maanantai 27. kesäkuuta 2011

Rakkaus loppuu kuolemaan

Rakastetun lähtö, toive häneen paluustaan, ristiriitaiset tunteet, sovun mahdollisuus ja äkkiä – tieto rakastetun kuolemasta. Kertoja aloittaa syväsukelluksen mielensä ja muistojensa syövereihin. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissuomennoksen yhdeksäs osa (alkuperäisen romaanin kuudes osa) Pakenija (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 2003) kertoo surusta ja rakkauden häviämisestä, selviämisestä.

Kuultuaan Albertinen - tai kuten kertoja myöhemmin määrittelee ”elämänsä yksilöllisimmän rakkauden” – kuolemasta, hän kiusaa itseään vielä mustasukkaisuudella ja epäilyllä ja penkoo Albertinen muistoa kuin pakkomielteinen ruumiinryöstäjä. Ja äkkiä selviää, että Albertine onkin ollut paheellisesti ja hillittömästä kiinnostunut naisista, vai onko sittenkään? Paljastukset ovat sitä luokkaa, että kertoja ei itsekään usko kaikkea kuulemaansa: hänelle kerrotaan mitä hänen oletetaan haluavan kuulla.

Pakenijassa (Albertine disparue) käydään julmaa tilitystä rakkaussuhteesta, joka näytti olevan ohitse mustasukkaisuuden tukahduttamana, mutta joka sai erosta happea ja roihahti hetkeksi liekkiin vain törmätäkseen fyysiseen kuolemaan. Kertojaa kuvaa itseään väsyneeksi ja tunnistaa itsessään ”raukkamaisen mukavuudenhalun” suhteessaan Albertinen ja hänen muistoonsa.

Pakenijan hyytävin kohtaus liittyy väärin tulkittuun sähkösanomaan. Venetsiassa matkaileva kertoja saa tietää että Albertine onkin elossa. Uutinen ei aiheuta kertojassa iloa, koska surutyön seurauksena Albertine (”kimppu ajatuksia”) oli kadonnut. Havainto, että ei järkyty omasta penseästä reaktiostaan, osoittaa kertojalle, että hän ei itsekään ole enää se sama, hänkin on kadonnut: hän on kuin sairauden jälkeen peiliin katsova mies, joka huomaa muuttuneensa vanhaksi ryppyiskesi valkoinen peruukki päässään. Aikaa johon Albertine kuului, ei enää ole, sen muistot ovat lakanneet elämästä.

Yhdeksättä osaa lukiessa oloni oli jotenkin lopullinen. Teemat alkoivat solmiutua ja kertojan maailmankuva hahmottua. Puolet kirjasta kertoo surusta ja suhteesta Albertineen. Sitten seuraa kolme lyhyempää lukua, joista ensimmäinen kertoo kohtaamisesta lapsuudenrakastettu Gilberten kanssa, toinen äidin kanssa tehdystä Venetsian matkasta ja kolmas Robert de Saint-Luoupesta, kertojan ystävästä, joka avioituu Gilberten kanssa. Saint-Loupista paljastuu myös biseksaalinen puoli ja hän näyttäytyy ”paheiden ruhtinaan”, paroni de Garlusin nuorempana varjona. Hyvä ystävä on myös paha ystävä.

Pakenijassa on paljon psykologista runollisuutta, kuten tämä surutyön täydellisyyttä kuvaava: ”Mielentilasta, joka tuona kaukaisena vuonna oli ollut minulle yhtä pitkää kidutusta, ei ollut jäljellä mitään. Sillä tässä maailmassa missä kaikki kuluu, kaikki katoaa, on jotakin, mikä raunioituu, mikä tuhoutuu vielä täydellisemmin, jättää vielä vähemmän jälkiä kuin kauneus: se on suru.” ( suom. Inkeri Tuomikoski)

Suorastaan pelonsekaisin tuntein odotan viimeistä osaa, nimeltään Jälleen löydetty aika. Tekisi mieleni siirtää sen lukemista tuonnemmaksi.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Kuka lohduttaisi Albertinea?

Hiukset nousevat pystyyn kun lukee Vankia, Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen kahdeksatta osaa (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1994). Kertoja, Marcel Proust-niminen mies, saavuttaa henkistyneessä neuroottisuudessaan ja hienohelmaisessa hulluudessaan (lue: moraalittomassa rehellisyydessään ja tarkkanäköisessä tinkimättömyydessään) uusia sfäärejä. Mustasukkaisuus venyy ja paukkuu romaanissa niin että lukijaa puistattaa.

