Pakenijan matkassa

Loma alkamassa. Luin loppuun yöpöydälläni pitkää olleen Pakenijan, Marcel Proustin Kadonnutta aika etsimässä -romaanisuomennoksen yhdeksännen osan. Olen lukenut sitä muutama sivu kerrallaan ja nauttinut joka sanasta. Nyt luin pois viimeiset 30 sivua. Sieltä löytyi lauseita ja ajatuksia, jotka herättävät silkkaa oivaltamisen riemua.

Pakenija on rakkausromaani, jonka aineena on rakastetun lähtö, kuolema sekä suru ja muistot. Albertine on kirjan keskeinen hahmo. Vimmaisesti Proust laittaa päähenkilönsä tuntemaan ja tunnustamaan. Proustilainen rakkaus on tyly: kun lakkaa rakastamasta, rakkaus saavuttaa päämääränsä, sitä ei tavallaan enää ole. Kirjan loppupuolella tulee selvyyttä myös päähenkilön lapsuuden suureen rakkauteen, Gilberteen. Hän nimittäin avioituu päähenkilön hyvän ystävän kanssa. Ystävä ei ole enää hyvä ystävä, sillähän alkaa tuntea vetoa miehiin.

Proustin suuressa romaanissa rakkaussuhteet toistavat samoja, lohduttomia kaavoja. Naiset ovat vain kuvajaisia, heti kun mies saavuttaa haluamansa, rakkaus katoaa. Ja miehet ovat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän homoseksuaaleja, mikä selittää rakkauden mahdottomuuden.

Mutta edellä sanottu ei ole läheskään koko totuus romaanin kaleidoskooppimaisuudesta. Se on jäätävän tarkkaa sosiaalisen elämän ilmiöiden kuvausta ja kommentointia. Yhä vielä sata vuotta syntynsä jälkeen se osuu maaliinsa, sillä ihminen ei ole sosiaalisena olentona muuttunut. Kuviot & pelit & elkeet ovat pohjimmiltaan samat viime vuosisadan alun ranskalaisessa kulahtaneessa luokkayhteiskunnassa kuin nykypissisten ihkussa somemaailmassakin.

Saa nähdä, saatan hyvinkin lomallani tarttua vielä johonkin Kadonnutta aikaa etsimässä –romaanin osaan. Nyt on olen koko kirjan  lukenut – muutamat osan useampaakin kertaan – voin aloittaa mistä haluan ja aina teksti ottaa valtoihinsa.

Ensimmäinen Pakenija-kokemukseni täällä

Alastalon salissa luettu!

Vihdoinkin kuulun kirjallisuudenystävien harvalukuiseen, mutta toivottavasti alati kasvavaan klaaniin, joka voi sanoa lukeneensa Volter Kilven Alastalon salissa. – Kyllä, luin kirjan ja vieläpä lukulaitteesta. I love my Sony Reader! Mainio peli. Ja kiitos Elisa Kirjan, jonka sivuilta opus ilmaiseksi imeytyi sutjakkaasti Sonyni uumeniin. Tuskin olisin ilman tätä mahdollisuutta ryhtynyt projektiin juuri nyt.

Aloitin omintakeisen järkäleen lukemisen (726 sivua) lokakuun lopussa lomamatkalla Santiagossa Chilessä. Ajattelin maailman muuttumista, sen suuruutta ja pienuutta lukiessani Starbucksin katuterassilla kustavilaismiesten parkkijahkailusta.

Alastalon salissa tapahtuu muutaman iltapäivätunnin aikana nimensä mukaisessa paikassa, jonne pitäjän miehet kokoontuvat allekirjoittamaan asiakirjaa uuden kolmimastoisen laivan rakentamisesta. On sanottu, että kirjassa ei tapahdu  mitään, mutta se on tietämättömien panettelua. Siinä tapahtuu paljon. Valitaan piippua (legendaarinen monen kymmenen sivun kohtaus!), tehdään totia, pohditaan millä osuudella itse kukin lähtee mukaan parkkiprojektiin, tehdään lähtöä, mutta palataan takaisin ruokapöytään – sekä kuullaan monta tarinaa ja jotkut pahoittavat mielensä.

Kirjasampo.fi-sivulla romaanista kerrotaan näin: ”Kuvaus on hetkeen sidottua tajunnanvirtaa, henkilöiden ajatusten liikettä paikasta toiseen, ajasta toiseen: menneeseen ja tulevaan. Yksilölliset kokemukset ja sosiaalinen todellisuus sulautuvat ehjäksi kokonaisuudeksi. Isännissä näyttäytyy eteenpäinmenevän ihmisen malli, parkkilaiva on aineellinen ihmisen pyrkimysten ja haaveiden vertauskuva.”

