Kesäkirjaa (Proustia) valitsemassa

Kesäkirjan pitää olla kevyt, sanotaan. Miksi? Kesällä jos milloinkaan on hyvää aikaa lukea raskasta ja syväluotaavaa.

Toki jokainen lukee tavallaan, mutta minä pohdin minkä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -suomennoksen 10 niteestä ottaisin mukaani mökille. Ensin ajattelin päätyä osaan numero 9 eli Pakenija. Toisaalta arvelin lukevani osat 8 ja 9 peräkkäin, ne kun muodostavat tapahtumallisen kokonaisuuden, kertojan suuren rakkauden, Albertinen, pitämisen mustasukkaisuuden vankina ja lopulta menetetyn rakkauden kärsimykset.

Toisaalta osat 5 ja 6 eli  Guermantesin tie I ja II voisivat myös olla hyvä valinta, erilainen, laveampi, puheliaampi ja sosiaalisiin rakenteisiin porautuva.

Kadonnutta aikaa etsimässä – varsinkin kun on sen kerran lukenut kronologisesti läpi –  antautuu luettavaksi mistä osasta vain. Tai vaikka keskeltä kirjaa. Teksti ottaa lukijan oitis pihteihinsä ja sanojen joki vie lastua, onnesta pakahtuvaa lukijaa, kohti merta, jossa aika löytyy sumuun kääriytyneenä, avautuu ja merkitykset saavat selityksensä.

Taidan sittenkin tarttua Guermantesin tien ensimmäiseen osaan.

Kyllä, niin teen!

- - - 

Tähän mennessä tapahtunut: Combray luettu kolmesti, Swanin rakkaus, Paikannimet: paikkakunta kahdesti, kuten myös Jälleenlöydetty aika.

Traumaattinen salamurha

Tiiliskiviromaanissa 22.11.63 (suom. Ilkka Rekiaro, Tammi ) Stephen King leikkii aikamatkustuksen mahdollisuudella. Tällä kertaa päähenkilö, kirjallisuudenopettaja Jake Eppingin, palaa 1950-luvun loppuun. Matka käy arkisesti lounaskuppilan varaston kautta.

Kingin tarinassa menneisyyteen voi mennä ja sieltä voi palata. Lisäksi tapahtumien kulkuun voi puuttua, mikä luonnollisesti muuttaa historiaa. Perhosefekti toimii. Kun muutat menneisyydessä jotain, se säteilee vuosien päähän ja vaikutus voi olla suuri.

John F. Kennedyn murha on amerikkalainen trauma. Päähenkilö vakuuttuu, että jos murhaa ei olisi tapahtunut, maailma oli parempi paikka elää. Niinpä hän yrittää estää Lee Harvey Oswaldia tekemästä tekoaan. Mutta miten käy? Jake joutuu elämään monta vuotta ennen kuin ratkaiseva päivä eli marraskuun 22. vuonna 1963 Teksasin Dallasissa koittaa. Mikään ei ole täysin selvää, sillä menneisyys pistää hanttiin - se ei halua muuttua (ah, niin Kingimäinen uhka!).

Kingin monisanaisessa ja viihdyttävässä romaanissa on filosofisia ulottuvuuksia, mutta sitä voi pitää myös nostalgisena rakkausromaanina, sillä Jake rakastuu menneisyydessä.

Vannoutuneena King-fanina pidän 22.11.63-romaania lukemisen arvoisena, joskin tarina hieman junnaa ja fiilistelee liikaakin, mutta se on aina ollut Kingin tavaramerkki.

Lue Painajaisten ja kirjoittamisen oppitunteja

Lause pelastaa päivän

Joskus lause lehdestä tai kirjasta, netistä tai mainoksesta irtoaa kontekstistaan ja muuttuu itsenäiseksi olioksi. Se koputtaa otsaani ja sanoo: Vilkaise tätä!

Tällä kertaa pysäyttävä irtolause pomppasi silmiini Parnassosta (3/13). Selailin tuoretta lehteä eteisessä töistä tultuani puolihuolimattomasti, hieman vastahakoisesti pyöräilyn jälkeen kevyesti hikoillen, ja  siinä se oli:

”Sveitsiläissyntyistä Alain de Bottonia kiinnostavat laajat, elämässämme vaikeasti määriteltävällä tavalla läsnä olevat ilmiöt, kuten filosofia, uskonnot, arkkitehtuuri, seksi, matkailu, Proust.”

Kiitos Martti Anhava de Bottonin Uskontoa ateisteille (Basam Books) kirjan arvostelun alusta.

Totta, ja aivan erityisesti Proust!

Less is more

Romaani on yleensä pitempi kuin novelli. Tuskin mitään virallista romaanin sivumäärällistä määritelmää on olemassa. Romaani on se mitä romaaniksi kutsutaan - yleensä 100 sivusta ylöspäin.

