Vuoden viimeinen ja ensimmäinen

Vuoden 2021 viimeisenä päivänä luin Patrick Modianon dokumenttiromaania Dora Bruder ( WSOY, suom. Lotta Toivanen). Sitä luin myös vuoden 2022 ensimmäisenä päivnä. Romaani on lyhyt ja nopealukuinen. Tarina vaikuttaa sinänsä tutulta. Kirjailija näkee lehtileikkeen, jossa kerrotaan henkilön katoamisesta. Hän kiinnostuu. Kuka oli tuo henkilö - tässä tapauksessa juutalainen teinityttö vuonna 1941 - ja mitä hänelle tapahtui?

Modianon tuotannossa Dora Bruder on siitä poikkeava, että se kertoo todellisesta henkilöstä. Mutta samalla tavoin Modano etsii fiktioissaankin henkilöiden menneisyyttä, muistoja ja identiteettiä surumielisen, terävänäköisen nostalgian vallassa. On sanottu, että Modiano on tyyppiesimerkki kirjailijasta, joka kirjoittaa koko tuotantonsa ajan samaa tekstiä. Minusta se on hienoa. Samaa mieltä oli komitea, joka myönsi Modianolle kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2014.

Dora Bruder on alun perin julkaistu 1997, suomennos on vuodelta 2020. Kirja vilisee katujen ja paikkojen nimiä, osoitteita ja päivämääriä. Modiano kirjoittaa Doran tarinan sekaan omia muistojaan. Pariisissa jopa nimettiin 2015 katu kirjan päähenkilön mukaan: Promenade Dora-Bruder.

Seitsemän ajatelmaa jouluksi

 

1. Joulu. Sanasta ei saa oikein mitään irti. Siinä on kaikki.

2. Aattona arvot punnitaan. Niitä on paljon.

3. Joulun sanoma on kuin helpotuksen tunne siitä, että kaikella on sittenkin merkitys.

4. Vertauskuva on meille syntynyt. Sitä voi tulkita. Siitä kasvaa Jumala.

5. Joulun lapsi ei itke vaan laulaa.

6. Joulun lapsi ei laula vaan pyytää tulla rakastetuksi.

7. Joulu juhlista ja merkitystihentymistä jaloin. Paljain.

Äänestä suosikkiasi

Kotimaa-lehti julistaa lukijoilleen äänestyksen Vuoden kirjasta. Hyvä niin, sillä toista kertaa järjestettävän kisan ideana on rajattu näkökulma eli pitää esillä elämäkerrallista kirjallisuuttaa, jossa on mukana (enemmän tai vähemmän) elämänkatsomuksellista ainesta tai pohdintaa.

Olen työni puolesta mukana organisoimassa lukijaäänestystä, joten voin avoimesti laittaa tähän lisätietoja. Ehdolla ovat:

Oskari Saari, Aki Hintsa: Tänään olen elossa. Kuolevan miehen päiväkirja. WSOY

Timo Junkkaala: Olavi Rimpiläinen. Viimeinen vanhauskoinen. Perussanoma

Anne Mattsson: Irja Askola. Elämäkerta. Kirjapaja

Danielle Miettinen: Isät. Neljän miehen tie katolisiksi papeiksi Suomessa. Päivä osakeyhtiö

Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi. Into

Anni Pesonen: Credo. Tieni mystiikkaan. Basam Books

Äänestysohjeet löydät täältä

Oikea muste oikeaan tunnelmaan

Kiitos korona-ajan innostuin mustekynistä - kuten olen aiemmissa postauksissa kertonut - ja sitä myötä hieman myös musteista. Niitä kun on koostumukseltaan erilaisia sekä erivärisiä ja -sävyisiä. Nyt olen kuin puolivahingossa hankkinut kivijalkaupoista kymmenkunta mustepulloa ja kokeillut niitä kyniini. Eri tilanteisiin ja tunnelmiin on eriväriset musteet, tietty. Se tuo myös kirjoittamiseen oman yksityisen sisäpiirijutun.

Viikko sitten kävin kaupungilla ja Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa hämmästyin: myynnissä oli japanilaisen Pilotin Iroshizuku-mustetta, mustekynäharrastajien ylistämää. Ei auttanut muuta kuin kopata 50 ml-pullo tummaa metsänvihreää kyytiin. Entuudestaan minulla on mustepatruunoina irlanninvihreää. 

Yläkuvassa on tuoreimmat hankintani: ruskeaa, vihreää ja violettia. Alakuvassa aiempaa satoa.

