lauantai 26. lokakuuta 2019

Sorry, en ostanut mitään Kirjamessuilta


Kävin Kirjamessuilla. Totta kai. Mutta tällä kertaa en ostanut mitään, vaikka mieli teki ja rahatkin olisivat riittäneet. Syynä on ahtaaksi käynyt kirjahylly. Oikeasti niitä on kolme ja kaikki pursuavat painotuotteita.

Taustalla on sekin, että työpaikkani on muuttamassa. Menemme jonkinlaiseen avokonttoriin. Joudun paitsi luopumaan omasta työhuoneesta, myös sen mahdollistamasta vuosien saatossa syntyneestä kirjastosta. Kotiinkin olisi tuomisia vaikka kuinka, mutta ymmärrän realiteetit. Olen joutunut repimään kirjoista kansia irti, mikä hävettää.

Kirjoja on liikaa. Liian hyviä ja mielenkiintoisia. Niiden kanssa on helisemässä, vaikka kuinka olisi kirjaihmisiä olennoltaan.

En ole kiusallisen vaivani kanssa yksin. Moni muukin tuttavapiirissä tuskailee omistamansa kirjamäärän äärellä. Divarit eivät enää osta mitään, kaikki eivät edes ota vastaan ilmaiseksi.

Eipä ollut minulle sähkökirjasta pelastajaksi. Äänikirjojakaan en  osaa kuunnella. Ehkä pitäisi opetella.



torstai 10. lokakuuta 2019

Vihdoin tuttu Nobel-voittaja

Vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa itävaltalainen Peter Handke. Häneltä on suomennettu 11 romaania, joista neljä ensimmäistä minulla on kirjahyllyssäni: Puhtaan kokemisen hetki, Kivun kiinalainen, Vasenkätinen nainen ja Toiston pysyvyys.

Puhtaan kokemisen hetken olen lukenut ainakin kahdesti. Jokin Handken hieman vaikeassa kerronnassa ja otteessa kiinnosti erityisesti 1980-luvulla. Pitänee lukea jokin kotikyllyn kirjoista oitis uudestaan - ja joku tuoreempikin suomennos.

Niin sanottu suuri yleisö tuntee Handken (yhdessä Richard Reitingerin ja ohjaaja Wim Wendersin kanssa) elokuvan Berliinin taivaan alla -elokuvan käsikirjoittajana.

Koska viime vuoden Nobel jäi kirjallisuudessa väliin ruotsalaisten sotkujen vuoksi, jaettiin se tänä vuonna. Vuoden 2018 Nobelin sai puolalainen Olga Tokarczuk. Häneltä on suomennettu kolme teosta, joista en valitettavasti ole lukenut yhtään.

Heti luen kun saan käsiini.

perjantai 13. syyskuuta 2019

Kirja, joka laittoi ajattelemaan



Tässäpä kirja, jonka pysyy melessäni vielä pitkään. Luin sitä pienissä paloissa keväästä alkaen. Maistelin, pohdin. Ruotsalainen Hans Roslingin (ja hänen poikansa Olan  ja miniänsä Annan) kirjoittama Faktojen maailma (Otava, suom. Matti Kinnunen) väittää, että asiat ovat monilta osin tänään paremmin kuin eilen, vaikka me muuta väittäismme ja media sitä meille toitottaisi.

Rosling nosta esiin kymmenen vaistoa, jotka johtavat meitä kuin varkain harhaan: kuilu-, kielteisyys-, viivasuora-, pelko-, koko-, yleistämis-, kohtalo-, ainoan näkökulman-,  syyttely- ja hätävaisto. Toisn sanoen meillä on esimerkiksi taipumus lukkiutua vain yhteen näkökulmaan ja tehdä johtopäätökset sen mukaan.

Rosling kertoo tehneensä kyselyä erilaisissa luentotilaisuuksissa eri puolilla maailmaa. Hän on kysynyt yleisöltä esimerkiksi, kuinka monta prosenttia maailman tytöistä käy koulua. Poikkeuksetta yleisö vastaa väärin. Vastaus on niin pielessä, että apinakin pääsisi parempaan tulokseen sattumalta.

