lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kylässä tapahtuu rikos


Kumpi herättää enemmän kiinnostusta, Petri Sarhon vai metropoliitta Panteleimonin kirjoittama rikostarina? Kumpikin on kirjoittanut dekkarin, sillä he ovat samaa henkilö.

Sinänsä kirkonmiehen kirjoittama murhatarina eli ole poikkeuksellista – onhan pappi myös kuoleman, syyllisyyden ja oikeudenmukaisuuden ammattilainen. Oulun metropoliitta Panteleimonin Murha kirkonkylässä lienee ensimmäinen piispan Suomessa julkaisema dekkari.

Kirjan takakannessa sitä luonnehditaan määrittelyllä ”nostalginen rikosromaani”. Kerrankin kustantajan luonnehdinnat osuvat harvinaisen oikeaan, sillä Murha kirkonkylässä on vanhanaikainen kirja.

Lukijalla on pitkin matkaa olo kuin katselisi mustavalkoista Suomi-filmiä. Tunnelma on samalla tavalla camp ja huvittunut ja tapahtumat yhtä mukaansatempaavia.

Ehkä kerronnan kuvailevuus ja puheliaisuus, puhtoisuus ja jopa tyylittely on tarkoituksellista. Tiukkoihin sarjamurhaajadekkareihin ja kovaksikeitettyihin poliisiromaaneihin tottunut nykylukija voi helposti pitää Murhaa kirkonkylässä liiankin löysänä.

Varsinaisesti uskonnollisia teemoja Panteleimonin kirjassa ei ole, vaikka siirtokarjalaisten ortodoksisuus vilahtaa ja luterilaisella papinrouvalla on paikkansa juonikuviossa. Kirjan alussa löytyy ruumis, sillalta pudonnut (vai pudotettu) naistenmies. Päähenkilöiksi voisi nostaa rikoskomisario Jyrki Palokosken ja poliisinrouva Elisabeth Urhosen.

Sivujuonteena on yllättävä lyhyt kertomus rintamaoloista ja siellä tapahtuneesta homoseksuaalisesta raiskauksesta.

Kustantajalla, Myllalahti Oy:llä, on oma rikossarja, Murha-Myllä. Siinä ilmestyi toinenkin ”kylädekkari”, Pertti Koskisen Salaisuuksien kylä. Se esittelee poikkeuksellisen päähenkilön, erähenkisen sinkkuyksityisetsivä Maija Miilunkorven. 

Hän  saa tehtäväkseen selvittää 14-vuotiaan tytön kuoleman. Tapahtumapaikka on pieni kirkonkylä, jossa vaikuttaa vahva lestadiolainen herätysliike. Maijan oma tausta on tiukassa helluntailaisuudessa. Uskonnolliset teemat kulkevat ikään kuin uhkaavana taustakohinana kertomuksessa. Maija on rukoileva yksityisetsivä.

Kumpikaan Murha-Mylly ei kauheasti hetkauta, mutta oma kuriositeettiarvonsa niillä on. Miilunkorven tarinalle soisi jopa jatkoa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Metsän ikuinen kutsu


Minulla on jo vuosia, ellei peräti vuosikymmeniä, ollut unelma. Haluaisin viettää kokonaisen vuoden mökissä katselleen vuodenaikojen vaihtelua ja luonnon muutosta.

En usko, että oikeasti pystyisin olemaan niin kauan paikoillani, mutta haaveeni se silti on. Istuisin katsomassa lintulaudalla tiaisten einehtimistä ja kirjaisin havaintojani kirjaan ja kulkisin joutomiehenä valokuvaamassa salaisuuden pintaa luonnossa, sen vaihtelevissa valaistusoloissa.

En ole unelmani kanssa yksin, sillä useita kirjojakin aiheesta on ilmestynyt.

Myös tuottelias luontokuvaaja ja -kirjailija Heikki Willamo halusi toteuttaa vuodenkiertohaaveensa metsässä. Tuloksena on hieno kirja, Vuosi metsässä (Maahenki), joka kertoo erään Etelä-Suomessa sijaitsevan rauhoitetun parin sadan hehtaarin metsän elämästä joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia  ja sävyltään tummia. Päähenkilöksi kuvissa nousee sympaattinen töyhtötiainen, joka kirjan kannessa uteliaana kurkistaa kuvaajaa (lukijaa).

Lisäsävyn Willamon tekstille antaa hänen äitinsä kuolema. Kuvausjaksoilla yksin metsässä Willamon mieleen nousevat myös elämän traagiset ja nostalgiset sävyt.

Kirjan lopussa Willamo sanoo ehkä hieman yllättäenkin ymmärtävänsä, että hän kuuluu ihmisten joukkoon: ”Selväksi on käynyt, että paikkani on ihmisten parissa. Metsään on aina hyvä tulla, viihdyn yksin itseni kanssa, mutta tämä on sittenkin vain osa minua. Tärkeä totta kai, mutta oikea kotini ihmisten parissa.”

Metsäromantiikasta päästään humaanin realismin pariin. Olemalla luonnon keskellä yksin ihminen tunnistaa itselleen rakkaitten ihmisten arvon.

Luontokirjasta on moneksi.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Kieli vie, tarina vikisee

Kun runoilija kirjoittaa romaanin, on tuloksena miltei poikkeuksetta runoilijan kirjoittama romaani. Se on väkisinkin erilainen romaani, kuin jos kirjoittaja on suoraan päytälaatikosta dekkarigenreen hypännyt tekijä.

Runo jättää kieleen jälkensä. Kieli vie ja usein tarina vikisee. Kuvat, sanat, tiiviys vaativat osansa.

Runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Johanna Venhon esikoisromaani Syntysanat (WSOY) kertoo kahdesta lähtökohdiltaan erilaisesta naisesta ja mahdollisuudesta muuttua.

Tarinan päähenkilö ja kertoja on kirjailija Hanna Frank. Hän muuttaa vanhaan pappilaan kotiseuduilleen ja seuraa läheisessä talossa asuvan yksinhuoltaja-lesken, Mesi Kivelän elämää ja alkaa kirjoittaa siitä.

Romaanissa on kyse kohtaamisesta,  mutta vielä enemmän muutoksen mahdollisuudesta. Naisten elämät alkavat kietoutua toisiinsa. Myös pappilan menneisyys paljastuu. Mesillä ja pappilan pojalla oli suhde.

Romaanin kerronta etenee vuorovedoin Hannan ja Mesin näkökulmin, vaikka Mesin osuudet ovat ikään kuin Hannan kirjoittamia.

Syntysanat on runoilijan romaani sekä hyvässä että pahassa. Kerronta on paikoin kaunista, mutta ei kovin etukenoista. Sanat pyörivät paikoillaan ja rullaavat hieman itsetarkoituksellisesti.