sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Pakon edessä


Tätä olen pelännyt ja samalla toivonut. Asunto myyty ja edessä muutto - sekä kirjahyllyn harvennus. Kaikki painotuotteet eivät mahdu mukaan. Joukossa on kirjoja, joita en ole lukenut, enkä tule lukemaan ja kirjoja joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

Nyt paikoin kahdessa rivissä olevat kirjat päätyvät uudessa asunnossa yhteen riviin, harvennettuna joukkona tosin.

Mutta mikä lähtee, mikä ei? En tiedä vielä. Seuraavat kaksi kuukautta tulevat olemaan bibliofiilisen surutyön aikaa.

Toisaalta ajatus ”turhanpäiväisestä  sivistyksellisestä painolastista” vapautumisesta  on virkistävä.

Koti ilman kirjahyllyä on kuin talo ilman aitan polulla astelevaa kiinteistövälittäjää…

Nopea vilkaisu kirjahyllyyn paljastaa ensimmäisten lähtijöitten nimet (olen pahoillani, mutta jostain on pakko aloittaa): Hannu Luntila In memoriam, Jari Järvelä Zombie ja Markku Ropponen Kuhala ja hautausmaan risteys. Näistä kolmesta olen lukenut vain Ropposen.

Huh, tuntuu kuin tekisi jotain ihme tappolistaa.

P.S. Vilkaisin - mitä ei koskaan pitäisi tehdä kun harventaa kirjahyllyä! - Luntilaa ja muistokirjoitusromaani saattaa sittenkin pelastua.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Innostua vai luottaa?


Ajan merkki ja mielen ilmiö on selittää maailmaa yhdellä sanalla. Varsinkin  bisnes- ja elämänhallintakirjallisuus suosii tätä rakennetta, koska se on viestin kannalta hyvä: yksi sana, jota jauhetaan ja iskostetaan lukijan päähän. Sanaan/käsitteeseen voi liittyä laajojakin näkökulmia, mutta pedagogisesti yksi iskusana on hyvä.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjoittivat kirjan nimeltä Innostus (Talentum). Ilman innostusta homma ei mene eteenpäin. Jonkun on jossain innostuttava ja vedettävä muut mukaan. Apean ja möllin kansan tulevaisuus on harmaa.

Hyvää tarkoittava kirja. Potku persuksille tässäkin asiassa on toisinaan tarpeen.

Luin myös Mikael Pentikäisen kirjan Luottamus (Otava). Se on Innostusta laajempi ja henkilökohtaisempi matka  sekä ihmiselämän että yhteiskunnan olennaiseen peruskäsitteeseen. Luottamus on kaiken alku ja loppu. Ilman sitä innostuksestakaan ei ole paljon iloa. Jos kukaan ei luota sinuun, saat innostua keskenäsi.

Pentikäinen kirjoittaa hetkittäin auki valtavaa kasaa power pointeja eli listaa hieman ulkokohtaisesti fiksuja asioita luottamuksen tiimoilta. Välillä hän kertoo omista kokemuksistaan, muun maussa potkuistaan Hesarista, ja silloin kerronta sähköistyy. Kirjan kokonaisuus on kiinnostava ja viisas.

Vaalikirjaksikin Luottamusta on uumoiltu, sillä Pentikäinen pyrkii Brysseliin.

Luottamus on samalla kertaa jotain selvää ja varsin ohutrajaista. Sanonta luottamusta joko on tai ei ole, pitää valitettavasti paikkansa. Epäluottamus kalvaa hyvät asiat hajalle. Jos et voi luottaa puolisoosi, ystäviisi, työtovereihisi, pomoosi olet liemessä. Luottamus on vastavuoroista – jo sinä et luota, tuskin sinuunkaan luotetaan.

Kahdesta edellä mainitusta kirjasta Luottamus jää askarruttamaan mieltä pitempään. Syystäkin. Innostus tulee ja menee, mutta luottamus säilyy.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Roth luki koko tuotantonsa


Luin Philip Rothin romaanin Nemesis. Siksi ilahduin kun tämän päivän Hufvudstadbaletissa oli kirjailijan laaja haastattelu. Sen tekijä on Svenska Dagbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Daniel Sandström. Haastattelu ilmestyy saman päivänä sekä SvD:ssa ja New York Timesissa sekä HBL:ssä ja.

Roth, 79, kertoo lukeneensa koko tuotantonsa, 31 kirjaa, jotta saisi selville onko hän käyttänyt elämänsä turhaan, heittänyt sen hukkaan. Rothin lopputulema on – hän lainaa nyrkkeilyn raskaansarjan mestaria Joe Luisia: ”Tein kaiken niin hyvin kuin osasin sillä mitä  minulla oli.”

Usein kuulee kirjailijoiden (ja muidenkin taiteilijoiden ) sanovan, että he eivät kestä/halua lukea omaa tuotantoaan. Että kun teos on heidän käsistään lähtenyt, se elää omaa elämäänsä tai sitten ei. Joka vanhoja muista sitä tikulla silmään ja uutta matoa koukkuun jne.

Haastattelussa Roth myös vastaa syytöksiin, että hänen tuotannossaan olisi  misogyniaa eli naisvihaa. Roth kieltää tämän ja sanoo, että ”yritystä pakottaa jonkin aatteen maailmankuva osaksi kirjailijan tapaa nähdä todellisuus, voidaan erehdyksessä kutsua tulkinnaksi”.

Hyvin sanottu.