 

Tarina, joka kannatti kertoa

Osa 2. Usein sanotaan, että tärkeintä kirjassa on ensimmäinen lause. Mutta Stephen Kingin kirjoittajamisen oppaassa (Kirjoittamisesta) todetaan, että tärkeintä kerronnassa ei olekaan lause vaan kappale. Joten tässä sarjassa katsotaan kirjojen alku- ja loppukappaleita. Siinä välissä on tarina.

Näin alkaa Alexander Dumas nuoremman Kamelianainen (Taha Oy 1945, suomentajaa ei mainita) - alkukappale on yksi lause:

 "Olen sitä mieltä, ettei voi luoda mitään henkilöhahmoja ennen kuin on paljon tutkinut ihmisiä, kuten myöskään ei voi puhua kieltä, ellei perusteellisesti ole sitä opetellut."

Romaani lopuu seuraavasti:

"Sanon vielä kerran, että Margueritan kohtalo on poikkeus. Mutta jos se olisi yleinen sääntö, ei sitä olisi kannattanut kuvata."

Kamelianainen (La dame aux Camélias) on Alexander Dumas nuoremman (1824-1895) tunnetuin teos. Se valmistui 1848 ja siitä on tehty useita näytelmä-, elokuva- tv-sovituksia. Giuseppe Verdin ooppera La Tarviata perutuu Kamelianaiseen. Romaani on suomennettu ainakin kolme kertaa.

Alun ja lopun välissä

 

Osa 1. Usein sanotaan, että tärkeintä kirjassa on ensimmäinen lause. Mutta Stephen Kingin kirjoittajamisen oppaassa (Kirjoittamisesta) todetaan, että tärkeintä kerronnassa ei olekaan lause vaan kappale. Joten tässä sarjassa katsotaan kirjojen alku-  ja loppukappaleita. Siinä välissä on tarina.

Geert Kimpenin romaani Kabbalisti (suom. Titia Shuurman, Bazar 2011) alkaa näin:

"Se ei ollut murha vaan onnettomuus, hän vakuutteli itselleen. Valitettava onnettomuus. Ei ollut hänen vaan isän syytä, että tilanne kärjistyi. Hänhän antoi isän kaikessa rauhassa palvoa pakkomielteisesti Tooraansa. Miksi isä ei sitten antanut hänen opiskella alkemiaa?"

Ja loppuu näin:

"Hajjim pudisti päätään. Hän ei kuulunut Jerusalemiin. Francesan hautajaisten jälkeen hän palasi Tsfatiin. Siellä oli hänen kotinsa. Siellä häntä odotti tehtävä: kirjoittaa aina viimeiseen hengenvetoon saakka. Siellä odotti Anna."

P.S. Kabbalisti kertoo rabbi Hajjim Vitalin (1543-1620) nuoruudesta. Vital on tärkeä hahmo kabbalan eli juutalaisen mystiikan historiassa.

Valo loistaa kurjuuden keskellä

 

Luin kesällä Victor Hugon tiiliskiviklassikon, Kurjat. Sain päähäni urakan joskus keväällä. Liki tuhat sivua oli sinällään tuttua tarinaa, sillä olen lukenut kirjan joskus parikymppisenä. Jotain sen sisällöstä muistin, sen tunnelmasta ja pakahduttavuudesta. Ymmärsin lukiessani, miksi tämä on niin suosittu yhä vielä. Tarina on romanttinen, täynnä ihmisyyttä. Koskettavia kohtaloita, ihmismielen pikkumaisuutta, hyvyyttä ja pahuutta. Yhteiskunnalliset olosuhteet vetävät ihmistä halpamaisuuteen, mutta henki hänessä ylittää ankeuden rajat. Kurjat on ihmisyyden hymni. ”Jokainen ihminen pimeydessään kulkee kohti valoaan”, kuten Hugo on jossain muussa yhteydessä kirjoittanut.

Kurjat (Les Misérables) on ilmestynyt 1862. Sen suomeni ensimmäisen kerran Vihtori Lehtonen 1908 ja uudemman kerran Eino Voionmaa 1927-31, jonka käsialaa on myös lyhennetty suomennos, jonka luin – kirja oli 10. painos (WSOY) vuodelta 1985. Suomennoksessa kuuluu ajan rattaan ääni. Esipuheen siihen on laatinut V. A. Koskenniemi.

Kurjista on tehty muskaali, useampi elokuva ja tv-sarja sekä muun muassa animesarja - esimerkiksi viattoman ja hyvän Gosetten hahmo animeen erinomaisen sopiva.

Kuvassa kirja on kesämökin maisemissa. Ja, kyllä, ehdottomasti kannatti lukea.