Kertojan on onnistunut saada Albertine, rakastettunsa, muuttamaan kanssaan kotiinsa (jossa vanhemmat eivät sillä hetkellä asu). Heillä on erilliset huoneet, mutta iltaisin aika kuluu puuhissa, jossa rakastuneiden nuortenparien aika tapaa kulua, keskusteluissa, suudelmissa.

Kertoja on tosiasiallisesti vanginnut Albertinen asuntonsa mustasukkaisuuden hämähäkinseitein. Hän on vakuuttunut, että Albertine tuntee vetoa naisiin, ja pyrkii estämään kaikin keinoin että niin ei pääsi tapahtumaan. Albertine ei saa vapaasti liikkua missään, hänellä on aina mukanaan esiliina, joka raportoi kertojalle päiväkävelyiden yksityiskohdista.

Vanki on kuvaus mustasukkaisuudesta, joka kuin demoni muotoaan muuttaen palaa aina oletetulle rikospaikalle. Se on väkevä varoitus mustasukkaisuuden kaikenkattavasta ja -tuhoavasta voimasta.

Lukijaa hämmentää, sillä Albertine vaikuttaa eri henkilöltä, jonka kertoja tapasi vuosia aikaisemmin Balbecin kylpyläkaupungissa meren rannalla, ja jota ”alkukuvaa” vasten hän peilaa nykyistä ystävätärtään, jonka kanssa aikoo naimisiin. Salasuhdetta ei kuitenkaan paljasteta kenellekään, kertoja uskottelee tuttavilleen että Albertine on hänen serkkunsa.

Proustin (kirjan päähenkilön) mukaan mustasukkaisuus on rakkautta, sillä vain hänestä jota rakastaa voi olla mustasukkainen, ja kun syy olla mustasukkainen katoaa eli kun voi olla täysin varma, että omistaa rakkauden kohteen, katoaa myös rakkaus, koska siinä ei ole enää mitään haastetta tai mielikuvitusta ruokkivaa. Mustasukkaisuus saa polttoaineensa siis rakkaudesta, järkeilee sietämätön kontrollifriikki Marcel. Albertine alistuu lauhkeasti kertojan oikuille ja pyrkii tekemään kaikkensa, jotta olisi mieliksi hänelle. Albertine on kuin kissa, joka kehrää isäntänsä sängynpäädyssä.

Albertinen vaikeasti hahmottuva persoona ja surkea kohtalo vaivasivat minua niin paljon, että turvauduin kirjan luettuani Olaf Lagercrantzin selitys/johdantoteokseen Proustia lukiessa. Sieltä selvisi yksi tulkintamahdollisuus: Albertine edustaa romaanissa miestä, vaikka hänet kuvataan naiseksi. Kotihiirenä liikkuva Albertine oli ulkokirjallisessa maailmassa miespalvelija, jota Proust rakasti. Albertinen muuttuminen vapaaehtoiseksi vangiksi, kertojan mielenliikkeitä myötäileväksi nukkemorsiameksi, on salatun homofantasian kertomista totena heterotarinana. Vai onko?

Homoeroottinen lukutapa on tietysti yksi mahdollisuus, sillä se tuo jotain tolkkua Albertineen, joka muuntuu moneksi henkilöksi, kuten kertojakin toteaa. Mutta teoksen maailmassa Albertine on nainen, jota kertoja epäilee lesbotaipumuksista. Ovatko epäilyt perusteltuja, vai heijastavatko ne enemmän kertojan omia salaisia taipumuksia tai pelkoja?

Vanki päättyy pakoon. Albertine lähtee kertojan yllätykseksi, vaikka on itse vihjaillut lopettavansa suhteen ja on mielessään hekumoinutkin ajatuksella. (Itse asiassa kertoja oli juuri päättänyt itse lähteä Venetsiaa ilman Albertinea.) Albertinen ratkaisu osoittaa, että kertojan päänsisäinen maailma ei hallitsekaan todellisuutta.

Vankiin sisältyy myös pitkä kuvaus Verdurinien luona järjestytystä konsertista, jonka päätteeksi paroni de Charlus – eräänlainen itse itsensä kruunannut homoruhtinas – menettää rakastettunsa ja asemansa. Hänet syöstään valtaistuimelta.

Olen jo aloittanut yhdeksännen osan Pakenija, jonka keskiössä on kertojan aavesärkymäinen suhde Albertineen.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Hah, hah, vanha vitsi!

