sunnuntai 9. elokuuta 2020

Muotoiluklassikko kirjoitusvälineenä

Ostin alkuvuodesta hyvän mustekynän. Mutta kuten usein käy, ruokahalu kasvaa syödessä – lisäksi käytin mustekynääni päivittäin. Vaihtoehtoja seuraavaksi mustekynäksi oli valtavasti, netti ja Facebookin fountain pen -ryhmät esittelivät kilvan lisää.

Päätin ostaa jonkun niin sanotun klassikon.  Mustekynien maailmassa niitä on monta, ikonista mallia niin muotoilultaan kuin toiminallisuudeltaan. Yksi niistä on Lamy 2000, joka esiteltiin vuonna 1966. Siinä voi nähdä ja tuntea myöhäisen tuulahduksia Bauhausin estetiikasta. Pelkistynyttä ja toiminnallista. Suunnittelija ja on Gerhard A. Müller.

Lamy 2000 esiintyy myös monien mustekynäharrastajien intomielisillä listoilla, kun he nimeävät viisi tai kymmenen kaikkien aikojen parasta mustekynäänsä. Lisäksi Lamy 2000 on mäntätäyttöinen (piston filling, kolbenfüller) eli muste säiliöön ”imaistaan” suoraan mustepullosta. Tämä ominaisuus kiinnosti, sillä kaksi muuta mustekynääni ovat patruunakyniä.

Lamy 2000 löytyy kaupan hyllystä myös Suomesta, eikä sen hinta ole niin järkyttävä moniin muihin nimibrändeihin verrattuna. Ensin mietin tyylikkään metallisen Lamy Kakstonnisen ostamista, mutta se on noin kolmanneksen kalliimpi kuin makrolonista eli eräänlaisesta lasikuidusta tehty malli. Lisäksi makrolonversiossa on musteikkuna (ink window), joka tuntui hauskalta ja hyödylliseltä ominaisuudelta.

Niinpä koronakaranteenin aikaan toukokuun lopussa uskaltauduin Lamyn omaan myymälään Helsingin kauppatorin kupeessa (ainoa kynäbrändin Flagship-myymälä poloisessa pääkaupungissamme ellei Montblancin yleismyymälää lentoasemalla lasketa mukaan). Kynä irtosi vielä vanhalla hinnalla, johon oli kuulemma tulossa korotusta. Musteeksi ostin ensihätään mukaan Lamy Crystal Berylin eli luonnossa ikään kuin viininpunaisen.

Lamy 2000 on erittäin miellyttävä pitää kädessä, mutta saisi silti olla isoon kouraani vaikka sentinkin pitempi. Tosin kynän pituus on sama kuin Montblanc Starwalkerillani. Lamylla on hämmentävän hyvä kirjoittaa. Valitsin kokeilujen jälkeen teräksi EF:n eli extra finen. Se tuntui aluksi raapivan paperia. Onneksi totuin siihen nopeasti.  Nyt terän kosketus paperilla on samalla kertaa terävä ja pehmeä, tunnistettava, ikään kuin aavistuksenomaisen vastuksen tarjoava, juuri sopivan.

Lamy 2000 on myös ensimmäinen mäntätäyttöinen mustekynäni, joten sekin aluksi oudoksutti. Ensimmäinen täyttö jäi vajaaksi. Toinen jo onnistui kuten pitääkin. Patruunatäyttöiset kynät ovat helppoja käyttää, mutta mäntätäyttöisyydessä on jokin vaikeasti määriteltävä oma fiiliksensä. Molempi parempi.

Luin myös kritiikkiä Lamy 2000:n teränsuojuksesta, hatusta, ettei se muka pysyisi paikoillaan. Kyllä pysyy. Suojuksesta kuuluu hauska napsahdus, kun se on oikein paikoillaan terän suojana, mutta jos sen laittaa kynän toiseen päähän, kuten monet tekevät kirjoittaessaan (ja myös siksi, ettei hattu katoa), niin silloin suojuksen pysyvyydessä on ongelma. Jos sitä ei paina huolellisesti loppuun asti, se saattaa todella helposti pullahtaa pois paikaltaan. Tämä ei minua häiritse, sillä kirjoitan usein kynä oikeassa ja suojus vasemmassa kädessä ikään kuin stressileluna. Teräsuojuksessa oleva paidantaskupidike on huomaavaisesti jousitettu.

