. Bestsellerit ovat vain harvoin stedy-sellereitä, mutta sitäkin useammin fast-sellereitä. Kun painokset on kiihkolla myyty loppuun, ketään ei enää kiinnosta kirja. Se syö merkityksensä loppuun nopeasti. Kirjalle oli ajassa paikka, mutta se täyttyi nopeasti.
Bestseller ilmestyy aika oikeaan aikaan oikeassa paikassa, vahingossa tai tarkoituksella. Sama kirja väärään aikaan ilmestyessään jää varastoon pölyttymään.
Onko oikeastaan väliä, jos kirja, jota lukee, josta pitää ja joka herättää ajatuksia ja mielihyvää, ei olekaan suosittu tai myy hyvin? Tai entä jos se on jo pari vuotta vanha ja tekijä liki tuntematon?
Olen kuullut ihmisten sanovan, että sen vuoksi he lukevat kirjoja vain myyntilistojen kärjestä, koska heillä on muutenkin vähän aikaa, eivätkä he halua ottaa riskiä, että tuhlaavat aikaansa tosi huonoon kirjaan. Miljoona lukutoukkaa on oikeassa, vai?
Sekin kannattaa rehellisyyden nimissä muistaa, että vaikka teos on bestseller, se ei välttämättä ole huono.
Olen hiljalleen tavaillut John Sutherlandin kirjaa Bestsellers – A very short Introduction (Oxford Press 2007). Kirjoittaja problematisoi bestseller-käsitettä ja käy lävitse yhdysvaltalaista ja brittiläistä hyvin myyvää kirjallisuutta vuosikymmenten saatossa.
Bestsellerismi synti rapakon takana, koska siellä kirjamarkkinat poikkesivat vanhan mantereen toimintavoista, jotka olivat säädellympiä. Käsite bestseller ilmaantui kirjabisneksen Sutherlandin mukaan aivan1900-luvun alussa.
Sutherland aloittaa kertomalla, että vuonna 1923 myydyin kirja Yhdysvalloissa oli Gertrude Athertonin Black Oxen. Samana vuonna ilmestyi kirja myös seuraavilta tekijöiltä: James Joyce (Odysseus), T. S. Eliot (Autio maa) ja D. H. Lawrence (Aaron´s Road). Kolme viimeksi mainittua kirjailijaa muistetaan nimeltä ja ainakin kahden ensin mainitun vuoden 1923 kirjat myös erittäin hyvin. Sen sijaan moni nykylukija kysyy, kuka oli myyntihuippu G. Atherton? (Vastaus: yli 50 kirjaa julkaissut amerikkalainen kirjailija, aikanaan siis suosittu, vaikutti maan päällä vuosina 1857 - 1948).
Athertonin Black Oxen oli bestseller, koska sen onnistui puhuttelemaan omaa aikaansa. Sen sijaan Joycen ja T.S. Elliotin tekstit ovat jääneet elämään halki vuosikymmenten ja puhutelleet ihmisiä pitkän ajan kuluessa.
Vain aika pystyy olemaan luotettava kriitikko ja seulomaan pysyvän kirjallisuuden katoavasta.
Bestsellerin yksi määritelmä onkin ajassaan hyvin myyvä kirja. Bestsellerit ovat vain harvoin stedy-sellereitä, mutta sitäkin useammin fast-sellereitä. Kun painokset on kiihkolla myyty loppuun, ketään ei enää kiinnosta kirja. Se syö merkityksensä loppuun nopeasti. Kirjalle oli ajassa paikka, mutta se täyttyi nopeasti.
Bestseller ilmestyy aika oikeaan aikaan oikeassa paikassa, vahingossa tai tarkoituksella. Sama kirja väärään aikaan ilmestyessään jää varastoon pölyttymään.
Onko oikeastaan väliä, jos kirja, jota lukee, josta pitää ja joka herättää ajatuksia ja mielihyvää, ei olekaan suosittu tai myy hyvin? Tai entä jos se on jo pari vuotta vanha ja tekijä liki tuntematon?
Olen kuullut ihmisten sanovan, että sen vuoksi he lukevat kirjoja vain myyntilistojen kärjestä, koska heillä on muutenkin vähän aikaa, eivätkä he halua ottaa riskiä, että tuhlaavat aikaansa tosi huonoon kirjaan. Miljoona lukutoukkaa on oikeassa, vai?
