lauantai 8. maaliskuuta 2014

Innostua vai luottaa?


Ajan merkki ja mielen ilmiö on selittää maailmaa yhdellä sanalla. Varsinkin  bisnes- ja elämänhallintakirjallisuus suosii tätä rakennetta, koska se on viestin kannalta hyvä: yksi sana, jota jauhetaan ja iskostetaan lukijan päähän. Sanaan/käsitteeseen voi liittyä laajojakin näkökulmia, mutta pedagogisesti yksi iskusana on hyvä.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjoittivat kirjan nimeltä Innostus (Talentum). Ilman innostusta homma ei mene eteenpäin. Jonkun on jossain innostuttava ja vedettävä muut mukaan. Apean ja möllin kansan tulevaisuus on harmaa.

Hyvää tarkoittava kirja. Potku persuksille tässäkin asiassa on toisinaan tarpeen.

Luin myös Mikael Pentikäisen kirjan Luottamus (Otava). Se on Innostusta laajempi ja henkilökohtaisempi matka  sekä ihmiselämän että yhteiskunnan olennaiseen peruskäsitteeseen. Luottamus on kaiken alku ja loppu. Ilman sitä innostuksestakaan ei ole paljon iloa. Jos kukaan ei luota sinuun, saat innostua keskenäsi.

Pentikäinen kirjoittaa hetkittäin auki valtavaa kasaa power pointeja eli listaa hieman ulkokohtaisesti fiksuja asioita luottamuksen tiimoilta. Välillä hän kertoo omista kokemuksistaan, muun maussa potkuistaan Hesarista, ja silloin kerronta sähköistyy. Kirjan kokonaisuus on kiinnostava ja viisas.

Vaalikirjaksikin Luottamusta on uumoiltu, sillä Pentikäinen pyrkii Brysseliin.

Luottamus on samalla kertaa jotain selvää ja varsin ohutrajaista. Sanonta luottamusta joko on tai ei ole, pitää valitettavasti paikkansa. Epäluottamus kalvaa hyvät asiat hajalle. Jos et voi luottaa puolisoosi, ystäviisi, työtovereihisi, pomoosi olet liemessä. Luottamus on vastavuoroista – jo sinä et luota, tuskin sinuunkaan luotetaan.

Kahdesta edellä mainitusta kirjasta Luottamus jää askarruttamaan mieltä pitempään. Syystäkin. Innostus tulee ja menee, mutta luottamus säilyy.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Roth luki koko tuotantonsa


Luin Philip Rothin romaanin Nemesis. Siksi ilahduin kun tämän päivän Hufvudstadbaletissa oli kirjailijan laaja haastattelu. Sen tekijä on Svenska Dagbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Daniel Sandström. Haastattelu ilmestyy saman päivänä sekä SvD:ssa ja New York Timesissa sekä HBL:ssä ja.

Roth, 79, kertoo lukeneensa koko tuotantonsa, 31 kirjaa, jotta saisi selville onko hän käyttänyt elämänsä turhaan, heittänyt sen hukkaan. Rothin lopputulema on – hän lainaa nyrkkeilyn raskaansarjan mestaria Joe Luisia: ”Tein kaiken niin hyvin kuin osasin sillä mitä  minulla oli.”

Usein kuulee kirjailijoiden (ja muidenkin taiteilijoiden ) sanovan, että he eivät kestä/halua lukea omaa tuotantoaan. Että kun teos on heidän käsistään lähtenyt, se elää omaa elämäänsä tai sitten ei. Joka vanhoja muista sitä tikulla silmään ja uutta matoa koukkuun jne.

Haastattelussa Roth myös vastaa syytöksiin, että hänen tuotannossaan olisi  misogyniaa eli naisvihaa. Roth kieltää tämän ja sanoo, että ”yritystä pakottaa jonkin aatteen maailmankuva osaksi kirjailijan tapaa nähdä todellisuus, voidaan erehdyksessä kutsua tulkinnaksi”.

Hyvin sanottu.

Pakkotulkinnat ovat ikävä juttu.

Mutta ilman tulkintaa romaania ei voi lukea, tuskin edes avata kirjaa. Teksti menee päähäsi, jossa on lukuisia suodattimia ja esiymmärryskytkentöjä. Asenteet ja opitut käsitteet pyörähtävät heti käyntiin kun ensimmäinen lause on luettu.

Onneksi kriitikot ja kirjallisuudentutkijat joutuvat käsittelemään tulkintaa tietoisemmin, kuin satunnainen lukija, jolle väärintulkinnat ovat (luojan kiitos!) sallittuja.