Lamy 2000 kätkee teränsä puoliksi piiloon, joten se näyttää ”töpöltä”, mutta modernilta, pragmaattiselta ja jopa ”työkalumaiselta” verrattuna kyniin, joiden näyttävästi esillä olevat terät ovat kuin taideteoksia itsessään. Kynän rungossa olevat pienet metalliset nystyrät ovat jännittävä yksityiskohta, ehkä niiden tarkoitus on vaikuttaa oikeanlaisen kirjoitusotteen löytymiseen (tai hatun pysymiseen paikoillaan).

Pelkistyneisyydessään Lamy 2000 tuntuu simppeliltä ja jopa arkiselta muhkeisiin ja vanhanaikaisuutta, nostalgiaa tavoitteleviin luksuskyniin verrattuna. Suomalaisella mustekynäsivustolla joku taisikin kommentoida, että Lamy 2000 edes ei oikein tunnu luksuskynältä, mikä se hintansa puolesta kuitenkin jo on. Ymmärrän hyvin, jos joku pettyy saadessaan Lamyn ensikertaa käteensä. Lasikuitu vaikutta hieman muoviselta. Onneksi pettymys kaikkoaa, kun kynä pääsee tositoimiin. Lamyssa on saksalaista järkevyyttä, etten sanoisi tehokkuutta, mikä saattaa romanttisempaa henkilöä harmittaa, minua ei.

Ostin Lamyni ensisijaisesti kirjoitusvälineeksi ja olen kesäkuun alusta kirjoittanut sillä käytännössä päivittäin. Joka kerta siihen tarttuessani tunnen iloa, että saan omistaa noin hienon esineen ja ennen kaikkea käyttää sitä.

Rohkenen suositella.

 

lauantai 8. elokuuta 2020

Lepään joogamatollani ja rukoilen

Toimittamani kirja Lepään joogamatolla ja rukoilen (Kirjapaja, 168 sivua) on ilmestynyt. Sain lämpimäiset käsiini eilen. Kirjan nimi on suoraan kiitoksen velkaa  vuonna 1962 suomeksi ilmestyneelle ja aikanaan hyvinkin suositulle (useita painoksia) afrikkalaisten rukousten kokoelmalla Lepään palmumatollani ja rukoilen.
 
Olen kirjoittanut kirjaan useita tekstejä. Lisäkseni muita kirjoittajia ovat: Jan Ahonen, Pekka Yrjänä Hiltunen, Minna Jaakkola, Henri Järvinen, Kaisa Kariranta, Tapio Koivu, Risto Kormilainen, Minna Mannert, Rebekka Naatus, Saara-Maria Pulkkinen, Heidi Sikiö, Anna-Kaisa Tuomi, Heidi Zitting ja Freija Özcan.
 
Kirjalla on oma Facabooksivu:  https://www.facebook.com/Lep%C3%A4%C3%A4n-joogamatollani-ja-rukoilen-107091374412937 

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Dekkarin matkassa kellokaupasta Chileen

Kesän viimeiseksi "lomakirjaksi" valikoitui Polttava maa (suom. Pekka Marjamäki, WSOY), dekkari, kuinkas muuten. Vähintäin yksi sellainen pitää kesässä lukea. Pascal Engman edustaa ruotsalaista osaamista jännityksen, rikoksen ja tehokkaan kirjoittamisen saralla. Kirjaa on helppo lukea, mutta hieman cliffhanger-tekniikka ennakoi itseään plus tapahtumien epäuskottavuus (lajityypin yleinen vaiva).

Tarina kertoo kidnappauksista, ihmiskaupasta Tukholmassa ja natsien pahoista jälkeläisistä eteläisessä Chilessä. Pääosasssa on parisuhteensa päättänyt ja rattijuopumuksesta kärähtänyt, varakkaan taustan omaava komisario Vanessa Franck. Moraalista moniulotteisuuttaa kuvioon tuo entinen eliittisotilas chileläs-ruotsalainen Nicolas Paderes, joka on sekä pahis että hyvis.