Sekin kannattaa rehellisyyden nimissä muistaa, että vaikka teos on bestseller, se ei välttämättä ole huono.
torstai 6. lokakuuta 2011
Kerrankin tuttu nobelisti!
Yleensä kirjallisuuden Nobel-palkitut ovat kiinnostavia, mutta entuudestaan tuiki tuntemattomia tekijöitä. Tällä kertaa kävi toisin.
Tulin tietoiseksi Tomas Tranströmeristä joskus 1980-luvun puolivälissä ja ostin jopa hänen koottujen runojensa kokoelman pokkariversiona (Dikter, Månpocket 1984). Jokin runoissa kiehtoi silloista teatteritieteen opiskelijaa (entistä teologian opiskelijaa). Jos en väärin muista, ostin kirjan Tukholmasta.
Yritin jopa itseni iloksi ja ihmiskunnan hyödyksi kääntääkin joitain kirjan runoja. Vuonna 1973 ilmestyneen Elegia-runon kohdalta löydän hapuilevia lyijykynämerkintöjä raakakäännökseksi: ”Avaan ensimmäisen oven / ja siellä on suuri auringon valaisema huone. / Raskas auto aja kadulla ohitse / ja posliinit tärisevät. // Avaan oven numero kaksi. / Ystävät! Te joitte pimeyttä / ja tulitte näkyviksi. // Ovi numero kolme. Ahdas hotellihuone. / Näkymä takakujalle. Lyhty loistaa asfaltilla. / Kokemusten kaunis kuona.”
Jotenkin noin. Sittemmin luin Caj Westerbergin suomennoksen samaisesta runosta kokoelmasta Kootut runot 1954 – 2000 (Tammi, 2001). Westerberg ei puhu takakujasta, vaan syrjäkadusta, lyhty ei hänellä loista vaan säkenöi, posliini ei tärise vaan helisee…
Eniten minua Tranströmerissä kiinnosti hänen kykynsä tunkeutua arkisuuden kuoren lävitse. Ikään kuin hän olisi mystikko tai vähintäänkin antaisi transsendenssille mahdollisuuden. Hän ei pelännyt todellisuuden monikerroksisuutta. En 80-luvulla löytänyt suomalaisilta runoilijoilta vastaavaa otetta.
Ruotsalainen uskontopsykologi Owe Wikström pitää Tranströmerin kirjoja ”sekulaareina hartauskirjoina”. Tranströmerin täyttäessä keväällä 80 vuotta Wikström kirjoitti blogissaan otsikolla ”Runouden lohtu” että Tranströmerin runoudessa on salaisuus, joka avautuu pyhään kohti: ”Hän antaa kielen näkymättömälle. On olemassa halkeama tietoisuudessa – tai paremminkin – rajalinja valveen ja unen välillä. Juuri tällä alueella olemme osallisia toiseen maailmaan”.
Tranströmeristä on Uppsalan yliopistossa tehty opinnäytetyö (1995), jossa hänen runouttaan analysoidaan teologisesti. Jonas Lindbergin mukaan Tranströmer edustaa niin sanottua luonnollista teologiaa eli ymmärtää ikään kuin syntymälähjana luonnostaan todellisuuden läpinäkyvyyden.
P.S. En pidä itseäni Tranströmerin runouden kokonaisuuden ymmärtäjänä, olenpahan lukenut häntä yhden tulkintamahdollisuuden lävitse. Ja luen tulevaisuudessakin.
P.P.S. Viime vuonna samoihin aikoihin postasin päinvastaisissa tunnelmissa otsikolla Nobel ahdistaa taas
Tulin tietoiseksi Tomas Tranströmeristä joskus 1980-luvun puolivälissä ja ostin jopa hänen koottujen runojensa kokoelman pokkariversiona (Dikter, Månpocket 1984). Jokin runoissa kiehtoi silloista teatteritieteen opiskelijaa (entistä teologian opiskelijaa). Jos en väärin muista, ostin kirjan Tukholmasta.
Yritin jopa itseni iloksi ja ihmiskunnan hyödyksi kääntääkin joitain kirjan runoja. Vuonna 1973 ilmestyneen Elegia-runon kohdalta löydän hapuilevia lyijykynämerkintöjä raakakäännökseksi: ”Avaan ensimmäisen oven / ja siellä on suuri auringon valaisema huone. / Raskas auto aja kadulla ohitse / ja posliinit tärisevät. // Avaan oven numero kaksi. / Ystävät! Te joitte pimeyttä / ja tulitte näkyviksi. // Ovi numero kolme. Ahdas hotellihuone. / Näkymä takakujalle. Lyhty loistaa asfaltilla. / Kokemusten kaunis kuona.”