Mutta sellainenkin käsite on olemassa kuin pienoisromaani. Sen sekoittaa helposti pitkään novelliin. Tai kertomukseen. Jos julkaisee yhden pitkän novellin (kertomuksen) omana teoksenaan, sitä voinee  kutsua pienoisromaaniksi.

Vaan tuskin asia näin yksinkertainen on. Novellimaisen ilmaisun ja romaanimaisen ilmaisun välillä lienee ero. Myös kertomuksella on eroa novelliin verrattuna. Kyse on erilaisista kerronnallisista otteista ja sävyistä. Novelli on usein kamarimusiikkimainen, taiteellisempi kuin romaani, joka voi olla avoimempi tai rouheampi. Kertomus puolestaan on lähempänä yleiskäsitettä kuin kaunokirjallista genreä, joskin monet romaanikirjailijat korostavat haluaan kertoa hyviä tarinoita eli kertomuksia.

Näitä diletanttimaisia kirjallisuustieteellisiä hajamietteitä huomasin ähkiväni samalla kun pidin kädessäni Hanna Haurun kirjaa Paperinarujumala (Like). Siinä on 95 sivua, sivuilla vähän tekstiä ja lyhyitä lukuja. Taittoteknisin keinoin sivuja on saatu lisää. Itse teksti menisi selvästi pienempään tilaan.

Kustantaja kutsuu kirjaa pienoisromaaniksi. Jotain sellaista se varmasti onkin. Romaaninen. Pikkuinen romaani.

Itse ”romaani” on määrittelyistä huolimatta kiinnostava, sillä se kertoo Oulun profetia nimellä tunnetusta uskonnollisesta herätyksestä, joka vaikutti 1960-luvun alussa. Se tunnetaan myös nimellä heinoslaisuus, perustajansa Laila Heinosen mukaan.

Paperinarujumalan tapahtumat muistuttavat historiallisen herätyksen tapahtumia. Päähenkilöiden, Heinosten sisarusten, etunimet on muutettu arvatenkin, koska Hauru haluaa korostaa kirjan perimmäistä fiktioluonnetta. Laila ja Aune  Heinonen ovat romaanissa Laina ja Liana Heinonen.

Paperinarujumala on äärimmäisen pelkistetty käytetyn tekstin määrästä lähtien. Tunnelma on tiivis ja kerronta pääasiassa sisarusten sisäistä puhetta.

Heinoslaisuuden ydin oli profetiassa, jossa kehotettiin Suomen kansaa tekemään parannus. Romaanissa kuvataan yliviritty kaupungintalon kanslisti, jolle Jumala puhuu. Niin ikään kuvataan välähdyksin herätystä ja sen hiipumista. Aikamoinen saavutus pienoisromaanilta.

Paperinarujumala todistaa, että lajityyppi tai sivumäärä ei vielä kerro kaunokirjallisen teoksen laadusta mitään. Paljoilla sanoilla voi peittää sanomisen ohuuden ja vähillä voi siivilöidä sanomisen painon esiin.

Vähempi voipi olla enempi.

Aforismi ja aamuhartaus

Aamuhartaus on kuin kuppi hyvää kahvia huonosti nukutun yön jälkeen. Useimpia se virkistää, mutta teeihmisiä ei.

Edellä sanottu yritti olla aforismi, leikkisä sellainen. Aforismi, ajatelma, mietelause, mietelmä, on oma kirjallisuudenlajinsa. Aforsimi kiteyttää jonkin asian nasevaan ja oivaltavaan muotoon, hakee sille uuden näkökulman. Aforismi voi olla leikkisä, vakava, ironinen, mahtipontinen, kriittinen ja usein pirullisen tarkka.

Kristilliseen perinteeseen ovat kuuluneet erilaiset aforismit ja mietelmät. Usein tätä tehtävää toimittavat Raamatusta peräisin olevat jakeet, joista joka päivälle on valittu yksi. Suomessa tunnetuin tällainen kirja, kirjanen on Päivän tunnussana, jota on julkaistu suomeksi vuodesta 1905 saakka. Yhä edelleen sille löytyy käyttöä ja käyttäjiä. Idea on lähtöisin Saksasta 1700-luvulta.

Mutta kristilliset mietelauseet voivat olla peräisin myös hengellisestä kirjallisuudesta tai kristillisten ajattelijoiden tuotannosta. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus on sanonut lauseen, johon törmää monissa yhteyksissä:

”Sinä loit meidät itseäsi varten ja levoton on sydämemme, kunnes löytää levon Sinussa.” 

Minulla on tapana lukea silloin tällöin aforismeja ihan tarkoituksella. Tarve siihen tulee ikään kuin aalloissa. Voi kulua pitkiä aikoja, jolloin en mietelmäviisautta kaipaa, mutta sitten taas tulee tarve kaiken samean ajattelun ja yleisen hälyn keskellä nauttia puristettua viisautta.

