maanantai 26. lokakuuta 2015

Ohi meni

En arvannut oikein, en päätellyt riittävän fiksusti. Sanoin pari viikkoa sitten, että kansanedustaja Jutta Urpilainen valitsee Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2015 Kimmo Oksasen Kasvonsa menettäneen miehen. Ei valinnut.

Sen sijaan (Helsingin kirjamessuilla) valituksi tuli Jukka Sariolan kirja Ystäväni Seija - kutsumuksena Afganistan. Hyvä valinta. En ole kirjaa tosin lukenut.

Joku sanoi kirjasta, että se ei ole hyvä, koska siitä ei saa selvää kummasta se kertoo, Jukasta vai Seijasta. Kertojaa kiinnosti enemmän Afganistanissa 2014 surmatun avustustyöntekijän  Seija Järvenpään tarina, joten hän ei jaksanut keskittyä ystävyyden toiseen osapuoleen.

Näin meille usein käy: ennakkokäsitys ohjaa lukuprosessia.

Ystäväni Seija on myös kustantajan, Uuden Tien, ensimmäinen Vuoden kristillinen kirja -palkinto.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kuka kirjoitti Vuoden kristillisen kirjan 2015?

Kansanedustaja Jutta Urpilaisella on parhaillana menossa vaikea valinta. Tai voi se olla helppokin. Ehkä päätös on jo tehty.

Urpilainen valitsee Vuoden kristillinen kirja 2015 -tittelin saajan. Sitä havittelee kuusi kirjaa: Elina Antikaisen Mikä on ihminen (Suomen Lähetysseura), Paavo Kettusen Häpeästä hyväksyntään (Kirjapaja), Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala), Kimmo Oksasen Kasvonsa menettänyt mies (WSOY), Juhani Rekolan Irlantilainen päiväkirja (Kirjapaja) sekä Jukka Sariolan Ystäväni Seija – kutsumuksena Afganistan (Uusi Tie).

Kilpailun ja yleisöäänestyksen voittaja julkistetaan Helsingin kirjamessuilla 25.10.

Rohkenen arvata, että valituksi Kimmo Oksasen kirja.

Lue Kristillisen kirjan anatomia

torstai 8. lokakuuta 2015

Nobel napsahti ohi


Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš. Yllätys? En osaa sanoa, sillä en seurannut ennakkospekulointia, enkä äkkiseltään tunnistanut nimeä, en myöskään muistanut lukeneeni hänen tuotantoaan. Mutta hetken hölmistyksen jälkeen alkoivat etäiset kellot soida. Vuonna 2000 ilmestyi suomennettuna Tšernobylistä nousee rukous. Tuo nimi… jos en ole lukenut sitä... hmm, ainakin olen selaillut… tunne siitä on vahva… outoa... tätäkö se vanhuus teettää...

Sen sijaan Sodalla ei ole naisen kasvoja (1988) on oudompi tapaus, vaikka silläkin on mieleen jäävä nimi.

Tulee siis taas asiaa kirjakauppaan. Yritän pitää kiinni periaatteesta ja perinteestä, että nobelisteja luetaan.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Ennen kuin Saksat yhdistyivät


Tasan 25 vuotta sitten Saksat yhdistyivät. Niin lakkasivat olemasta Itä- ja Länsi-Sakassa erillisinä valtioina. Moni reaalipolitiikan ystävä ei takavuosikymmeniä jaksanut uskoa tähän ihmeeseen.

Tartuin taannoin vaistonvaraisesti  kirjahyllyssäni olevaan, vuonna 1960 ilmestyneeseen Willy Brandtin muistelmateokseen Tie Berliiniin (muistiin merkinnyt Leo Lania, WSOY, suom. Kai Kaila). Ryhdyin sitä myös lukemaan. Se osoittautui erinomaisen kiinnostavaksi lähihistorian (tai nyt siis jo hieman etäisemmän historian) henkilökohtaiseksi tilitykseksi.

Brandt, syntyjään Herbert Frahm, kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan sosiaalidemokraattisessa liikkeessä.  Politikan vuoksi hän joutui pakenemaan nousevaa Hitlerin valtaa vuonna 1933 Norjaan. Samalla hän otti käyttöön salanimen Willy Brandt, josta tuli myöhemmin myös hänen virallinen nimensä.

Sodan jälkeen Brandt kohosi vähitellen Berliinin pormestariksi. Siihen kirja päättyy, vuoteen 1959. Berliinin muurista ei vielä ole tietoa. Myöhemmin Brandtista tuli liittokansleri.

Kiinnostavaa on Brandtin kuvaus berliiniläisten sielunmaisemasta ja ylipäätään Berliinin asemasta kylmän sodan pelinappulana. Länsi-Berliini oli kokoaan suurempi vapaan maailman vertauskuva. Neuvostoliitosta ja kommunisteista Brandtilla ei ollut illuusioista, hän näki valtajärjestelmän lävitse.

Läpi vuosien Brandt ja eräät muut uskoivat, että Saksa vielä yhdistyy. Tämä järkkymätön usko paistaa läpi kirjan sivuilta.

Brandtin toiveesta tuli totta. Saksat yhdistyivät, kun Berliinin muuri murtui 9.11.1989. Hän ehti vielä nähdä Saksojen yhdistyvän. Brandt kuoli 1992.

Kiihkeiden poliittisten vuosien, kylmän sodan henkäysten ja Saksan jälleenrakentamisen keskellä, Brandt kirjoittaa kirjansa viime lehdillä: ”Suuri osa meidän päiviemme ihmisistä on kyllästynyt politiikkaan ja suhtautuu epäluuloisesti ideologioihin. Heitä kiinnostavat pääasiallisesti sellaiset käytännön kysymykset kuin oman taloudellisen aseman parantaminen tai moottoripyörän, auton tai muun kalliin kestokulutushyödykkeen hankkiminen.”

Näin on myös meidän aikamme ihmisen elämässä. Historian vaikeat oppitunnut unohtuvat nopeasti - onneksi.