perjantai 26. helmikuuta 2010

Värttinä tökkää lukijaa silmään

Euroviisuissa Suomea edustaa tänä vuonna Kuunkuiskaajat. Sen muodostaa kaksi Värttinä-yhtyeen laulajaa, Johanna Virtanen ja Susan Aho. Heidän Värttinä-taustansa muistetaan aina mainita, sillä yhtyeellä on vankka asema suomalaisessa musiikkimaailmassa, olkoonkin, että nuorempi yleisö ei ehkä heistä paljon nimeä enempää tiedä.

Mutta mitä edes varttuneempi suuri yleisö tietää Värttinästä, muuta kuin muistaa alkuvuosien eli 1990-luvun alun pikkutuhmat laulut? Värttinä on ollut maailmalla suurempi nimi kuin koto-Suomessa, ei sitä muuten olisi kutsuttu tekemään Lord of the Rings –musikaalia.

Kimmo Nevalaisen kirja Värttinä - Mierontiellä ja punaisella matolla (Like) kertoo yhtyeen tarinan sen nykykunnossa. Tosin kirjan tiedot loppuvat vuoden takaiseen kevääseen. Sen jälkeen ilmassa oli huhu, että yhtye on kokonaan kuopattu, mutta nyt se ilmeisesti on edelleen olemassa. Ainakin mikäli on uskominen Kuunkuiskaajien lehtihaastatteluihin.

Nevalainen on kirjoittanut toisenkin Värttinä-kirjan. Värttinä – Korkeelta ja kovvoo (Like, 2001) kertoi kronologisesti pohjoiskarjalaisen lauluryhmän muodonmuutoksen omaääniseksi bändiksi. Tuorein kirja päivittää yhtyeen kuulumisia sirpaleisella ja tarinoivalla rakenteella ja tyylillä.

Minun on pakko tunnustaa, että en ole 2000-luvulla juurikaan kuunnellut Värttinää. Kirjaa lukemalla pystyn kuvittelemaan, miltä he kuulostavat. Ehkä haluaisin myös kuunnella hieman, myös korvilla, en vain silmillä.

Otsikon pitäisi kuulua ”Värttinä tökkää kuulijaa korvaan”: haloo, kuuntele, älä vain lue. Miltä tuntuisi lukea Värttinästä samalla kun kuuntelee Värttinää?

Tai nauttia mistä tahansa bändistä kirjan ja musiikin muodossa samalla kertaa. Usein kuuntelen musiikkia ja luen samalla laulujen sanoja, kirjallisesta ilmaisusta siinäkin on kyse.

+

Bändi- ja artistikirjat ovat oma erikoinen lajityyppinsä. Ne ovat sekoitus muistelmia, journalismia ja analyysia. Parhaimmillaan en ovat taustoittavia ja jopa opettavaisia, huonoimmillaan kuvitettuja koosteita ja rahastamistarkoituksessa tehtyjä fanituotteita.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Kertoja hyppää silmille

Juhani Peltosen 1977 luoma kuunnelma- ja romaanihahmo Elmo oli legendaarinen, elämää suurempi urheilija. Tuomas Kyrön romaanissa 700 grammaa (WSOY) luoma Ilmari Kivi on Elmon moderni sukulainen. Eräänlainen luuseri, josta tulee mestari, mutta millä keinoin? Kansakunnan sylkykupiksi lahjakas harjoittelija lopulta päätyy – ah niin suomalaista, härmäläinen sankarisaaga: vasta katuojassa suuri yleisö hyväksyy hänet, joka yrittää olla enemmän kuin me muut.

Kirjan nimi 700 grammaa viittaa keskosen painoon. Ilmarin laji on pituushyppy. Kirja on samalla kertaa urheiluromaani ja yhteiskuntasatiiri.

Kiinnostavinta Kyrön romaanissa on ehkä sen kertoja. Kuka kertoo tarinaa? Hän/se on eräänlainen suojelusenkelihahmo, henkiohjaaja, kaikkivaltias, jolla on mahdollisuus myös ilmestyä päähenkilölle ja vaikuttaa hänen elämänsä kulkuun.