Hämmästykseni oli eittämättä melkoinen, kun sateisena päivänä istuin Stockmannin kellarikerroksen kahvilassa ja luin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kahdeksatta osaa, Vanki. Sen sivulla 196 oli vitsi.

Mutta mikä visti? Vanha ja kulunut, tuttu ja turvallinen sekä mielenterveysvitsinä että uskonnollisena vitsinä. Tiettävästi sen pohjalta on rippikoululeirien iltaohjelmissa esitetty sketsejäkin.

Onko Proust keksinyt kyseisen vitsin, vai kertooko hän jo omana aikaan tunnettua juttua? Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi vuosina 1913-27 (Proust kuoli 1922). Vanhasta vitsistä joka tapauksessa on kysymys, kuten niin monen muunkin vitsin kohdalla. Kierrätys on huumorin luontainen liikuntamuoto.

Ja näin se menee:

”Terveet ihmiset eivät voi olla pelästymättä kun hullu, joka on kirjoittanut ihmeen kauniin runon, selitettyään heille ensin mitä järkevimmin perustein että hänet on suljettu sairaalaan erehdyksessä, häijyn vaimonsa toimesta, rukoiltuaan heitä puhumaan ylilääkärille, itkettyään pakollisia ja kiusallisia suhteitaan muihin potilaisiin päättääkin puheensa näin: Tuo tuolla joka kohta tulee pihalla puhumaan minulle, jonka seuraa minun on siedettävä, luulee olevansa Jeesus Kristus. Ja sehän jo riittää todistamaan millaisten hullujen kanssa minut on suljettu tänne, koska Jeesus Kristus olen minä.” (suom. Inkeri Tuomikoski 1989)

Hyvillä vitseillä ei ole tekijänoikeuksia, sillä ne säntäävät salamana maailmalle jo ennen kuin kertoja on ehtinyt sulkea suunsa.

P.S. Sama vitsi esiintyy myös sarjan yhdeksänneksessä osassa Pakenija.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Tapainturmeluksen lähteillä

Millaista siellä oli? No, Sodoman ja Gomorran meninkiä! – Jos kirjan nimenä on edellä mainitut kaksi raamatunaikaista kaupunkia, niin lukija ajattelee todennäköisesti riettautta ja tapainturmelusta. Siitä on puhe myös Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen seitsemännessä osassa (Sodoma ja Gomorra I-II, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1989).

Sodoma ja Gomorrassa on kyse oikeastaan kolmenlaisesta ”riettaudesta”. Ensinnäkin homoseksuaalisuudesta, toisekseen seurapiirien typerryttävästä tyhjyydestä ja raadollisuudesta sekä kolmanneksi – tämä on jo vahvaa omaa tulkintaani – kertojan suhteesta Albertineen ja vääjäämättä hiipivästä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta.

Homoseksuaalisuuden nimittäminen ”riettaudeksi” on poliittisesti epäkorrektia, mutta kirjoittaessaan romaaniaan Proust eli 1900-luvun alkupuolen maailmassa, jossa homoseksuaalisuutta oli olemassa (kuinkas muuten), mutta sitä pidettiin luonnonvastaisena, sairautena ja irstautena. Proust kirjoitti aiheesta, jonka kaikki tiesivät, mutta josta vaiettiin.

Sodoma ja Gomorran ykkösosassa (laajuudeltaan vain 40 sinua) kuvataan ensin kuinka paroni de Charlus viettelee miehen. Kertoja sattuu tapahtuman silminnäkijäksi eli hän on selvillä paronin salaisuudesta, jonka tosin seurapiiritkin pakosta huomaavat. Lisäksi ensimmäisessä osassa kerrotaan homoseksuaalinen asemasta 1900-luvun alun Ranskassa sekä tyypitellään erilaisia homorooleja.

Sodoma ja Gomorran toinen osa (laajuudeltaan yli 500 sivua) keskittyy ennen kaikkea Balbecin kylpyläkaupungin seurapiirien loputtomiin (niitä on paljon!) keskusteluihin, nokkeluuksiin, raadollisuuteen, pahanilkisyyteen, henkevyyteen, tyhjyyteen ja itsetarkoituksellisuuteen. Luokkayhteiskunnan ydin paljastuu mädäksi. Niin ikään seurataan iäkkään paroni de Charlusin suhdetta Moreliin, nuoreen muusikkoon. Lisäksi kertoja käy pitkin matkaa lävitse ristiriitaista suhdettaan Albertineen, jota alkaa epäillä biseksuaaliksi ja tekee kaikkensa, jotta tämä (kuviteltu) piirre ei tytössä vahvistuisi: kirja päättyy psykologiseen katastrofiin, joka nostattaa hiukset pystyyn lukijan päässä.

