sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Vanhat opit uusiksi

Opiskelin teatteritiedettä Helsingissä 1980-luvun puolivälissä (huh, siitä on kauan!). Professorina oli ensin Timo Tiusanen (1936-1985). Muistan hänen määritelleen teatteritieteelle neljä näkökulmaa tai alaa: draamakirjallisuus, draamateoria, teatterihistoria ja teatterisosiologia.

Viimeksi mainittu alue jäi itselleni kaikkein tuntemattomimmaksi, sillä en muista sitä juuri käsitellyn luennoilla tai kirjallisuudessa. Vastaanottotutkimus kuului neljänteen alaan.

Lisäksi opiskelijat kyselivät kovasti esitystutkimuksen perään ja myös elokuvatiedettä haluttiin mukaan oppiaineeseen. Muistan Tiusasen vastanneen esitystukimusta koskeneeseen toiveeseen, että se olisi kiinnostavaa, mutta mahdotonta. Silloin ei esimerkiksi ollut käytössä juurikaan videoita tai helppokäyttöisiä tallennusvälineitä.

Edellä sanottu tuli väkisinkin mieleen, kun lueskelin lahjaksi saamaani Christopher B. Balmen kirjaa Johdatus teatteriin (suom. Pirkko Koski, Like 2015). Kirja kertoo ,että 30 vuotta sitten saadut opit eivät enää monin paikoin ole voimassa. Ja hyvä niin. Nykyisin esitysanalyysi muodostaa keskeisen teatteritieteen opetus- ja tutkimusalueen.

Draamakirjallisuuden merkitys teatteritieteessä on vähentynyt. Siitä huolimatta tekstiin pohjautuvat esitykset hallitsevat teatteria, eikä tektiä voi sivuuttaa. Mutta teksti ei vielä ole esitys, eikä esitystä useinkaan ole ilman tekstiä tai edes jonkinlaista kirjalliseen muotoon määriteltyä ilmaisua näyttömöllisestä toiminnasta.

Jo vuonna 1914 saksalaisen teatteritutkimuksen perustaja Max Hermann linjasi, että tekstin kirjalliset ominaisuudet eivät kiinnosta teatteritiedettä: ”Kirjallinen draama kiinnostaa teatterihistorioitsijaa vain siltä osin, kun näytelmäkirjailija näytelmää kirjoittaessaan huomioi näyttämön olosuhteen…”

Oma graduni oli ensisijaisesti tekstilähtöinen. Käsittelin uskontoa suomalaisessa nykydraamassa. Viidestä esimerkkitekstistä olin nähnyt teatterinäyttämöllä vain kolme, ja neljännen, Viimeiset kiusaukset, oopperaversiona. Libretto (1975) ja näytelmä (1959) poikkesivat luonnollisesti jonkin verran toisistaan, mutta eivät olennaisesti sisällöltään – olihan tekijä sama, säveltäjä Joonas Kokkosen pikkuserkku Lauri Kokkonen.

Teatteritieteen opit palasivat virkistävinä mieleen, kun vuonna 2009 kirjoitin kirjan Kiihko ja kutsumus näyttelijä ohjaaja Kari Hakalasta. Vieläkin muistan onnentunteen joka  minulla oli kahlatessani Tampereen Teatterissa lehtileikkeitä arvosteluista. 

Jatkan Balmen lukemista pienissä paloissa. Ehkä sitä oppii vielä jotain uutta.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Fiksussa seurapiirissä

Paksu, 600-sivuinen Vuosisadan matkustaja (Suom. Tarja Härkönen, Tammi 2015 – Keltainen kirjasto) maistui, olkoonkin, että mukana oli myös yleisön kosiskelua, kuten lemmintää, ja trendikästä nykynäkökulman istuttamista historiaan. Ihan uskottavakaan tarina liikkuvasta kaupungista ei ollut, mutta eipä se ollut sellaiseksi tarkoitettukaan.

Mutta kuten sanottu, viihdyin paljon filosofisen puheen ja kosiskelevan tarinoinnin ääressä. Olinhan lomalainen ja luin kirjan Las Palmasissa. (Lukuympäristöä ei pidä unohtaa – sillä on oma vaikutuksensa tulkintaan ja tunnelmaan sekä siihen muistaako kirjan parin vuoden päästä. Ai niin, sehän oli se jonka luin Palmasissa…)

Tarinan raamit ovat simppelit. Matkalainen, kääntäjä ammatiltaan, oppinut mies, tulee kaupunkiin ohikulkumatkalla yöpymään, mutta jääkin pitemmäksi aikaa kuin osasi aavistaa. Hän pääsee sisälle kaupungin piireihin ja rakastuu terävään nuoreen naiseen, joka pyörittää kriittistä salonkia. Naisen nimi on Sofia.

Kirjassa on puhetta historiasta, kirjallisuudesta, Jumalasta ja politiikasta, aikansa eli 1800-luvun alkupuolen valtapoliittisista siirtymistä Saksan ja Ranksan rajaseuduilla.

