Aforismi ja aamuhartaus

Aamuhartaus on kuin kuppi hyvää kahvia huonosti nukutun yön jälkeen. Useimpia se virkistää, mutta teeihmisiä ei.

Edellä sanottu yritti olla aforismi, leikkisä sellainen. Aforismi, ajatelma, mietelause, mietelmä, on oma kirjallisuudenlajinsa. Aforsimi kiteyttää jonkin asian nasevaan ja oivaltavaan muotoon, hakee sille uuden näkökulman. Aforismi voi olla leikkisä, vakava, ironinen, mahtipontinen, kriittinen ja usein pirullisen tarkka.

Kristilliseen perinteeseen ovat kuuluneet erilaiset aforismit ja mietelmät. Usein tätä tehtävää toimittavat Raamatusta peräisin olevat jakeet, joista joka päivälle on valittu yksi. Suomessa tunnetuin tällainen kirja, kirjanen on Päivän tunnussana, jota on julkaistu suomeksi vuodesta 1905 saakka. Yhä edelleen sille löytyy käyttöä ja käyttäjiä. Idea on lähtöisin Saksasta 1700-luvulta.

Mutta kristilliset mietelauseet voivat olla peräisin myös hengellisestä kirjallisuudesta tai kristillisten ajattelijoiden tuotannosta. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus on sanonut lauseen, johon törmää monissa yhteyksissä:

”Sinä loit meidät itseäsi varten ja levoton on sydämemme, kunnes löytää levon Sinussa.” 

Minulla on tapana lukea silloin tällöin aforismeja ihan tarkoituksella. Tarve siihen tulee ikään kuin aalloissa. Voi kulua pitkiä aikoja, jolloin en mietelmäviisautta kaipaa, mutta sitten taas tulee tarve kaiken samean ajattelun ja yleisen hälyn keskellä nauttia puristettua viisautta.

Viime aikoina olen ollut innossani Markku Envallin tuoreimmasta aforismikokoelmasta Vastassa kulman takana (WSOY 2013, 166 sivua) Se on samalla Envallin kirjailijanuran eräänlainen 30-vuotisjuhlakirja.

Envall on vuosien ajan kehittänyt perinteistä aforismia niin sanottuun sarjalliseen suuntaan. Siis yhden kiteytyksen sijasta on peräkkäin monta kiteytystä tai kiteytyksen yritystä. Lukijalle paljastetaan kirjoittajan ajatuksenjuoksu välivaiheineen. Lukija näkee rautalankamallin, ei vain hiottua timanttia, jollainen jokaisen aforismin tietysti soisi oleva. Löysiä ja itsestään selviä asioita toistavia aforismeja on ikävä lukea

Vastassa kulman takana sisältää mietelmäsarjoja, mutta myös irt0lauseita ja –ajatuksia, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jota pitää kasassa Envallin kirjailijan laatu, huumori, purevuus, oivaltavuus ja joskus lempeyskin.

Envallin aforismikokoelmissa on usein mukana paljon kristillistä, uskonnollista ja teologista pohdintaa. Hän puhuu uskosta tavalla, joka tekee sen ymmärtämisen helpoksi. Envall ikään kuin katselee kristillisyyttä sisältäpäin ja osaa asettaa sanansa lukijan tasolle, hän ei lähde liitämään liian filosofisiin sfääreihin, vaikka ei Envallkaan aina ihan helppo ajatetlija ole. Sarjallisuus on lisäksi hankala ja vähän outo kirjallisen ilmaisun muoto. Siihen pitää tottua.

Uudessa kokoelmassa Envall puhuu paljon dogmeista eli uskonlauseista, uskonopeista, oppilauseista. Hän on esimerkiksi sitä mieltä, että varmuus lujittaa tietoa, mutta haurastuttaa uskoa. Aforistikot harvoin ovat varmuuden asialla, pikemminkin he osoittavat yksiviivaisen ja sävyttömyyden harhan niin uskossa kuin elämässä yleensäkin. Envall kehittelee ajatusta uskosta ja varmuudesta eteenpäin ja päätyy hienoon kiteytykseen: Dogmi antaa tiedon muodon sille, mikä ei tietoa ole.

Niin totta. Monet oppilauseet kiteyttävät ja käsitteellistävät asioita, joilla ei ole tiedon kanssa mitään tekemistä.

Usko on uskoa ja tieto on tietoa. Monta kertaa nämä asetetaan vastakkain, mutta turhaan, sillä tieto ei kumoa uskoa eikä usko tietoa. Emme herää aamulla tiedon varassa uuteen päivään vaan uskon varassa. Emme tiedä, tuleeko päivästä hyvä, mutta voimme uskoa ja toivoa, että kyllä siitä hyvä tulee.

