keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Jäkälämiehen paluu

Vuoden romaani-Finlandian sato on poikkeuksellinen kahdestakin syytä. Ensinnäkin kaikki kuusi finalistia ovat naisia (eikä siitä sen enempää). Toisekseen kukaan ei kirjoita suoraan nykyajasta, vaan kaikissa kirjoissa on kyse menneestä: historiasta ja muistoista, nuoruuden kokemuksista.

Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.

Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.

William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.

Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.

Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.

Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.

Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.

Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.

(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)

lauantai 12. marraskuuta 2011

Finlandia-ruuhkaa, huh, huh

Yllätyin pahemman kerran, kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Huomasin, että olen lukenut yhden Tieto-ehdokkaan ja yhden Junior-ehdokkaan. Lisäksi olen nyttemmin lukenut yhden Romaani-ehdokkaan.

Tunnen itseni jotenkin ajassa olevaksi.

Tieto-Finlandia-ehdokkaista tuttu oli Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Bence Mátén Lintukuvauksen käsikirja (Duocendo). Komea teos ja ilo silmälle. Tekstikin on asiantuntevaa, mutta yksi hankaluus siinä on.

Liian hyvät kuvat.

Olen puolitosissani, sillä hienot kuvat laamnnuttavat. En ole varsinainen lintukuvaaja, mutta omistan kameran ja tarvittavia objektiiveja. Olen kuvannut luontoa ja lintuja kotivaroiksi, hieman julkaistavaksikin. Ymmärrän, että lintukuvaus on vaikeaa. Mutta kun kirjan tekijät paiskaavat eteen henkeäsalpaavaa kamaa, kysyn vain, mitä se harrastajaa auttaa. Tuntee katkerasti oman alamittaisuutensa.

Tämä on kyllä kehumista.

Junior-Finlandioista olen lukenut Marjatta Levannon ja Julia Vuoren kirjan Taivaallinen suurperhe (Otava). Se on kiinnostava mytologioita ja uskontoja yhdistävä sulatusuuni. Kristillisille uskontopedagogeille se on hankala pala purtavaksi, vaikka kristilliset enkelit ovat juhlan isäntiä. Juhliin saapuvat samanarvoisina muiden uskontojen siipiväki ja muut jumaluudet.

Jos ollaan tarkkoja, enkeli on monoteistisissa uskonnoissa tavattava taivaallinen henkiolento, joka toimii jumaluuden ja ihmisten välittäjänä, sanansaattajana. Muut jumaluudet ovat toisen kategorian käsitteellistä joukkoa. Mytologioilla on sisältönsä ja merkityksensä, kullakin omansa, ja vieläpä jokaisella seurauksensa. Kaikki ei ole samaa.

Tämä on myös kehumista (ainakin vähän).

Finlandia-romaaneista kirjoitan lisää tod. näk. tuonnempana, mutta sanonpa tämänkin (kliseen), mitä on naureskeltu varmaan jokaisessa viimeaikaisessa spontaanissa kirjallisuuskeskustelussa: kuusi naisten kirjoittamaa romaania ehdolla, no problem, mutta annas olla jos olisi ollut kuusi miesten kirjoittamaa, niin what the hell!

Kovin katsovat tuoreet finlandistit menneeseen, historia on hip just now. Nykyhetkeen ei sijoitu yksikään romaani. Aikalaiskuvaukset loistavat poissaolollaan, vaikka toki nykyihmisestä voidaan puhua historiallisten henkilöiden kautta ja suulla. Mutta silti.

torstai 3. marraskuuta 2011

Jatkuvasti happy

Onnellisuus on monen nykyihmisen päämäärä. Puhutaan jopa onnellisuuspolitiikasta eli saadakseen kannatusta poliitikkojen kannattaa huolehtia äänestäjiensä onnellisuudesta. Mutta entäpä jos onni on kiinni geeneistä? Oikeat geenit ja olet forever happy!

Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.

Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.

Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.

Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat

Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?

Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”

Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.