Tietysti viime kädessä kertoja on kirjailija itse, hän, joka on kertojankin luonut ja joka on luonut myös pää- ja sivuhenkilöt. Kirjailijan päässä, mielikuvituksessa ja suunnitelmissa on koko maailma, jossa kirjallisuus tapahtuu.

Huolimatta tästä itsestään selvyydestä, kertojan ääni ja asema suhteessa tarinaan on aina kiinnostava. Kyrön kerrontatapa on konstikas ja monitasoinen. Kertojaääni kuuluu kaikkitietävälle ja kaikkivaltiaalle olennolle, taustapirulle, joka ei tyydy rooliinsa.

Aina kun luemme romaania, luemme Jumalan työtä. Lukeminen synnyttää maailman, kirjailija ja mielikuvituksemme luo maailman. Taide on luomisen kaiku.

Kirjailija on tarinan jumala, kertoja hänen isäntärenkinsä. Hän liikuttaa teatterinjohtajana lankoja ja nuket hyppivät hänen tahtonsa mukaan. Tai, tässä tapauksessa: Ilmari hyyppää mainetta ja häpeää Suomen kansalle.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Uunin paikka maailmassa

Viime vuoden Finlandia-palkinnon voitti Antti Hyry romaanillaan Uuni. Se oli hyvä, vaihtoehtoinen ja rohkea valinta, sillä Uuni on niin kaukana modernista kirjallisesta hälystä kuin mikään.

Uunissa on nimensä mukaisesti kyse leivinuunista ja sen rakentamisen yksityiskohtaisesta kuvaamisesta. Samalla tulee kerrotuksi ihmisen paikka maailmassa ja anettua elämälle rajat ja mieli.

Leivinuunia rakentaa vapaa-ajanasunolleen Pietari, eläkkeellä oleva sähkömies. Rakentaminen etenee tiili kerrallaan, välillä käydään ostamassa lisää tarvikkeita. Hyryä tuntematon lukija saattaa hölmistyä kerronnan yltiöverkkaisuutta. Hyry tarjoaa lukijalle vain pari helpotusta kun Pietari tekee poikansa taloon sähköt ja käy vaimonsa Hannan kanssa seuramatkalla Pohjois-Ruotsissa tutustumassa kirkkoihin ja niiden urkuihin.

Pietarin maailma edustaa vanhaa Suomea, paljolti maanviljelyvaltaista yhteisöllistä. Rivien välistä lukija joutuu päätteelmään, että tämä yhteisö on vanhoillislestadiolaisuus, sukua ja lapsia on niin paljon. Suoraan Hyry puhuu vain uunin rakentamisen yksityiskohdista. Mallia uunille Pietari hakee herännäisyyden historiaan liittyvän seppä Högmanin pirtistä.

Uuni on luonnollisesti muutakin kuin paistopaikka. Se on oivallinen vertauskuva, elämän ehto, sydän, lämmön ja ravinnon äiti. Uuni rakentuu ajan myötä ja inhimillisen toimeiliaisuuden hedelmänä: paistolämmin leipä levittää pelastuksen ja hengissäpysymisen tuoksua.

Uuni on romaani, jossa on arvomaailma. Sitä ei tyrkytetä, sillä ei mellasteta. Hitaasti hyvää tulee.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Professori taivaan portilla

Jäätyään eläkkeelle 1997 sosiaalipsykologian professori Antti Eskola kirjoitti kolme kirjaa uskosta. Tämä hämmästytti monia hänen kollegojaan, mutta oli niitäkin, jotka olivat tunnistavinaan vuosien varrelta uskon pohdiskelun juonteen vasemmistolaisena tunnetun yhteiskunnallisen keskustelijan ajattelussa.

Eskola ”uskontokauden” kirjat (Otava) ovat Uskon tunnustelua (1999), Tiedän ja uskon (2003) sekä Yksinkertainen usko (2006). Niitä voi hyvin luonnehtia uuden vuosituhannen alun merkittävimmäksi puheenvuoroksi uskomisen mahdollisuuksista maassamme.

