sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Postikortit kertovat sairaaloiden historiasta

Jos joutuisit sairaalaan, lähettäisitkö sieltä postikortin kotiväelle tai tutuille? Tuskinpa vain, mutta toisin oli viime vuosisadan takavuosikymmeniä. Postikorttien lähettämisestä tuli suosittua 1890-luvulta lähtien.

Koska entisaikoina sairaaloissa vietettiin potilaana usein paljon pitempi aika kuin nyt, kuulumisia kerrottiin postikortein. Tämän ilmiön pohjalta on syntynyt erityisen kiinnostava kirja Terveisä sairaalasta - Postikortit kertovat pääkaupunkiseudun sairaaloiden historiasta. Olen tutustunut siihen viime kuukausina, kun olen istunut Meilahden sairaala-alueen käytävillä. Kirja on ollut siellä  esillä.

Postikortit sairaaloista paljastavat myös rakennetun ympäristön muutoksia. Esimerkiksi Meilahden sairaala-alue on ollut huomattavan väljä nykyiseen verattuna.

Itse olen syntynyt Eiran sairaalassa, joka on alunperin ruotsinkielisten lääkärien perustama yksityissairaala. 1897 valmistunut nykyinen jugendtyylinen Eiran sairaala antoi nimensä myös Eiran kaupunginosalle.

Erityisen jännittäviä ovat postikorttikuvat ja kertomukset kadonneista yksityissairaaloista, esimerkiksi muutaman vuoden toimineesta Rimpelinin siraalasta, joka suljettiin 1900-lvun alussa koska sen idea perustui puoskarointiin eli tuberkuloosin hoidossa käytettyyn omatekoiseen rohtoon (jossa oli ainakin tervaa ja konjakkia).

Tämän mainion kuttuuri- ja kaupunkitietoisuutta levittävän kirjan julkaisija on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUS:n taidetoimikunta. Kustantaja on Maahenki (2017). Tekijät ovat Sanna Ihatsu, Riitta Lehtonen, Heikki Piha ja Seppo Seitsalo.

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulun kirjat pakettiin


Vuosien ajan olen antanut jouluisin lahjaksi kirjoja. Varmaan joskus mieluisia kirjoja, joskus vähän sinne päin. Tarkoitus on kuitenkin aina ollut hyvä.

Jo pitempään olen paketoinut lahjakirjat sanomalehtipaperiin. Se on halpaa ja ehkä ekologistakin - tuleepahan paperi uusiokäyttöön. Lahjan saajatkaan eivät ole protestoineet.

Lahjapaperiin saa henkilökohtaista viestilisää, jos valitsee sanomalehden sivun otsikot ja kuvat edes jotenkin lahjansaalle sopivaksi. Tai lahjakirjaan sopivaksi.

Kuvassa osa tämän joulun lahjoista. - Hyviä lukuhetkiä itse kullekin eri lajityypin ystävälle!

P.S.  Pyhien aikana omalla lukulistallani on Pajtim Statovcinin Finlandia-voittaja Bolla.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Nerudan viitoittamalla tiellä

 Minulla on lapsenlapsi, nyt parin kuukauden ikäinen. Kutsun häntä hellittelynimellä Neruda, koska hän on (toki vain minun mielestäni) vähän tuon Nobel-palkitun (1971) runoilijan näköinen.

Pablo Neruda on ollut minulle tuttu kirjalija jo Andien mainigit -kokoelmasta lähtinen. Tuo vuonna 1972 ilmestnyt Pentti Saaritsan suomennosvalikoima sisälsi runoja vuosilta 1921-1969. Erityisesti mieleeni jäivät runot, jotka oli otsikoi oodeiksi erilaisille asioille (kuten sitruunalle, särkyneille esineille, halkojen tuoksulle, koiralle ja Leninille). Löydän nyt kirjahyllystä Andien maininkien 6. painoksen vuodelta 1977.

Nerudan runot tuntuivat (ja tuntuvat yhä) samalla kertaa pateettisilta, taiteellislta ja helpoilta. Hämmentävä kombinaatio. Ehkäpä sieluni sukua...