Jotenkin noin, aivan. Kyse ei ole vain psykologisesta syvätarkkailusta, vaikka erityisesti se tuottaa lukijalle hersyviä hetkiä. Kilpi osuu monissa kohdin niin nappiin ihmismielen koukeroita kuvatessaan, ettei paremmasta väliä. – Ja kuin vaivihkaa tekstistä piirtyy kuva aikakauden (1800-luvun lopun) elämänmenosta ja yhteiskunnallisista suhteista varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on sukua Alastalon salin kerrontatavalle. Sisäiselle puheelle ja henkilöiden kokemille vaikutelmille annetaan paljon tilaa. Proustin jälkeen Alastalon salissa on jopa helppo teos, sillä se on ajallisesti ja paikallisesti rajattu. Hetkeen puristettu maailma. Proustin romaanissa aikajänne on pitempi ja teos monikertaisesti laajempi sisältäen itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Alastalon salissa on myös suomalainen ja paikallinen, kun taas Proustin ympyrät ovat suuremmat, vaikka perin ranskalaiset. Proust myös heijastelee yhteiskunnan rakenteita ja ajankohtaisia ilmiöitä Kilpeä tietoisemmin, jopa osallistuvammin.

Volter Kilven kieli yllätti minut, ja ihastutti. Erikoista, omalakista ja luovaa, hetkittäin jopa kalevalaista ja koko ajan äänteellisesti muikeaa. Olen varma, että Mikko Rimminen on saanut vaikutteita Pusikaljaromaaninsa Kilveltä. Kummassakin luodaan yksilöllistä kielenkäyttötapaa. Keksitään ja luodaan maailmaa kielen avulla. Tajunta virtaa ja sanat tanssivat.

Muutama tuttavani on kertonut yrittäneensä lukea Kilven huikeaa pääteosta, mutta ovat samaan hengenvetoon tunnustanut uupuneensa varsin pian kummalliseen kieleen ja tapahtumien olemattomuuteen. Harmi, sillä tässä jos jossain vaivannäkö palkitaan.

Onko Alastalon salissa paras suomalainen romaani, kuten väitetään? Sitä en tiedä, mutta yksi parhaista varmasti. Sen lukenut muistaa aina mitä tuli tehtyä. Hyvä (”paras”) romaani jättää jäljen, antaa merkityksiä vielä aikojen päästä ja synnyttää henkisen pääoman tunnetta.

Tuli haikea olo, kun Alastalon salissa loppui. Ja huikea, kun sain sen luettua. Enkä ihmettelisi, jos alan lukea sitä joskus vielä uudestaan.

P.S. Hupaisa yksityiskohta - huomasin sen vasta nyt, Panu Rajala kirjoitti nettipäiväkirjassaan 1.7.2013: ”Ensimmäisenä heinäkuuta on eräs merkkipaalu: aloin viimein lukea Volter Kilven romaania Alastalon salissa.” - Meitä on siis muitakin myöhäisheränneitä.

Vieraana salongissa

Kuluneen kesäloman parhaisiin hetkiin kuului, kun pääsin mukaan markiisitar Oriane de Guermantesin salonkiin ja kuulemaan mitä Marcel Proustin kertojalla oli sanottavaa arvon rouvasta ja hänen säädystään, sen henkisyydestä, kasvatuksen tuomasta sujuvuudesta, eleganssista, mutta myös ilkeämielisyydestä, pikkusieluisuudesta ja silkasta tyhmyydestä, tästä kaikesta pääsin nauttimaan useamman sadan sivun verran lukiessani Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin suomennoksen osaa Guermantesin tie 2.

Romaanin tarkkanäköisyys ja ajattomuus innostivat enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla. Aloin hitusen ymmärtää miksi Proust loputtomasti kuvaa itseään ylemmässä asemassa olevia ja heti kun pääsee heidän lähelleen, analysoi heidät kaunokirjallisella sirkkelinterällä tuhannen päreiksi. Mutta samalla hän tekee taideteoksen, sanojen juovuttavan, upottavan, ejksyttävän ja oivalluksiin nostavan verkoston, joka antaa lukijalle enemmän kuin hän aluksi kehtaa edes haaveilla.

Miksi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä, kun elämä on lyhyt ja kirjoja piisaa?

Siksi, että yksi iätön syväluotaus on enemmän kuin tuhat matalaotsaista aikalaiskuvausta, olkoonkin että eräänlaisen aikalaiskuvauksen Proustkin teki - mutta millaisen!

Ai niin, Albertinekin - kertojan suuri rakkaus - astuu näyttämölle ja lukija saa ihmeteltäväkseen teinirakkauskohtauksen.

Lukukokemuksen jälkimakua maustoin palaamalla Olaf Lagercrantzin mainioon Proustia lukiessa oppaaseen.

Guermantesin tien ensimmäisen osan toisen kerran lukijakokemus täällä 

Seurapiirejä & Dreyfusin tapaus

Huh! Olipas mielenkiintoinen kirja, vaikka luin sen toiseen kertaan. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin suomennoksen viides osa Guermantesin tie I avautui paljon monipuolisempana ja -ilmeisempänä kuin muistin. Kirjaan sisältyi myös jakso, jossa kertoja käy kasarmilla. En muistanut, että se on juuri tässä osassa, joten iloni oli suuri, kun kohtaus tuli vastaan. Kertojan ystävä Saint-Loup palvelee kasarmilla. Jaksoon sisältyy verraton keskustelu sotastrategian estetiikasta sekä puhelimen eriomaisuuden ylistys.