Envall puhuu myös elävistä dogmeista, uskonlauseista, joita ei voi tunnistaa, koska ne ovat niin yhteisiä ja yleisiä. Mutta, Envallin sanoin: Dogmin tunnistaa vain epäilijä, epäuskoinen, harhaoppinen. Muille se on vettä jossa kala ui, ilmaa jossa lintu lentää.

Kunnon aforistikon tapaan Envall säilyttää vapautensa ja näkökulmiensa moneuden.  Hänestä kirkolla ei ole dogmeja, koska niitä pidetään itsestään selvinä kirkollisissa ja uskovien piireissä: jos sanoo dogmeja vastaan, epäillään itsenäiseksi ajattelijaksi. 

Voiko rukous olla aforismi?

Se selviää kokeilemalla – ja olkoon yrityksemme vilpitön. Rukoilkaamme sarjallisen aforismin keinoin:

Jumala, sinua voi sinutella, vaikka teitittely olisi kohteliaampaa. Mutta sinä et piittaa, kunhan rukoilijan sydän on aidosti mukana sanojen rukousnauhassa.

Sinuteltu Jumala on ihmisen oloinen. Mutta onko Jumala sellainen?

Kuuletteko Te Jumala, jos en lauseen loppuun laita kysymys- tai huutomerkkejä.

Jumalaa tulee rukouksessa teititellä kuiskaten ja laittaa lauseen loppuun kolme pistetty, kuin vertauskuva Jumalan kolminaisuudesta.

Se mitä kolmen pisteen jälkeen tulee, on arvoitus, lupaus ja oikeastaan kaikki rukoukset pitäisi lopettaa kolmeen pisteeseen.

Rukouksen lopuksi sanokaamme aamen – ja sen perään tulee myös kolme pistettä, kuin kolme tuskin huomaamatonta puhallusta, huokausta.

Aamen

(Aamuhartaus Radio Yle 1:ssä 21.5.)

Klingeä lukiessa kiukuttaa

Matti Klingen muistelmat vuosilta 1936-1960 eli Kadonnutta aikaa löytämässä (Siltala) on hauskaa ja ärsyttävää luettavaa. Ylipäätään Klingen läpensä oppinut ja paikoin briljeeraava kirjoitustapa herättävät sekä ihastusta että kiukkua.

Lisäksi yli 500-sivuinen opus herättää minussa hämmennystä, sillä niin suvereenisti Klinge listaa kirjoja joita on vuosien varrella lukenut. Väkisin alan ajatella itseäni: mitä minä muistan lukeneeni? Paljon, toki, mutta en läheskään kaikkea. Voin muistaa että sellainen ja sellainen kirja oli tärkeä, mutta mikä sen nimi oli ja kuka sen kirjoitti, se on jo hankalampaa.

Klingellä on arvatenkin muistia virkistämässä omia päiväkirjojaan tai muistiinpanojaan. Fiksut ihmiset ovat kautta aikain laittaneet muistiin elämäänsä myös kirjallisesti. Jonkinlaista lokikirjaa olisi varmaan ollut hyvä harrastaa. Blogit voivat jäljitellä päiväkirjoja, mutta kun palveluntarjoaja menee nurin tai toisin päättää, ovat yksityiset muistot vain kadonneita bittejä.

Elämän hahmottaminen tärkeiden kirjojen kautta on hyväksi havaittu tapa löytää punainen lanka maallisen vaelluksen sokkeloissa. Sama pätee myös hengelliseen vaellukseen, myös sen varrella on kilometripylväiden paikalla usein kirjoja.

Klinge kirjoitta maailmasta jossa kasvoi ja jota hän tulkitsee. Hän identifioi itsensä lapsuudessaan ja opintojen alussa helsinkiläiseksi herrapojaksi. Kuten tunnettua samaan porukkaan kuuluivat tiiviisti myös Anto Leikola ja Pentti Saarikoski, Benedictiksi kutsuttu. Sittemmin Saarikosken elämänvaiheet muodostuivat toisenlaiseksi, mutta oppineisuus ja herraspoikuus olivat silti havaittavissa boheemin räpellyksen takaakin.

Klingea on helppo vihata. Hän on alien. Herra. Yliopistopieru. Tuulahdus maailmasta, jossa vielä Proustia luetaan ja kieliä osataan. Pilkut ovat paikallaan ja kaikkien kielien ääntämys oikea. Siispä tuottaa suurta iloa – perisuomalaista kateuteen sekoittunutta ilkeyttä ja pikkumaisuutta osoittaen – havaita piinallinen pikku moka kirjassa. Nimittäin: paikoin lainausmerkit harottavat eri suuntiin eli amerikkalaisittain. Ja Klinge käyttää paljon lainausmerkkejä oman kielellisen maailmansa rakennuspuina.