Varsinkin öykkärimäisen paroni de Charlusin naismaisen puoleen kuvaus on osuvaa ja kipeää. Hän kuvittelee, että seurapiirit eivät tiedä hänen ”taipumustaan”, vaikka se paistaa kuin räikeä kasvomaali. Hänen poissa ollessaan häntä kutsutaan julmasti jopa neidiksi. Paroni luulee olevansa vahvoilla, mutta hän onkin haavoittuva.

Kertoessaan ”riettaudesta” Proust ei moralisoi. Hän psykologisoi. Ja kuvaa ihmisiä, sosiaalisia suhteita, tapahtumia, vaikuttimia, taustoja, filosofisia lähtökohtia, taidetta, arkkitehtuuria, maisemia ja muistoja. Moraaliset arviot tapahtuvat lukijassa sen mukaan, miten hän pystyy katsomaan yli sata vuotta sitten vallinneen yhteiskunnan rakenteita ja dynamiikkaa. Pakko tunnustaa, että minun käy Albertinea sääliksi, sillä kertoja, nuori henkevä mammapojan ja salonkileijonan sekoitus, on rakkauskäsityksineen lievästi sanottuna nyrjähtänyt veikko. Mutta juuri sen vuoksi totaalisesti hänen näkökulmastaan katsottu tarina on niin kiehtova ja tarkka.

Edellä kerrotun lisäksi kirjaan sisältyy useita pieniä kerronnallisia helmiä, kuten kertojan äidin muuttuminen kuolleeksi äidikseen jopa ulkoisesti.

Olen jo aloittanut kahdeksan osan (Vanki) eli Proust-projektini etenee hyvää vauhtia, vaikka vauhti ei käsitteenä lukuprosessiin kuulukaan, ei ainakaan Proustia luettaessa.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Go go, Guermantes!

Periytyykö sosiaalinen pääoma? Totta kai periytyy, kasvatuksen ja meemien eli ”kulttuuristen geenien” myötä. Tästä ilmiöstä Marcel Proust kirjoittaa Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kuudennessa osassa (Guermantesin tie 2, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1986).

Valtaosa kirjasta nimittäin käsittelee Guermantesin ylhäisaatelissuvun erityispiirteitä ja vertaa heitä muihin aatelissukuihin. Kuvaus on niin laaja ja yksityiskohtainen, rönsyilevä ja tarkka, että lukijaa alkaa huvittaa. Tapahtuu ilmiö, josta käytetään ilmaisua ”kirjan maailma imaisi minut mukaansa”.

Haluaisin kertojan tavoin uskoa Guermantesien henkevyyteen (!) ja tarunhohtoiseen elämään, vaikka kertojan kanssa olen todistamassa heidän tavallisuuttaan, ilkeyttään ja arkisuuttaan. Herttuatar Oriane de Guermantes vaikuttaa ristiriitaisuuksineen ja ilkeine nokkeluuksineen kuitenkin tavallista kiinnostavammalta tyypiltä ja hän onkin pitkin matkaa kertojan suurennuslasin alla.

Kun kirjan maailma tempaisee lukijan mukaansa, hän uskoo lukemansa, koska haluaa uskoa. Hän täydentää aukkopaikat ja kuvittelee omien kokemustensa perustella tapahtumapaikat ja henkilöt, vaikka Proustin tapauksessa kirja tarjoaa tavanomaista tarkempaa kuvausta ja psykologiaa. Lukijalla on kuitenkin oikeus elää kirjan maailmassa ja tehdä siitä omansa.

Kadonnutta aikaa etsimässä on oma maailmansa, joka kommunikoi nykyhetken kanssa tuskin lainkaan ja samalla kristallinkirkkaasti. Esimerkiksi kuvaukset seurapiirien ja salonkien sosiaalisesta nokittelusta ovat pohjimmiltaan samaa kuin meidän aikamme julkkis- ja suihkuseurapiirien touhut. Proustin kuvaamana aikana (Guermantesin tie 1-2:n tapahtumat sijoittunevat vuosiin 1897-99) lehdissä oli pieniä uutisia, joissa lueteltiin keitä kaikkia merkittäviä, tärkeitä, tunnettuja, henkeviä ja arvovaltaisia oli läsnä kenenkin kutsuilla. Samoja ”juorupalstoja” pullistelevat meidänkin naistenlehtemme: kuka ollut minäkin leffan ensi-illassa tai uuden design-myymälän avajaisissa.