Jos ei ole lukenut Eskolan uskonto-kirjoja, hänen viime vuonna ilmestynyt muistelmateoksensa Mikä henki meitä kantaa (Tammi) kiteyttää myös hänen uskonnollisen ajattelunsa. Eskolan ”uskonnollinen kausi” kattaa teoksen 300 sivusta 70, mutta lyhyitä mainintoja uskon pohdinnan syihin ja seurauksiin löytyy muualtakin.

Eskola on tiedemies, yhteiskuntatieteilijä, eikä voi suostua kaikkein heppoisimpaan uskonnolliseen kuvakieleen ja logiikkaan. Perinteisellä, hieman omahyväisellä kristillisellä sanastolla voisi arvioida näinkin: professori pääsee aivan porteille, mutta viimeinen askel jää ottamatta.

Eskola kirjoittaa hieman apeana jääneensä jotenkin yksin pohdintojensa kanssa, varsinkin kirkon puolelta on kuulunut hiljaisuutta. Esitelmäkutsuja on tullut, mutta aitoon vuoropuheluun ei uskalla kukaan. Myöskään tiedepiireissä ei ole osattu tarttua Eskolan haasteisiin.

Onko syynä se että kirkon piirissä Eskolan yhteiskuntatieteellinen kieli on liian vierasta ja tiedepiireissä usko on edelleen liian suuri tabu?

+

Varsinaisesti Mikä henki meitä kuljettaa kertoo Eskolaan innostaneista tieteellistä, metodologisista ja aatteellista virtauksista, usko mukaan lukien. Miksi ne veivät miestä mukanaan?

Kirjan alussa Eskola perustelee, miksi ei halua olla juurikaan henkilökohtainen. Hän haluaa pitäytyä yleisessä, mutta ei pidä ottaa kirjaimellisesti kaikkea mitä eläkkeellä oleva tiedemies sanoo. Eskola tulee paljastaneeksi itsestään paljonkin, vaikka ei yksityiselämästään puhukaan juuri mitään.

Erityisen haastavaa on hänen luomansa malli kolmesta roolistaan: 50-luvun koulupoika, uraa luova professori ja eläkkeellä oleva uskonasioita pohtiva tiedemies. Roolien välissä on varmasti tilaa sivurooleille, välittäjille. Kukaan ei siirry elämässä suoraan vaiheesta toiseen, vaan irtautumisen tai kasvun aikaa tarvitaan.

Eskolan erilaiset muistelmat ovat herkkua jokaiselle omasta elämästään kirjoittavalle. Punaisia lankoja voi seurata monella tavalla.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Kadonnutta aikaa etsimässä

Otsikko viittaa sekä Marcel Proustin 10-osaiseen romaaniin että minulle tärkeään projektiin: ajan etsimiseen, jotta voisin lukea Proustin kirjan.

Proustin veli Robert on sanonut: "Ikävä tosiasia on, että ihmisen pitää olla pitkään sairas tai sitten hänen täytyy katkaista jalka ennen kuin hänen on mahdollista lukea Kadonnutta aika etsimässä."

Olen ostanut kaikki kymmenen osaa kustantajalta (Otava) ja ne ovat siistissä rivissä kirjahyllyssäni. Odottavat oikeaa hetkeä.

Yöpöydälläni on jo Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Sen johdanto alkaa: "Monen vuoden ajan olen lukenut lähes yksinomaan Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen tuijottanut sen valtaisiaa kudosta ja yrittänyt seurata sen muutamia lankoja. Kirjasta on tullut minulle koti, se on antanut minulle turvaa."

En tiedä, miten Proustista tuli minulle alati tihenevä pakkomielle. Tuntuu että kirjallisuudenystävänä en ole mikään enkä kukaan, jos en ole lukenut tuota hitaasti soljuvaa kielellistä kudosta. Ehkä olen vasta nyt kypsä tarttumaan tähän moderniin klassikkoon.

Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli, kun kävin katsomassa viime syksynä Q-teatterissa näytelmän Jälleen löydetty aika. Esitys oli hyvä ja intensiivinen, mutta, kuten eräs kriittikko totesi, se tuntui tapahtuvan oudossa tyhjiössä: proustilainen universum leijui 2000-luvun tavoittamattomissa.

Juuri se tuntuukin haasteelliselta. Astuminen muistamisen iättömyyteen.