Kadonnutta aikaa löytämässä (mikä rohkea, itse- ja kulttuuritietoinen nimi!) lienee tulevaisuudessa pakkohankinta jokaiselle, joka suunnittelee muistelmiaan. Ihan jo tyylin ja rakenteensa puolesta. Lisäksi tarvitaan elämä, josta kannattaa kirjoittaa.

Jokainen on laulun arvoinen, mutta olemmeko me kaikki kirjan arvoisia? – Minusta olemme.

P.S. Tämän postauksen muunnelma ilmestynyt toisaalla Permantopaikka-blogissani

Syyttävä kirja

Yksi kiusallisimpia asioita ovat kirjat, jotka on ostanut, mutta joita ei ole lukenut. Niiden selkämykset tuijottavat pettymyksestä ja kiukusta mykkinä kirjahyllystä. Yksi tällainen toiveikkain mielin tehty ostos on viiden vuoden takaa. Kirjamessuilta hankin Katriina Lehdon kirjan Ulrike Meinhof – Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta (Ajatus kirjat 2007).

Nyt kirja syyttää minua ja vaatii tulla luetuksi. Kirja terrorisoi minua.

Ostin kirjan, koska saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti  miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin. Ihminen, joka uhraa elämänsä, on kiehtova, vaikka olisi eri mieltä hänen aatteensa kanssa.

Terroristeissa on myös jotain samaa kuin itsensä uskolle antavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen,  sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.

Kirjallisuuden kautta en ole niinkään ilmiötä lähestynyt, mutta elokuvien ja dokumenttien kautta sitäkin enemmän. Kaiken aihepiiriin liittyvän olen vuosien varrella yrittänyt katsoa, mitä on ollut saatavilla leffa- ja tv-tarjonnassa.

Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkoom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun terroristin puolisona.

Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär ja ilmiö banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti) hieman: tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan.

Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?

Tuntuu, että saksalaisen terrorismin käsittely on synnyttänyt enemmän kuvallista ja draamallista kerrotaan kuin kirjallista. Tai ainakaan sitä ei ole suomennettu.

P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä. Blogi täällä

Aamuhetki kullan kallis

Mikä on paras hetki kirjoittaa? Koska olen ammatiltani toimittaja, lienee vastaus itsestään selvä: työaika. Se on parasta aikaa kirjoittaa. Aamulla, illalla ja pitkin päivää.

Ja jos uutisesta on kyse, niin vielä vähemmän on vuorokaudenajalla merkitystä, paitsi sen kannalta, saako haastateltavia kiinni tai kehtaako heille enää soittaa tähän aikaan.

Mutta jos kirjoitan omaehtoista, vapaata tekstiä, jolla on ”taiteellis-ilmaisullisia tavoitteita”, aamu on paras aika. Omassa rauhassa ja tahdissa. Pari tuntia, ehkä kolme, jopa neljä. Siinä ajassa saa yleensä sanottua sen, mitä haluaa, pystyy ja osaa. Ainakin sen päivän osalta.

Tiedän, on yökirjoittajia. Kaikki kunnia heille. Mutta itse liputan aamuvirkkuuden puolesta.

P.S. Tämä pieni postaus on kirjoitettu illalla kello 20.25. Ilta vaikuttaa olevan blogeille erinomaisen sopivaa aikaa.

Lämmin jälleennäkeminen

Häpeän tunnustaa, mutta en ole sitten joulusesongin käynyt kirjakaupassa. Nyt korjasin puutteen ja poikkesin raskaan työpäivän jälkeen Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa, tuossa kirjanystävän keitaassa.

Hämmästyin hyvää tunnetta, jonka kauppaan astuminen aiheutti. Olin tärkeiden ja rakkaiden asioiden eli kirjojen äärellä – mutta myös lehtien.

Tunne oli niin hyvä, että kukkaronnyörit menivät löysälle ja ostin kaksi kellolehteä, yhden kameralehden ja viinilehden. Kaikista aihealueista toki löytyy myös kirjoja.

Kirjapuolelta laitoin laukkuuni (kassan kautta) Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina (Teos, toinen painos). Ajattelin antaa sen lahjaksi.

Tapasin kirjakaupassa myös eläkkeellä olevan tutun kirjallisuusmiehen, joka on johtanut erästä nyttemmin fuusioissa kadonnutta kustantamoa. Hänellä oli lahjakortti, joka oli viimeistä päivää voimassa. Kirjaa, jota hän havitella ei ollut myymälässä, ja toinen mieluisa kirja oli myyty loppuun. Jätin hänet pohtimaan kolmatta vaihtoehtoa.

Kirjakaupassa on mukavaa, levollista ja kultturellia sopivin kupallisin maustein. On hauska nähdä mikä tekee kauppansa ja mikä ei.  Ostamistani kellolehdistä kerron tarkemmin Tiuku repii –blogissa