Kirjan alkupuolella Albertine astuu taas kertojan elämään, mutta tapaaminen jää vielä hieman ilmaan, hahmottumatta, vaikka jännitteitä (orastavaa pakkomielteenomaista rakkautta?) siihen sisältyykin. Guermantesin tarunhohtoinen maailma kuitenkin tempaa kertojan (ja lukijan) mukaansa kirjan lopussa parin sadan sivun ajaksi.

Pakko tunnustaa, että mikäli on päässyt À la recherche du temps perdu -romaanissa sen kuudenteen osaan, on pakostakin sisällä kirjan maailmassa. Tuskin kukaan teosta pelkästä velvollisuudentunnosta pystyy lukemaan.

Seitsemäs osa (Sodoma ja Gomorra I-II) on minulla jo täyttä päätä luvussa. Se on sivumäärältään kymmenosaisen sarjan paksuin 552 sivullaan.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Symboli haudallani

Minkä symbolin haluaisit haudallesi? Oikeasti kukaan ei ole esittänyt minulle tätä kysymystä, olen sen itselleni asettanut. Syynä on vuonna 2005 ilmestynyt kirja Surun ja toivon kuvat – Hautamuistomerkkien sanoma (Kirjapaja).

Kaivoin kirjan hyllystäni ja hätkähdin: olenko minä tehnyt tämän? Kirja tuntui kaukaiselta, sen synty- ja tekoprosessi samoin, vaikka kiinnostukseni hautausmaihin ei ole minnekään kadonnut. Kirjan rungon muodostavat Kotimaassa vuosina noin vuosina 2003-2004 ilmestyneet lyhyet jutut hautamuistomerkeissä olevista symboleista. Vähitellen sarja kasvoi ja siitä kehittyi kirja yhteistyössä kustantajan kanssa.

Vahoista lehtijutuista kootut kirjat ovat ongelmallinen lajityyppi. Harvoin ne toimivat itsellään, ilman että kirjassa on kierrätyksen makua. Väittäisin silti, että Surun ja toivon kuvat on enemmän kuin lehtijuttujen summa. Ensinnäkin mukana on kolmannes enemmän tekstiä. Lisäksi jokainen teksti on uudelleen kirjoitettu ja niihin on lisätty raamatunkohtia, jotka liittyvät aina kyseiseen symboliin: ankkuri, aurinko, Daavidin tähti, enkeli, Jeesus, joutsen ja niin edelleen.

Vanhoista teksteistä koottu kirja on kuin uudelleen lämmitetty ruoka. Läheskään aina se ei yllä ensimmäisen kattauksen tasolle, mutta on ruokia, jotka paranevat lämmitettäessä, kuten kaalilaatikko. Pyttipannukin kuuluu tehdä jäänteistä.

Kirkollinen erikoisuus muuten on ollut lehdissä julkaistuista hartausteksteistä tehdyt kokoelmat. Myös ajatus vanhoista saarnoista julkaistavasta kirjoista kutkuttaa edelleen monen papin mieltä. Menisikö puhutuksi kirjoitettu saarna paremmin perille kirjaksi painettuna?

Kaikesta kriittisestä epäluulosta huolimatta aiemmin kirjoitettu teksti voi olla käyttökelpoinen, ajankohtainen ja tuiki tarpeellinen toisessa mediassa julkaistuna. Kerran luotu hyvä sisältö kestää uusintakierroksen ja muokkauksen. Kustantajat puhuivat ainakin muutama vuosi sitten suu vaahdossa monikanavajulkaisuista eli sisältö palasiksi ja jakoon (oikein hinnoiteltuna, toki, tihkuvista puroista tulovirraksi).

Lukiessani taannoin sosiaalitieteilijä Antti Kariston Etelä-Suomen Sanomien kolumneista koottua kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää (Gaudeamus, 2010), ajattelin, että tämä toimii. Kolumnit olivat melko (lue: riittävän) laajoja ja arvatenkin niitäkin oli uudelleen kirjoitettu. Mainiota ajan ilmiöiden haarukointia ja paikantamista. Eikä maistunut yhtään kukkakaupan käärepareista sattumalta luetuilta.

Kokonaan oma kysymyksensä on verkkotekstien uusi elämä printissä. Sellaistakin tapahtuu.

P.S. Vastaus tekstin alussa olevaan kysymykseen saattaisi kallistua murtuneeseen ankkuriin tai lyyraan, jonka kielet ovat katkenneet. Tai jotain sinne päin.