Myös kuvaus Saint-Loupin pariisilaisesta rakastajattaresta (entinen ilotyttö, jota rakastunut mies ei jollain tasolla halua tunnustaa tai tunnistaa) on herkullinen.

Kirjan iso jännite on kertojan (nuorukainen vielä) silmitön rakkaus markiisitar de Guermantesiin (jo kypsässä iässä) ja tämän nimeen ja kaikkeen kuviteltuun historiallisen ja romanttiseen mitä kertoja ajattelee sen edustavan. Ranskan suuren vallankumouksen jäljiltä yhteiskunnan luokkajako ei ihmisten mielestä kadonnut. Pariisin aateliston (hah, kirjoitin sanan ensin väärin aateloiston!) seurapiirit olivat aikansa sosiaalisen kerman kuohutuspaikkoja, joihin kirjan kertoja niin mieluusti haluaisi mukaan. Samalla hän analysoi pirullisen tarkasti ihmisten ja luokkien välisiä suhteita, eikä anna kuvaamilleen henkilöille armoa.

Eivätkö nykyaikanakin ”seurapiirit” ole tärkeitä – luemmehan niistä lehdistä jatkuvasti. Nyt ei tarvita aatelisarvoa, vaan riittää trimmattu ulkonäkö ja osallistuminen Viidakon vähäpukeiset -tosi-tv-hölmöilyyn. Näyttelijyys ja laulajuus kera juontajuuden oikeuttaa kenet hyvänsä riittävän tyrkyn kansakunnan rihkamakaapin päälle.

Proustin kertoja kiihkoilee myös Dreyfusin tapauksen kimpussa. Alfred Dreyfus oli upseeri jota syytettiin vakoilusta saksalaisten hyväksi. Hänet tuomittiin elinkautisen vankeuteen Pirunsaarelle, mutta uusien todisteiden vuoksi tuomio livennettiin. Lopulta 1906 Dreyfus vapautettiin kaikista syytteistä ja hän sai takasin sotilasarvonsa. 

Tapaus jakoi Ranskaa ankarasti edellisvuosisadanvaihteen molemmin puolin (eli vuosina 1894-1906). Ihmiset kiivailuvat puolesta ja vastaan hänen syyllisyydestään. Dreyfus oli juutalainen ja tapauksen käsittely synnytti myös silmitöntä juutalaisvastaisuutta, jota Proustkin kirjassaan kuvaa. Tapaus vaikutti Ranskan sisäpoliittikaan ja heikensi muun muassa armeijan ja kirkon asemaa.

Dreyfusin tapaus myös auttaa lukijaa sijoittamaan Proustin kirjan tapahtumat historialliseen ajankohtaan.

Jaksan ihmetellä intensiivisyyttä ja aistivoimaisuutta jolla Proust asioiden ja henkilöittensä kimppuun käy. Hän ottaa kaikki kuvaamansa hahmot samalla vakavuudella ja tarjoilee lukijalleen verbaalisia ja ajatuksellisia helmiä yllättävissäkin paikoissa. – Kirjan erityispiirteisiin kuuluu, että jollakin lukukerralla helmet menevät ohitse tomuna, mutta toisella kerralle lukija poimii ne talteen kallisarvoisina löytöinä, joita vaalii mielessään.

- - -

Edellisen eli vuoden 2011 Guermantesin tie I -lukukokemukseni tilitys täällä

Kesäkirjaa (Proustia) valitsemassa

Kesäkirjan pitää olla kevyt, sanotaan. Miksi? Kesällä jos milloinkaan on hyvää aikaa lukea raskasta ja syväluotaavaa.

Toki jokainen lukee tavallaan, mutta minä pohdin minkä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -suomennoksen 10 niteestä ottaisin mukaani mökille. Ensin ajattelin päätyä osaan numero 9 eli Pakenija. Toisaalta arvelin lukevani osat 8 ja 9 peräkkäin, ne kun muodostavat tapahtumallisen kokonaisuuden, kertojan suuren rakkauden, Albertinen, pitämisen mustasukkaisuuden vankina ja lopulta menetetyn rakkauden kärsimykset.

Toisaalta osat 5 ja 6 eli  Guermantesin tie I ja II voisivat myös olla hyvä valinta, erilainen, laveampi, puheliaampi ja sosiaalisiin rakenteisiin porautuva.

Kadonnutta aikaa etsimässä – varsinkin kun on sen kerran lukenut kronologisesti läpi –  antautuu luettavaksi mistä osasta vain. Tai vaikka keskeltä kirjaa. Teksti ottaa lukijan oitis pihteihinsä ja sanojen joki vie lastua, onnesta pakahtuvaa lukijaa, kohti merta, jossa aika löytyy sumuun kääriytyneenä, avautuu ja merkitykset saavat selityksensä.

Taidan sittenkin tarttua Guermantesin tien ensimmäiseen osaan.

Kyllä, niin teen!

- - - 

Tähän mennessä tapahtunut: Combray luettu kolmesti, Swanin rakkaus, Paikannimet: paikkakunta kahdesti, kuten myös Jälleenlöydetty aika.