Sittemmin olen käynyt kaksi kertaa Chilessa. Ensimmäillla reisulla kävin Nerudan kotimuseossa Valparaisossa ja toisella kertaa kotimuseossa Isla Negrassa, josta ostin englanninkielisen kokoelman nimeltä Isla Negra - A Notebook. Se on eräänlainen runoista koostuva elämäkerta. - Lisää aiheesta täällä.

Niinpä hämmennyin, kuin sain käsiini Pentti Saaritsan tuoreen Neruda-suomennoksen Isla Negran runot (Sputnik Oy 2019). Nimestään huolimatta aiemmin suomentamattomista runoista (vuosilta 1959-1973)  koostuvalla kokonaisuudella ei ole suoraan tekemistä Nerudan merenrantakodin kanssa. Osa runoista on aikanaan ilmestynyt postuumisti. Neruda kuoli 1973.

Isla Negran runot -valikoimassa on tarjolla taattua Nerudaa. Itsetoista, maahan ja kansaan sitoutuvaa. Osa runoista puhuttelee tässäkin ajassa, mutta osassa on menneen paatoksen kaikuja. Mukana on ilokseni myös muutamia Oodi-runoja.

Tosikkomaisesta ja ornitologisesta näkökulmasta Saaritsan suomennokseen sisältyy virhe. Yhdessä runossa puhutaan punakylkirastaasta ikään kuin tyypillisenä Chilen lintuna. Oikeasti Chilessa ei ole punakylkirastaita, ja ylipäätään rastaslajeja on varsin niukalti. Santiagon puistoissa tosin hyppi tavallisena patagonianrastas, mutta se on kolhonlainen otus verrattuna meikäläiseen sirohkoon punakylkirastaaseen.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Sorry, en ostanut mitään Kirjamessuilta


Kävin Kirjamessuilla. Totta kai. Mutta tällä kertaa en ostanut mitään, vaikka mieli teki ja rahatkin olisivat riittäneet. Syynä on ahtaaksi käynyt kirjahylly. Oikeasti niitä on kolme ja kaikki pursuavat painotuotteita.

Taustalla on sekin, että työpaikkani on muuttamassa. Menemme jonkinlaiseen avokonttoriin. Joudun paitsi luopumaan omasta työhuoneesta, myös sen mahdollistamasta vuosien saatossa syntyneestä kirjastosta. Kotiinkin olisi tuomisia vaikka kuinka, mutta ymmärrän realiteetit. Olen joutunut repimään kirjoista kansia irti, mikä hävettää.

Kirjoja on liikaa. Liian hyviä ja mielenkiintoisia. Niiden kanssa on helisemässä, vaikka kuinka olisi kirjaihmisiä olennoltaan.

En ole kiusallisen vaivani kanssa yksin. Moni muukin tuttavapiirissä tuskailee omistamansa kirjamäärän äärellä. Divarit eivät enää osta mitään, kaikki eivät edes ota vastaan ilmaiseksi.

Eipä ollut minulle sähkökirjasta pelastajaksi. Äänikirjojakaan en  osaa kuunnella. Ehkä pitäisi opetella.



torstai 10. lokakuuta 2019

Vihdoin tuttu Nobel-voittaja

Vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa itävaltalainen Peter Handke. Häneltä on suomennettu 11 romaania, joista neljä ensimmäistä minulla on kirjahyllyssäni: Puhtaan kokemisen hetki, Kivun kiinalainen, Vasenkätinen nainen ja Toiston pysyvyys.

Puhtaan kokemisen hetken olen lukenut ainakin kahdesti. Jokin Handken hieman vaikeassa kerronnassa ja otteessa kiinnosti erityisesti 1980-luvulla. Pitänee lukea jokin kotikyllyn kirjoista oitis uudestaan - ja joku tuoreempikin suomennos.

Niin sanottu suuri yleisö tuntee Handken (yhdessä Richard Reitingerin ja ohjaaja Wim Wendersin kanssa) elokuvan Berliinin taivaan alla -elokuvan käsikirjoittajana.