Viime aikoina olen ollut innossani Markku Envallin tuoreimmasta aforismikokoelmasta Vastassa kulman takana (WSOY 2013, 166 sivua) Se on samalla Envallin kirjailijanuran eräänlainen 30-vuotisjuhlakirja.

Envall on vuosien ajan kehittänyt perinteistä aforismia niin sanottuun sarjalliseen suuntaan. Siis yhden kiteytyksen sijasta on peräkkäin monta kiteytystä tai kiteytyksen yritystä. Lukijalle paljastetaan kirjoittajan ajatuksenjuoksu välivaiheineen. Lukija näkee rautalankamallin, ei vain hiottua timanttia, jollainen jokaisen aforismin tietysti soisi oleva. Löysiä ja itsestään selviä asioita toistavia aforismeja on ikävä lukea

Vastassa kulman takana sisältää mietelmäsarjoja, mutta myös irt0lauseita ja –ajatuksia, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jota pitää kasassa Envallin kirjailijan laatu, huumori, purevuus, oivaltavuus ja joskus lempeyskin.

Envallin aforismikokoelmissa on usein mukana paljon kristillistä, uskonnollista ja teologista pohdintaa. Hän puhuu uskosta tavalla, joka tekee sen ymmärtämisen helpoksi. Envall ikään kuin katselee kristillisyyttä sisältäpäin ja osaa asettaa sanansa lukijan tasolle, hän ei lähde liitämään liian filosofisiin sfääreihin, vaikka ei Envallkaan aina ihan helppo ajatetlija ole. Sarjallisuus on lisäksi hankala ja vähän outo kirjallisen ilmaisun muoto. Siihen pitää tottua.

Uudessa kokoelmassa Envall puhuu paljon dogmeista eli uskonlauseista, uskonopeista, oppilauseista. Hän on esimerkiksi sitä mieltä, että varmuus lujittaa tietoa, mutta haurastuttaa uskoa. Aforistikot harvoin ovat varmuuden asialla, pikemminkin he osoittavat yksiviivaisen ja sävyttömyyden harhan niin uskossa kuin elämässä yleensäkin. Envall kehittelee ajatusta uskosta ja varmuudesta eteenpäin ja päätyy hienoon kiteytykseen: Dogmi antaa tiedon muodon sille, mikä ei tietoa ole.

Niin totta. Monet oppilauseet kiteyttävät ja käsitteellistävät asioita, joilla ei ole tiedon kanssa mitään tekemistä.

Usko on uskoa ja tieto on tietoa. Monta kertaa nämä asetetaan vastakkain, mutta turhaan, sillä tieto ei kumoa uskoa eikä usko tietoa. Emme herää aamulla tiedon varassa uuteen päivään vaan uskon varassa. Emme tiedä, tuleeko päivästä hyvä, mutta voimme uskoa ja toivoa, että kyllä siitä hyvä tulee.

Envall puhuu myös elävistä dogmeista, uskonlauseista, joita ei voi tunnistaa, koska ne ovat niin yhteisiä ja yleisiä. Mutta, Envallin sanoin: Dogmin tunnistaa vain epäilijä, epäuskoinen, harhaoppinen. Muille se on vettä jossa kala ui, ilmaa jossa lintu lentää.

Kunnon aforistikon tapaan Envall säilyttää vapautensa ja näkökulmiensa moneuden.  Hänestä kirkolla ei ole dogmeja, koska niitä pidetään itsestään selvinä kirkollisissa ja uskovien piireissä: jos sanoo dogmeja vastaan, epäillään itsenäiseksi ajattelijaksi. 

Voiko rukous olla aforismi?

Se selviää kokeilemalla – ja olkoon yrityksemme vilpitön. Rukoilkaamme sarjallisen aforismin keinoin:

Jumala, sinua voi sinutella, vaikka teitittely olisi kohteliaampaa. Mutta sinä et piittaa, kunhan rukoilijan sydän on aidosti mukana sanojen rukousnauhassa.

Sinuteltu Jumala on ihmisen oloinen. Mutta onko Jumala sellainen?

Kuuletteko Te Jumala, jos en lauseen loppuun laita kysymys- tai huutomerkkejä.

Jumalaa tulee rukouksessa teititellä kuiskaten ja laittaa lauseen loppuun kolme pistetty, kuin vertauskuva Jumalan kolminaisuudesta.

Se mitä kolmen pisteen jälkeen tulee, on arvoitus, lupaus ja oikeastaan kaikki rukoukset pitäisi lopettaa kolmeen pisteeseen.

Rukouksen lopuksi sanokaamme aamen – ja sen perään tulee myös kolme pistettä, kuin kolme tuskin huomaamatonta puhallusta, huokausta.

Aamen

(Aamuhartaus Radio Yle 1:ssä 21.5.)