Jotenkin noin. Sittemmin luin Caj Westerbergin suomennoksen samaisesta runosta kokoelmasta Kootut runot 1954 – 2000 (Tammi, 2001). Westerberg ei puhu takakujasta, vaan syrjäkadusta, lyhty ei hänellä loista vaan säkenöi, posliini ei tärise vaan helisee…
Eniten minua Tranströmerissä kiinnosti hänen kykynsä tunkeutua arkisuuden kuoren lävitse. Ikään kuin hän olisi mystikko tai vähintäänkin antaisi transsendenssille mahdollisuuden. Hän ei pelännyt todellisuuden monikerroksisuutta. En 80-luvulla löytänyt suomalaisilta runoilijoilta vastaavaa otetta.
Ruotsalainen uskontopsykologi Owe Wikström pitää Tranströmerin kirjoja ”sekulaareina hartauskirjoina”. Tranströmerin täyttäessä keväällä 80 vuotta Wikström kirjoitti blogissaan otsikolla ”Runouden lohtu” että Tranströmerin runoudessa on salaisuus, joka avautuu pyhään kohti: ”Hän antaa kielen näkymättömälle. On olemassa halkeama tietoisuudessa – tai paremminkin – rajalinja valveen ja unen välillä. Juuri tällä alueella olemme osallisia toiseen maailmaan”.
Tranströmeristä on Uppsalan yliopistossa tehty opinnäytetyö (1995), jossa hänen runouttaan analysoidaan teologisesti. Jonas Lindbergin mukaan Tranströmer edustaa niin sanottua luonnollista teologiaa eli ymmärtää ikään kuin syntymälähjana luonnostaan todellisuuden läpinäkyvyyden.
P.S. En pidä itseäni Tranströmerin runouden kokonaisuuden ymmärtäjänä, olenpahan lukenut häntä yhden tulkintamahdollisuuden lävitse. Ja luen tulevaisuudessakin.
P.P.S. Viime vuonna samoihin aikoihin postasin päinvastaisissa tunnelmissa otsikolla Nobel ahdistaa taas
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Valinta on jo tehty
Kuusi kirjaa on ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2011. Ehdokkaat julkistettiin eilen Turun kansainvälisillä kirjamessuilla
Hyvä, että ehdokkaiden määrää on vähennetty. Aikaisemmin tyrkyllä oli kymmenen opusta, mikä on liikaa. Kukaan ei jaksa muistaa niin monta hyvääkään kirjaa. Finlandia-palkinnoistakin kamppailee kuusi teosta.
Tosin tänä vuonna ehdokkaiksi oli tarjolla vain nelisenkymmentä kirjaa, mikä on selvästi vähemmän kuin takavuosina, joten finalistien määrän pudottaminen oli siltäkin osin luontevaa.
Esillä on kiinnostavia ehdokkaita ja erilaisia lajityyppejä, mutta minusta kisa on jo ratkennut.
Veikkaan, että Jari Sarasvuo päätyy Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa ilmoittamaan, että on valinnut Vuoden kristilliseksi kirjaksi Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonnon (Otava).
Se on/olisi hyvä valinta.
Postasin Sihvolan kirjasta viime keväänä otsikolla Suvaitsevaisuuden porteilla
P.S. Katso kaikki ehdokkaat täältä.
Hyvä, että ehdokkaiden määrää on vähennetty. Aikaisemmin tyrkyllä oli kymmenen opusta, mikä on liikaa. Kukaan ei jaksa muistaa niin monta hyvääkään kirjaa. Finlandia-palkinnoistakin kamppailee kuusi teosta.
Tosin tänä vuonna ehdokkaiksi oli tarjolla vain nelisenkymmentä kirjaa, mikä on selvästi vähemmän kuin takavuosina, joten finalistien määrän pudottaminen oli siltäkin osin luontevaa.
Esillä on kiinnostavia ehdokkaita ja erilaisia lajityyppejä, mutta minusta kisa on jo ratkennut.
Veikkaan, että Jari Sarasvuo päätyy Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa ilmoittamaan, että on valinnut Vuoden kristilliseksi kirjaksi Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonnon (Otava).
Se on/olisi hyvä valinta.
Postasin Sihvolan kirjasta viime keväänä otsikolla Suvaitsevaisuuden porteilla
P.S. Katso kaikki ehdokkaat täältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)