Kirjassa maailmaa tarkastellaan neljän kehittyneisyys ryhmän pohjalta. Tällä hetkellä esim tulotason mukaan eniten ihmisiä ei ole absoluuttisessa köyhyydessä, vaan alemmassa keskikastissa.

Roslingin (1948-2017) ajatuksiin voi tutustua myös Gapminder-sivustolla

lauantai 10. elokuuta 2019

Pari aforismia eli kynäkotelo syvissä vesissä


Kävin Tallinnassa. Parista Telliskiven desing-myymälästä löysin nahkaisia kynäkoteloita. Sellaista minulla ei ole koskaan ollut, joten ostin tummanvihreän itselleni matkamuistoksi ja käyttöesineeksi. Olen nimittäin alkanut toisinaan kantaa mukanani kynää/kyniä ja muistivihkoa. Sinne on mukava kirjata ajatuksia, jotka jälkikäteen luettuina tuntuvat joko tyhmiltä tai vierailta.

Parasta on, kun  kirjoittaa jotain, mikä tuntuu vieraalta, sillä se voi olla hyvääkin tekstiä. Sitä ihmettelee, minunko päästä nuo ovat tulleet. Esimerkiksi tällaista:

Kerran kirjoitettu on kahdesti ajateltu. Aina se ei riitä.
*
Kirjoitettu lause ei ole ajattelua. Se on ajattelun tulos.
*
Kirjoittaminen on ajattelun näyttelemistä, ymmärryksen esittämistä.
*
Joka ajattelee ääneen, kätkee tarkoitusperänsä. Hän manipuloi itsenään.
*
Kirjoittaminen on kuin pyyhkisi kosteutta pois peilistä. Näkee oman kuvansa.
*
Kirjoittamalla saa sanotuksi sanoja. Ajatus odottaa vuoroaan kirjainten varjossa.
*
Kirjoittaminen on siiman liottamista syvissä vesissä. Suuria kaloja kannattaa pyytää, vaikka ei saisikaan.

Jonkin lajin aatelmia, ajatelmia, aforismeja, nuo lienevät. Kiitos kynäkotelon, kynän ja muistikrijan!

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Kuningas Lear astuu nykyaikaan



"Miksi kaikki tuhoutuu juuri, kun minä aloin vihdoin ymmärtää", kysyy Henry Dunbar Mediamoguli-romaanin (suom. Markku Päkkilä) lopussa. Kysymys on syvästi inhimillinen.

Edward St Aubyn romaani on päivitetty versio William Shakepearen klassikosta Kuningas Lear. Romaani on myös yksi 8-osaisesta Shakespeare-päivitysten sarjasta, joka ilmestyy suomeksi Johnny Knigan kustantamana 2018-2021.

Luin Mediamogulin mielenkiinnolla ja mietin näytelmää sen taustarakenteena. Siitä on aikaa kun luin Learin, joten en osaa verrata tarkkaan. St Aubyn henkilöt on poimittu näytelmästä, ja he käyttätyvät skespearelaisittain eli moraalittomasta tai moraallisesti.

Mediamoguli/Kuningas Lear on vallankäytön analyysia. Henry Dunbar on vanhoilla päivillään suljettu laitokseen ja hänen kaksi tytärtään juonittelee isänsä mediakonsernin omiin taskuihinsa. Isä karkaa ja aikoo estää katalan juonen. Lopussa yksi henkilöistä myrkytetään.

En tiedä, tällaiset klassikkojen päivitykset ovat joko oivaltavia tai väkinäisiä. Yleensä molempia samaan aikaan.

Kirja loppuu Dunbarin juristin yleviin sanoihin: "Me kaikki muutumme tomuksi, mutta ymmärrys ei tuhoudu eikä voi tuhoutua niin kauan kuin jäljellä on joku, jolle on tärkeintä pysyä totuudessa."