Pakkotulkinnat ovat ikävä juttu.

Mutta ilman tulkintaa romaania ei voi lukea, tuskin edes avata kirjaa. Teksti menee päähäsi, jossa on lukuisia suodattimia ja esiymmärryskytkentöjä. Asenteet ja opitut käsitteet pyörähtävät heti käyntiin kun ensimmäinen lause on luettu.

Onneksi kriitikot ja kirjallisuudentutkijat joutuvat käsittelemään tulkintaa tietoisemmin, kuin satunnainen lukija, jolle väärintulkinnat ovat (luojan kiitos!) sallittuja.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Viikinkien matkassa


Ostin koemielessä Elisa Kirjan kautta Long Play artikkelin, ensimmäiseni. Artikkeli on Antti Järven ja Reetta Nousiaisen kirjoittama Tanskan prinssit, joka kertoo spermapankeista.

Tanskalaisten markkinoima ”viikinkisperma” on käytössä myös Suomessa, joten juuttien geeniperimä leviää tännekin. Kiinnostava artikkeli, joka piirtää kuvan myös parista luovuttajasta. Keitä ovat nämä ”Tanskan prinssit”? Ainakin heitä motivoi raha, sillä kertaluovutus on 50 euron arvoinen. Psykologisissa testissä pyritään karsimaan muun muassa luovuttajat, joiden tausta-ajatuksena on halu levittää siementään ympäri maailmaa.

Long Play -artikkeli on pitkä, monissa lehdissä ylipitkä, juttu ja se maksaa 3,90. Long Play -tyyppiset jutut ovat tuttuja esimerkiksi  Hesarin Kuukausiliitteestä ja Imagesta.

Long Playt (”tutkivaa, hidasta journalismia”) ovat vahvasti editoituja ja niistä paistaa formaatti,  rakenteellisesti toimivaksi tiedetty jutun rakenne, joka ei haittaa jos tarina on vetävä. Kerronnan kronologian rikkominen ja gliffhangerit kuuluvat kirjoittajan ja editoijan työkalupakkiin.

Kyse on tarinallisesta jutunkerronnasta. Long Playt voivat olla osin kaunokirjallisuutta, mutta lähtökohdiltaan on silti kyse journalismista. Hyvä longplay on aina myös lukukokemus. Tekstin ääressä viihtyy, on ilo lukea.

Sony Readerilta luettuna Tanskan prinssit oli toimiva. Ei myöskään liian pitkä, noin 20 sivua (riippuu lukulaiteen asetuksista, tietty). Saatan jatkossakin ostaa kiinnostavilta tuntuvia juttuja erikoiskahvikupin hinnalla. Esimerkiksi Alzheimerin tautia käsittelevä Anu Sifverbergin juttu Katoaminen vaikuttaa kiinnostavalta…

maanantai 20. tammikuuta 2014

Kuinka kirjan käy?


Otsikon kysymystä voi lähestyä kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, kuinka kirjalle yleensä kulttuurissamme käy, ja toisaalta, kuinka kirjalle minun elämässäni käy.

Keskityn jälkimmäiseen näkökulmaan.

Olen huolestunut kirjan ja minun välisestä suhteesta. Se ei ole enää niin yksiselitteisen itsestään selvä ja symbioottinen kuin vielä vuosi kaksi sitten. Luen vähemmän ja pitempään yhtä kirjaa, en ahmi romaaneja samaan tapaan kuin ennen.

Mitä on tapahtunut?

Haluan nähdä itseni ajan johdinantennina (tai jotain muuta yhtä mahtipontista). Se mitä kirjalle ja minulle tapahtuu, tapahtuu laajemmin kulttuurissamme. En ole ainoa, jonka kirjasuhde on tullut uuteen vaiheeseen. Poden kirjan kriisiä yksityishenkilönä, vaikka kyse on hegemonian muutoksesta. Kirja ei ole enää Se Juttu.

Kuka on syyllinen?

Minä olen itse syyllinen laiskuuteen kirjoja kohtaan. Mutta syitä löytyy myös nettivyörytyksestä, jonka kohteena olen (tätäkin kirjoitan verkkoon!). Olen ottanut haparoivia askeleita e-kirjan suuntaan ja investoin jopa uuteen lukulaitteeseen. Syiden säkistä löytyy myös kello, jossa on liian vähän tunteja vuorokautta kohden. Työ vaatii veronsa, töiden jälkeen ei enää jaksa syventyä kaunokirjallisuuden kaikkiin saloihin ja mahdollisuuksiin.

Miten tästä eteenpäin?

Viikko ja kirja kerrallaan. Nyt yöpöydällä etenee hitaasti Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous (Atena 2013). Sitä on ilo lukea, mutta lukurytmini on nyt vaaka-asentoinen, joten lukurupeamat eivät ole järin pitkiä. Kirja sen sijaan on paksu.

Haaveilen myös lukukeitaista, hetkistä tietyssä paikassa, jossa lukeminen täydentää vaikutelman ja kokemuksen. Lukemalla tietyssä paikassa saa suuremman nautinnon lukemisesta kuin jos ei lainkaan mieti lukemisen ulkoisia olosuhteita. Tai ehkä juuri tämä ajatus paljastaa lipeämiseni kirjallisuuden universumin ulkokehälle. Sisältö on menettänyt otettaan.

Aion jatkossa tarkkailla kirjasuhteeni kehittymistä. Ja mahdollisuuksien mukaan raportoida poikkeavuuksista.