Kiinnostava yksityiskohta on alun kellokaupan ryöstö. JUONIPALJASTUS: kaupasta ei viedä niinkään kelloja kuin asiakasrekisteri henkilöistä, joilla on ollut varaa ostaa Patek Philippe - heistä valitaan kidnapattava henkilö.

Polttava maa täyttää hyvin "kesädekkarin" paikan.

Vanessa Franck -kirjoja on lienee odotettavissa lisää.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Kävely on filosofinen laji


Ostin summamutikassa kevättalvella alepinosta kirjan, jonka arvelin kiinnostavan. Arvelin myös, että se on kevyttä yleishyvää jutustelua kävelyn autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Erehdyin.

Ranskalisen Frédèric Grosin kirja Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Hyvä elämä, 3. painos 2018) osoittautui erittäin kiinnostavaksi ja ennen kaikkea eläytyväksi kävelyn ulottuvuuksien purannaksi.

Gros esittelee myös joukon tunnettuja filosofeja ja kirjailijoita, joiden elämässä kävelyllä oli iso merkitys, jopa liian iso. Heitä ovat muiden maussa Nietzsche, Kant ja Gandhi. Ilahduin myös että eisttelyssä oli toimittaja-kirjailija Gérard de Nerval (1808-1855), jonka nimeen törmäsin edellisessä lukemassani lomakirjassa eli Orhan Pamukin Istanbulissa. Nerval oli yksi Istanbulista kirjoittanut länsimaainen, joiden jalanjäljissä Pamuk samosi. Nervalin kohdalla Gros puhuu surumielisestä vaeltelusta (Pamukin Istanbul on surun leimaama kaupunki).

Kävelyn filosofiaa antoi ajattelemisen aihetta, kuten kliseisesti on tapana sanoa, paitsi että nyt se oikeasti antoi. Taas vahva suositus.

Hämmästyin myös kirjan sisäliepeessä ollut listaan Hyvän elämän julkaisemista kävelyä käsittelevistä kirjoista: niitä oli kahdeksan.

Kävelyssä on mieltä.

Siis jalkaa jalan eteen.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Ihme ja sen selitys

Olin kuullut niin paljon hyvää ja kiittävää Joel Haahtelan romaanista Adèlen kysymys (Otava 2019), että en voinut välttää sen lukemista (miksi oli pitänytkään). Kirja on nopealukuinen, selkeä, kuulas ja innostava.

Mies matkustaa luostariin Ranskassa tekemään tukimustyötä. Tarkoituksena on selvittää 1100-luvulla eläneen nuoren tytön, pyhän Adèlen, tapaus. Häneen liittyy ihme. Tarinan mukaan hän putosi korkealta kalliolta varmaan kuolemaan, mutta hänet löydettiin jyrkänteen alta tyynenä rukoilemassa. Mitä oikein tapahtui?

Tutkija tekee samalla matkaa itseensä ja omaan elämäänsä. Onko siinä mahdollisuutta ihmeelle?

Todella suositeltava pieni suuri kirja, josta alitajuisesti tulee mieleeni Pierre de Calanin Mies saapuu luostarin portille (Kirjapaja 1977), vaikka sen lukemisesta on varmaan jo liki 40 vuotta (huh!). Kirjoilla tuskin on oikeasti mitään tekmistä toistensa kanssa, mutta ehkä pitäisi lukea de Calan uudelleen, sillä kirja löytyy edelleen hyllystäni.

Luostari on hyvä ja tapahtumia fokusoiva näyttämö kaunokirjallisuudelle.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Istanbul vetää puoleensa

Istanbul on kiehtova kaupunki, mutta periaatteellista syistä en innostu Turkista nykyvaltiona, joten en ole käynyt siellä. Toki myönnän, että olen liikkeellä huonoin historiatiedon sekä yleisen uutisoinnin ja pitkäaikaisten kurdisympatioiden muovaamalla mielellä. Minulla on siis asennekynnys.