Koska viime vuoden Nobel jäi kirjallisuudessa väliin ruotsalaisten sotkujen vuoksi, jaettiin se tänä vuonna. Vuoden 2018 Nobelin sai puolalainen Olga Tokarczuk. Häneltä on suomennettu kolme teosta, joista en valitettavasti ole lukenut yhtään.

Heti luen kun saan käsiini.

perjantai 13. syyskuuta 2019

Kirja, joka laittoi ajattelemaan



Tässäpä kirja, jonka pysyy melessäni vielä pitkään. Luin sitä pienissä paloissa keväästä alkaen. Maistelin, pohdin. Ruotsalainen Hans Roslingin (ja hänen poikansa Olan  ja miniänsä Annan) kirjoittama Faktojen maailma (Otava, suom. Matti Kinnunen) väittää, että asiat ovat monilta osin tänään paremmin kuin eilen, vaikka me muuta väittäismme ja media sitä meille toitottaisi.

Rosling nosta esiin kymmenen vaistoa, jotka johtavat meitä kuin varkain harhaan: kuilu-, kielteisyys-, viivasuora-, pelko-, koko-, yleistämis-, kohtalo-, ainoan näkökulman-,  syyttely- ja hätävaisto. Toisn sanoen meillä on esimerkiksi taipumus lukkiutua vain yhteen näkökulmaan ja tehdä johtopäätökset sen mukaan.

Rosling kertoo tehneensä kyselyä erilaisissa luentotilaisuuksissa eri puolilla maailmaa. Hän on kysynyt yleisöltä esimerkiksi, kuinka monta prosenttia maailman tytöistä käy koulua. Poikkeuksetta yleisö vastaa väärin. Vastaus on niin pielessä, että apinakin pääsisi parempaan tulokseen sattumalta.

Kirjassa maailmaa tarkastellaan neljän kehittyneisyys ryhmän pohjalta. Tällä hetkellä esim tulotason mukaan eniten ihmisiä ei ole absoluuttisessa köyhyydessä, vaan alemmassa keskikastissa.

Roslingin (1948-2017) ajatuksiin voi tutustua myös Gapminder-sivustolla

lauantai 10. elokuuta 2019

Pari aforismia eli kynäkotelo syvissä vesissä


Kävin Tallinnassa. Parista Telliskiven desing-myymälästä löysin nahkaisia kynäkoteloita. Sellaista minulla ei ole koskaan ollut, joten ostin tummanvihreän itselleni matkamuistoksi ja käyttöesineeksi. Olen nimittäin alkanut toisinaan kantaa mukanani kynää/kyniä ja muistivihkoa. Sinne on mukava kirjata ajatuksia, jotka jälkikäteen luettuina tuntuvat joko tyhmiltä tai vierailta.

Parasta on, kun  kirjoittaa jotain, mikä tuntuu vieraalta, sillä se voi olla hyvääkin tekstiä. Sitä ihmettelee, minunko päästä nuo ovat tulleet. Esimerkiksi tällaista:

Kerran kirjoitettu on kahdesti ajateltu. Aina se ei riitä.
*
Kirjoitettu lause ei ole ajattelua. Se on ajattelun tulos.
*
Kirjoittaminen on ajattelun näyttelemistä, ymmärryksen esittämistä.
*
Joka ajattelee ääneen, kätkee tarkoitusperänsä. Hän manipuloi itsenään.
*
Kirjoittaminen on kuin pyyhkisi kosteutta pois peilistä. Näkee oman kuvansa.
*
Kirjoittamalla saa sanotuksi sanoja. Ajatus odottaa vuoroaan kirjainten varjossa.
*
Kirjoittaminen on siiman liottamista syvissä vesissä. Suuria kaloja kannattaa pyytää, vaikka ei saisikaan.

Jonkin lajin aatelmia, ajatelmia, aforismeja, nuo lienevät. Kiitos kynäkotelon, kynän ja muistikrijan!