P.S. Pitäisi varmaan lukea samoilla tulilla ja yleissivistyksen nimissä alkuperäinen Kunigas Lear. Matti Rossin suomentama versio (2005) sattuu olemaan hyllyssäni, kuten myös P. Cajanderin (1916).
 

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Näkymätön tytär tulee näkyväksi



Apple-guru Steve Jobsilla oli tytär nuoruuden suhteesta. Julkisuudessa hän usein kielsi tämän olemassaolon. Tytär, Lisa Brennan-Jobs, kirjoitti kirjan isästään, vaikka isän kuolinvuotella sanoi, ettei kirjoittaisi tästä.

Pikkusintti - muistelmat (WSOY, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi) on kirja tyttären isänkaipuusta ja siitä, että se ei voinut täysin täyttyä. Steve Jobs oli erikoinen ja ilmeisen vaikea ihminen. Pikkusintti on hyvä kirja, mainiosti kirjoitettu, eikä siinä ruodita Jobsia muuten kuin suhteessa Lisaan.

Kirjan hieman outo nimi viitaa Jobsin tyttärestään käyttämään hellittelynimeen. Kirjasta piirtyy kuva paljon lajemmasta yhteydenpidosta ja yrityksestä olla isä "kiellettyyn tyttäreen", kuin mitä syntyi Walter Isaacsonin tuhdista Jobs-elämäkerrasta (2012). Pikusintti täydentää kuvaa herra Applesta.

Pikkusintti saa toki kiinnostavuuttaa kuuluisan isän hahmosta, mutta ennen kaikkea se on kirja Lisa Brennan-Jobsista, nykyisn New Yorkissa yli 40-vuotiaasta toimittajsta ja hänen kasvustaan omaksi itsekseen hankalissa perheoloissa.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Mestari ei osaa olla hiljaa



Kolme  kuollutta. Miki Liukkosen yltiöpäinen ja lohduton ihmisen yksinäisyyden ylistys (vai itkuvirsikö se on) Hiljaisuuden mestari (WSOY) pukeutuu (tavallan) rikostarinan (!) muotoon. Homma lähtee liikkeelle vainajan äärestä (vaikka sielu vielä kökkii sängyn alla). Paikalla on poliisi ja epäilty. Myöhemmin löytyy yksi ruumis lisää ja lopussa tehdään vielä yksi.

En käy selittämään kuka kuoli ja miksi (ihan kaikki ei ihan aukottomasti ehkä selviäkään), mutta mainitsen ruumiit, koska ne ovat elävien kohtaloa: kirjan henkilöt ovat kammottavissa umpikujissa, pääsemättömissä ja kommunikaation ulottumattomissa. Jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan sekaisin ja väärinymmärretty. Ihmisenä oleminen on paskaa ja tuskaa. Ainakin niiden, jotka eivät saavuta yhteyttä toisiin ja ovat tuomittuja syrjäytymään ja sekoamaan.

Humoristisuuttakin puhelias (romaanihenkilöittensä kautta) synkkä-Liukkonen harrastaa (aika paljon, onneksi, kielellistä, tietty) muun muassa nimeämällä henkilöitään seuraavasti: Lennart Oneil, Aunu Oneil, Herman Leorne, Ifsana Hyen, Kaspian Brenner, Max Ung, ja Tessa Melnhoh-Tiuranen. Suomalaista joukkoa kaikki tyynni. Tai ihmisiä yleisemmässä merkityksessä.

Miki Liukkonen ei enää ole lahjakas nuori lupaus, vaan jo kolmannen romaanin kirjoittanut tekijämies (!). Hiljaisuuden mestari on edellistä järkälettä O:ta soukempi ja fokusoidumpi. Tarina (tapahtumien kulku) piirtyy esiin runsaitten sivujuonteiden ja alaviittetten alta (jotka ovatkin kenties kerronnan varsinainen pointti).

Voi, miten lohduton (vilahtiko jossain sittenkin toivo?) Hiljaisuuden mestarin lukijan vastaanottokyvyssä syntyvä kirjallis-kulttuurinen maisema on! Ei kenties valoisin kesäkirja, mitä ajatella saattaa, mutta ehkä siksi.