Edellä sanotusta huolimatta tartuin lomalla Orhan Pamukin kirjaan Istanbul (alatsikoltaan Muistot ja kaupunki, suom. Tuula Kojo, 2. painos, Tammi 2004). Kirjan olin napannut appivanhempieni hyllystä, kun he taannoin muuttivat ja tavaraa piti vähentää. Appiukkoni on saanut kirjan aikanaan lahjaksi 75-vuotispäivänään, selviää omistukirjoituksesta. Kirja vaikutti luemattomalta.

Mutta Istanbulin lukeminen kannattaa. Hieno kaupunkikirja, ehkä yksi hienoimmista. Pamuk maalaa kuvan mustavalkoisesta, sateen ja surun ympäröimästä kaupungista. Hän ammentaa kaupungissa asuneiden ja siellä käyneiden kirjalijoiden tuotannosta. Samalla Pamuk kertoo lapsuudestaan ja vähän nuoruudestaankin eli matkastaan kirjalijaksi - vaikka nuorena keskittyikin kuvien tekemiseen ja lähti opiskelmaan arkkitehtuuria.

Kohottava lukukukokemus. Istanbul alkaa vetää lukijaa puolensa nostalgian lempeällä voimalla.

Ehkä voitan ennakkoluuloni ja matkustan joku päivä Bosporin salmen rannoille. Jos niin tapahtuu, kiitos kuuluu paljolti  Pamukille.

torstai 2. heinäkuuta 2020

Lohduton isän ikävä


Kesäloman alussa poikkesin Aleksanterinkadun Suomalaiseen. Päätin, että ostan kirjan, joka alkaa tuntua siltä, että tuon haluaisin lukea. Mitään erityistä teosta ei ollut etukäteen mielessäni, paitsi ettei ehkä dekkaria.

Elämäkerta-hyllyn luona katseeni kiinnittyi Otto Gabrielssonin Rikkaruohoon (S & S, käsikirjoituksesta suomentanut Laura Kulmala). Siitä olin lukenut ja nähnyt jonkun haastattelupalan telkkarissakin. Vilkaisin kirjaa, se alkoi oivasti. Kyse olisi jäähyväiskirjeestä.

Isän ikävä on ollut yksi terapeuttien ja psykologien (sekä teologien) suosikkitermi. Se on myös monen ihmisen oma aito kokemus. Veri on vettä sakeampaa, mikä saa ihmiset kadonneen (useimmiten isän) omaisen jäljillä.

Gabrielsson on kirjailija-kultuurihahmo Jörn Donenrin avioton poika Ruotsissa. Ei ehkä ole modernia puhua enää aviottomista lapsista, mutta se on olennainen osa Gabrielssonin pitkää kirjettä isälle, isäsuhteen elämäkertaa ja tilitystä.

Donner tuli omissa muistelmissaan nimittäneeksi Gabrielssonia  erehdykseksi. Surullinen juttu, jota Rikkaruohossa käsitellään alusta loppuun. - Kirjan ruotsinkielinen nimi Vildhavre on kirjaimellisesti Hukkakaura eli jotain joka näyttää oikealta mutta on turha, hyödytön.

Gabrielsson kaipaa isän hyväksyntää ja huomiota. Kumpaakin on tarjolla nihkeästi, jos lainkaan. Poika janoaa isänsä luo. Koko kirja on tämän kaipuun jopa kiusallista, takertuvaa kuvaamista. Isä-Donnerista piirtyy kuva itsekeskeisenä työnarkomaanina ja menneen ajan niljakkina.

"Emme miloinkaan löytäneet toisiamme. En tiedä, rakastitko minua koskaan. Tuskin tiedän sitäkään, rakastinko minä sinua. Ainakin tein aviottomana poikanasi pari rehellistä yritystä. Emme koskaan kohdanneet, emmekä toivottavasti kohtaa myöskään mullassa, meressä, taivaassa tai muussa hahmossa seuraavassa elämässä", Gabrielsson kirjoittaa post mortem -jälkisanoissa.

Hyödyllinen lukukokemus.