maanantai 13. kesäkuuta 2011

Tapainturmeluksen lähteillä

Millaista siellä oli? No, Sodoman ja Gomorran meninkiä! – Jos kirjan nimenä on edellä mainitut kaksi raamatunaikaista kaupunkia, niin lukija ajattelee todennäköisesti riettautta ja tapainturmelusta. Siitä on puhe myös Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen seitsemännessä osassa (Sodoma ja Gomorra I-II, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1989).

Sodoma ja Gomorrassa on kyse oikeastaan kolmenlaisesta ”riettaudesta”. Ensinnäkin homoseksuaalisuudesta, toisekseen seurapiirien typerryttävästä tyhjyydestä ja raadollisuudesta sekä kolmanneksi – tämä on jo vahvaa omaa tulkintaani – kertojan suhteesta Albertineen ja vääjäämättä hiipivästä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta.

Homoseksuaalisuuden nimittäminen ”riettaudeksi” on poliittisesti epäkorrektia, mutta kirjoittaessaan romaaniaan Proust eli 1900-luvun alkupuolen maailmassa, jossa homoseksuaalisuutta oli olemassa (kuinkas muuten), mutta sitä pidettiin luonnonvastaisena, sairautena ja irstautena. Proust kirjoitti aiheesta, jonka kaikki tiesivät, mutta josta vaiettiin.

Sodoma ja Gomorran ykkösosassa (laajuudeltaan vain 40 sinua) kuvataan ensin kuinka paroni de Charlus viettelee miehen. Kertoja sattuu tapahtuman silminnäkijäksi eli hän on selvillä paronin salaisuudesta, jonka tosin seurapiiritkin pakosta huomaavat. Lisäksi ensimmäisessä osassa kerrotaan homoseksuaalinen asemasta 1900-luvun alun Ranskassa sekä tyypitellään erilaisia homorooleja.

Sodoma ja Gomorran toinen osa (laajuudeltaan yli 500 sivua) keskittyy ennen kaikkea Balbecin kylpyläkaupungin seurapiirien loputtomiin (niitä on paljon!) keskusteluihin, nokkeluuksiin, raadollisuuteen, pahanilkisyyteen, henkevyyteen, tyhjyyteen ja itsetarkoituksellisuuteen. Luokkayhteiskunnan ydin paljastuu mädäksi. Niin ikään seurataan iäkkään paroni de Charlusin suhdetta Moreliin, nuoreen muusikkoon. Lisäksi kertoja käy pitkin matkaa lävitse ristiriitaista suhdettaan Albertineen, jota alkaa epäillä biseksuaaliksi ja tekee kaikkensa, jotta tämä (kuviteltu) piirre ei tytössä vahvistuisi: kirja päättyy psykologiseen katastrofiin, joka nostattaa hiukset pystyyn lukijan päässä.

Varsinkin öykkärimäisen paroni de Charlusin naismaisen puoleen kuvaus on osuvaa ja kipeää. Hän kuvittelee, että seurapiirit eivät tiedä hänen ”taipumustaan”, vaikka se paistaa kuin räikeä kasvomaali. Hänen poissa ollessaan häntä kutsutaan julmasti jopa neidiksi. Paroni luulee olevansa vahvoilla, mutta hän onkin haavoittuva.

Kertoessaan ”riettaudesta” Proust ei moralisoi. Hän psykologisoi. Ja kuvaa ihmisiä, sosiaalisia suhteita, tapahtumia, vaikuttimia, taustoja, filosofisia lähtökohtia, taidetta, arkkitehtuuria, maisemia ja muistoja. Moraaliset arviot tapahtuvat lukijassa sen mukaan, miten hän pystyy katsomaan yli sata vuotta sitten vallinneen yhteiskunnan rakenteita ja dynamiikkaa. Pakko tunnustaa, että minun käy Albertinea sääliksi, sillä kertoja, nuori henkevä mammapojan ja salonkileijonan sekoitus, on rakkauskäsityksineen lievästi sanottuna nyrjähtänyt veikko. Mutta juuri sen vuoksi totaalisesti hänen näkökulmastaan katsottu tarina on niin kiehtova ja tarkka.

Edellä kerrotun lisäksi kirjaan sisältyy useita pieniä kerronnallisia helmiä, kuten kertojan äidin muuttuminen kuolleeksi äidikseen jopa ulkoisesti.

Olen jo aloittanut kahdeksan osan (Vanki) eli Proust-projektini etenee hyvää vauhtia, vaikka vauhti ei käsitteenä lukuprosessiin kuulukaan, ei ainakaan Proustia luettaessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti