sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Mestari ei osaa olla hiljaa



Kolme  kuollutta. Miki Liukkosen yltiöpäinen ja lohduton ihmisen yksinäisyydeen ylistys (vai itkuvirsikö se on) Hiljaisuuden mestari (WSOY) pukeutuu (tavallan) rikostarinan (!) muotoon. Homma lähtee liikkeelle vainajan äärestä (vaikka sielu vielä kökkii sängyn alla). Paikalla on poliisi ja epäilty. Myöhemmin löytyy yksi ruumis lisää ja lopussa tehdään vielä yksi.

En käy selittämään kuka kuoli ja miksi (ihan kaikki ei ihan aukottomasti ehkä selviäkään), mutta mainitsen ruumiit, koska ne ovat elävien kohtaloa: kirjan henkilöt ovat kammottavissa umpikujissa, pääsemätömissä ja kommukaation ulottumattomissa. Jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan sekaisin ja väärinymmärretty. Ihmisenä oleminen on paskaa ja tuskaa. Ainakin niiden, jotka eivät saavuta yhteyttä toisiin ja ovat tuomittuja syrjäytymään & sekoamaan.

Humoristisuuttakin puhelias (romaanihenkilöittensä kautta) synkkä-Liukkonen harrastaa (aika paljon, onneksi, kielellistä, tietty) muun muassa nimeämällä henkilöitään seuraavasti: Lennart Oneil, Aunu Oneil, Herman Leorne, Ifsana Hyen, Kaspian Brenner, Max Ung, ja Tessa Melnhoh-Tiuranen. Suomalaista joukkoa kaikki tyynni. Tai ihmisiä yleisemmäsä merkityksessä.

Miki Liukkonen ei enää ole lahjakas nuori lupaus, vaan jo kolmannen romaanin kirjoittanut tekijämies (!). Hiljaisuuden mestari on edellistä järkälettä O:ta soukempi ja fokusoidumpi. Tarina (tapahtumien kulku) piirtyy esiin runsaitten sivujuonteiden ja alaviittetten alta (jotka ovatkin kenties kerronnan varsinainen pointti).

Voi, miten lohduton (vilahtiko jossain sittenkin toivo?) Hiljaisuuden mestarin lukijan vastaanottokyvyssä syntyvä kirjallis-kulttuurinen maisema on! Ei kenties valoisin kesäkirja, mitä ajatella saattaa, mutta ehkä siksi.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Yhteiset vuodet Firenzessä


Epäilin aluksi, näinköhän tästä mitään tulee. Tuli kyllä lopulta. Ja hyvin tulikin. Luin kasvavalla mielenkiinnolla Pirkko Soinisen romaanin Ellen (WSOY). Se on fiktiivinen päiväkirja taidemaalari Ellen Thesleffin vuosista Firenzessä.

Todellisen henkilön fiktiivinen päiväkirja? Ellen toi väkisinkin mieleen Jukka Viikkilän vastaavanlaiselle kerrontatavalle perustuneen Finladia-voittajan Akvarelleja Engelin kapungista (Gummerus 2016). Ellen on enemmän suoraan elämäkerrallinen: ensimmäinen fiktiivinen päiväkirjamerkintä on vuodelta 1894 ja viimeinen vuodelta 1939.

Ellen Thesleff (1869-1954) on yksi merkittävimpiä suomalaisia taitelijoita ja taidegraafikkoja. Hän vietti Firenzessä useita eripituisia jaksoja 45 vuoden aikana. Soinisen kirjassa Thesleffistä piirtyy kuva taiteelleen täysin omistauneena feministinä - jollaisena hänet nykyajasta käsin nähdään (ja jollainen hän ehkä olikin). Varsinkin Ellenin alussa makustelin varautuneesti tätä historiallisen henkilön ja hänestä nykyaikana tehdyn tulkkinnan jännitettä hieman epäluuloisesti. Huonoimmillaan oikea henkilö (!?) kun tuppaa hautautumaan tulkinnan alle. Kirjan edetessä nirppanokkaisuuteni hälveni ja aloin uskoa fiktion maailmaan.

Ellen-romaani saa vielä lisäarvoa, jos menee museoon. Thesleffin tauluja voi nähdä juuri nyt Helsingin taidemuseo HAM:ssa. "Ellen Thesleff - Minä maalaan kuin jumala" on  esillä 26.1.2020 saakka.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Jos sä metsään tahdot mennä nyt...

... niin takuulla yllätyt! Nimittäin, metsämyyrä on Suomen yleisin nisäkäs. Niitä vilistää maassamme jopa 300 000 000 yksilöä. Hiljaiseksi vetää. Onneksi meikäläisillä myyrillä on kannanvaihteluja. Tutkijat puhuvat myyräsykleistä, noin kolmen vuoden välein tapahtuvista kannan romahtamisisista. Myyrien määrästä riippuu myös monen petoeläimen kannan koko, erityisesti pöllöjen sekä varsinkin lumikon, joka on ruokapöytänsä suhteen kapea-alainen myyräkulinaristi.

Hannu Ylösen kirja Myyrän salattu elämä (Atema) avaa lukijan silmät ja myös maailmankuvan laajeneminen on uhkana. Useimmat meistä eivät tiedä nähneensä metsämyyrää, sillä sen erottaminen muista myyrälajeista ei aina ole helppoa. Silti ne tömistelvät kaikkialla, ellei kyse ole avoimesta alueesta, jonka on vallannut peltomyyrä tai sopulien tuntureista.

Ylönen kirjoittaa hauskasti, ja ottaa myös ei-tiedemiesmäisiä vapauksia. Jokaisen luvun alussa kun on kaunokirjallinen jakso, jossa maailmaa katsotaan myyrän näkövinkkelistä. Mainio ratkaisu.

Kirjasta selviää muun muassa. että noin kolmmannes mertsämyyräuroksista on aggressivisia ja tappaa surutta poikasia ellei emo ehdoi väliin. Naarailla on keinonsa tätä geenintuhoamista vastaan. Se parittelee usean uroksen kanssa ja poikueessa voi olla monen koiraan jälkeläisiä.

Kirjasta selviää myös, että metsämyyrä on pahamaineisen myyräkuumeen levittäjä, ainoana lajina. Joskus tautia kutsutaan Puumala-virukseksi,  sillä se todettiin kyseiseltä paikkakunnalta oteusta myyrästä. Vuosittain Suomessa todetaan noin 1500-2000 myyräkuumetapausta.

Ylönen vie lukijansa myös tieteentekemisen ja myyrätutkimuksen ("myyräntyön") maailmaan ja kokeellisiin myyrätarhoihin Konneveden saarilla.

Kesämökkilukemista parhaasta päästä!

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Runokirja, joka innosti


Pitkästä aikaa luin runokirjan, joka herätti intoa, suorastaan riemua lajityypin olemassaolosta.

Aki Salmelan kahdeksas kokoelma Eläimen varjo (Tammi) on velkaa Vanhan testamentin  Saarnaan kirjalle ja myös Jobin kirjalle. Elämää ja olemista tarkastellaan saman illuusiottoman puhetavan kautta. Tai ainakin niin minä sen luin, koin ja tulkitsin kera hyppysellisen Herakleitosta ja kaiken virtaamisen eetosta.

Yksinkertaisia asioita -osaston mottolauseeksi Salmela on valinnut André Giden ajatuksen: "Kaikki on sanottu aiemmin, mutta koska kukaan ei kuuntele, meidän on alettava alusta yhä uudelleen." Salmela ei suinkaan toistele vanhoja, mutta liikkuu sillä tavoin ikuisessa, että juuri tätä olen runoudelta kaivannut. Että joku ottaa olemisen sopivan abstraktisti mutta kiinnostavasti runomuodon kohteeksi.

Salmela kirjoittaa: "Asiat eivät pysy, / ne muuttuvat jatkuvasti; // jotkut asiat niin hitaasti, / että niitä sanotaan ikuisiksi."

On runokirjoja, jotka luettuaan tietää, että tuskin tarttuu siihen enää. Eläimen varjo ei kuulu niihin.

P.S. Ensimminen lonmakirja luettu.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Kirjan ja tv-sarjan lumoissa

Luin Heikki Hiilamon kirjan Tuntemattomat sankarit ja katsoin Ylen tv-sarjan Invisble Heroes. Samasta asiasta oli kyse eli suomalaisdiplomaattien toiminnasta Chilen sotilasvallankaappauksen aikaan 1973.

Kirjoitin aiheesta  myös Kotimaahan otsikolla "Heikki Hiilamon kirja innoitti tv-sarjan tekijöitä Suomen ihmisoikeus- ja pakolaispolitiikan juurille" . Juttu on luettavaissa täältä

Kuvassa Santiago de Chile 2018.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Elämäntyö eteläisessä Chilessä

Sain lahjaksi kirjan, josta ymmärrän hyvin vähän, sillä se on kirjoittu espanjaksi. Kirja kertoo hollantilaisesta isä Antonio van Kesselistä (1935-2017) joka eli suuren osan elämästään, vuodesta 1962 alkaen, Chilen eteläosassa Hornopirénissä.. Pinochetin hallinnon aikana hän istui kahdesti vankilassa epäiltynä yhteyksistään kommunisteihin, koska teki työtään köyhien parissa. Van Kessel rakennutti myös useita kirkkoja, joista suurin osa on pieniä puisia kyläkirkkoja. Niitä esitellään kirjassa.

Van Kessel kuului Pyhän perheen lähetyssääntökuntaan (Missionarii a Sancta Familia, espanjaksi Missioneros de la Sagrada Famiglia), vuonna 1911 perustettuun katolisen kirkon lähetystyöhön erikoistuneeseen ja vain miehille tarkoitettuun kongregaatioon. Siihen kuuluu nykyisin noin 950 jäsentä 21 maassa.

Kirjan La Huella de un Misionero (2017, "Lähetyssaarnajan jalanjäki") on kirjoittanut Lorena Medel. Sen kustantaja on säätiö, joka pitää yllä eteläisen Chilen kulttuuriperintöä.

Olen käynyt kahdesti Chilessä, mutta en lähelläkään pitkän maan eteläosaa. Siellä kuuluu olevan  kaunista, mutta karua. Pitäisi varmaan pistäytyä.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Ajatukset pöytälaatikosta kirjaksi

Jokaisen pitäsi tehdä näin: koota ajatuksiaan vuosien mittaan vihkoon pöytälaatikkoon. Osa ajatuksista saattaa kiteytyä aforismin tahi avaramman mietelmän muotoon. Ja sitten kun sopiva hetki koittaa, vuosien kuluttua, vihkosta (vihkoista) saattaa seuloutua esiin kourallinen helmiä, jotka halua niputtaa ja näyttää muillekin. Hyvä tapa on tehdä se kirjan muodossa, pienenkin.

Näin on toiminyt Jukka Hyde Hytti. Jälkiä -Traces sisältää vain 28 aforismia sekä suomeksi että englanniksi. Lisäksi jokaista kaksikielistä sanatiivistymää kuvittaa valokuva. Sanat ja kuvat synnyttävät lukijan mielssä yhteyden - tai sitten ei. Usein ainakin minulla yhdistävä silta syntyy.

Kirjan on kustantanut Teattri Umpihanki, mikä tarkoittaa käytännössä samaa kuin Hytti itse. Hän työskennellyt pitkään teatterin parissa, muun muassa tuottajana.

"Myötätuntoon tarvitaan kyky itsensä kyseenlaistamiseen", Hytti kirjoittaa. Hänen aforisminsa ovat siitä sympaattisia, ettei niissä yritetä liikaa, ei konstailla, vaan oivalukset tuntuvat aidoilta, vakavahenkisiltä ja sopivasti omaperäisiltä. Elämästä on kysmys.

Varmaankaan Hytin ei tarvitse vähään aikaan viedä kyläpaikkoihin kukkia tai viiniä. Kirja riittää.