Vuosisadan matkustaja on kirjallisuutta, joka irtoaa nykyhetkestä hieman romanttisempaan ympäristöön, mutta transporteeraa sinne meidän aikamme asenteita ja ajatuksenjuoksuja. Päähenkilön ympärillä leijuu epämääräisyys ja salaperäisyys.

Kannattiko lukea? Joo.

Ai niin. Kirjoittaja on argentiinalaisyntyinen, Espanjassa asuva Andrés Neuman.

torstai 14. tammikuuta 2016

Kustannussopimus on allekirjoitettu


Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen. Tarkoitus on siis kirjoittaa  kirja. Vielä niitä tehdään, luetaan ja toivottavasti ostetaankin.

Kirja käsittelee uskontojen juhlaperinteitä Suomessa. Meitä on kolme kirjoittajaa, itseni lisäksi Tuija Pyhäranta ja Joona Raudaskoski. Olemme jakaneet maailma keskenämme. Jokaiselle tuli olennainen siivu uskontojen kakusta, vai pizzako se on? Ainakin yhtä kirjava.

Kirjan työnimi on Adventista ramadaniin. Väliin mahtuu juhlia monista muistakin uskonnoista, suurista ja pienistä.

Olen jo aloittanut ensimmäisen osakseni langenneen juhlan taustoituksen. Kiehtovaa ja vaikeaa yhtä aikaa. Miten kertoa olennainen, herättää lukijan kiinnostus ja pysyä asiassa? Sanottavaa on niin paljon.  Nyt pitäisi vain löytää sopivia aikaikkunoita, keitaita, rantatöyräitä, jossa voisi istahtaa metsälammen äärelle, katsoa taivaan heijastusta veden pinnalla ja kirjoittaa sieltä ylös olennaisia havaintoja ja tiedon hopeakylkisiä kaloja.

Kirjapaja kustantaa. Kalastusaikaa on heinäkuun loppuun.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Pakkauspuuhia

Matkalle lähdössä. Etelään valoon ja omaan aikaan. Pitäisi ottaa mukaan kirja. Useampikin.

Päädyin seuraavaan listaan: Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (suom. Tarja Härkönen, Tammi), Lionel Barber (ed.) Lunch with the FT. 52 Classic Interviews (Penguin, 2015) ja varoiksi Sony Reader (sis. mm. Alastalon salissa).

Saas nähdä kuinka pitkälle pääseen, Neumanista ajattelin joka tapauksessa jo koneessa aloittaa.

Lukuvuosi (lukemis-) on ollut hieman rikkonainen, laiskakin, myönnetään, mutta ehkä 2016 on parempi. Lisäksi tarkoitukseni on ensi vuonna kirjoittaa kirja, mutta siitä myöhemmin lisää.

Nyt pakkaamaan.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Runouden työvälinemestarin opissa

Kirjamessuilta Helsingissä tarttu käteeni (kassan kautta, tosin) Osip Mandelstamin pieni esseekokoelma Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011, käännös, esipuhe ja selitykset Jukka Mallinen).

Aikamoista tiivistystä, pakko tunnustaa, briljanttia käsitetakkua äkkinäisen kakomatta nautttia. Esseet ovat  peräpeilin mukaan "ajankohtaisia repliikkejä runouden arvokeskusteluun". Mallisen johdanto on mainio.

Pisin essee on sama kuin kirjan nimi. Siinä vuosiana 1891-1938 elänyt venäläinen runoilija hakee tukea, turvaa ja vauhtia vuosina 1265-1321 eläneestä italialaisesta Divina Commedian kirjoittajasta. Tämä näyttäytyy oppipojalle runouden työvälinemestarina, muodonmuutosten ja risteytymisten strategina...

Kirja tarttui käteeni, koska Dante on minulle vähän niinkuin kotialttarijumala. Jouduin/sain tutustua Alighierin poikaan ja hänen tuotantoonsa graduseminaarissa. Ei syntynyt opinnäytetyötä siitä, kuinka Dante suuren Näytelmänsä lopussa kertoo nähneensä Jumalan (visio Dei). Mutta Dantea tuli luettua ja tutkittua, graudukin kirjoitettua raakaversiona seminaarissa kertaalleen. Elämä vei sitten toisaallle.

Osip Mandelstam kirjoittaa: "Sisäinen rauhattomuus ja raskas, hämärä kulmikkuus, joka seuraa häntä [Dantea] joka askeleella kuin hän olisi kasvatukseltaan keskeneräinen, kykenemätön käyttämään sisäistä kokemustaan ja objektivoimaan sitä kiusatun ja näännytetyn ihmisen etikettiin - ne juuri antavat runoelmalle sen koko ihanuuden, koko dramaattisuuden, ne juuri toimivat luodakseen sille taustan psykologiseksi pohjustukseksi."

Dante on sellainen järkäle, että hän kimpussaan menevät ikä ja terveys. Vähän kuin Marcel Proustin kanssa. Mandelstamin sanoin: "Danten maine yhä suurin este hänen ymmärtämiselleen ja syvälliselle tutkimiselleen ja pysyy sellaisena vielä pitkään."

P.S. Minulla on koira, jonka nimi on Dante. Se kertoo ehkä jotain kirjallisesta riippuvuussuhteesta...

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kaasun ääni

Sain isänpäivälahjaksi kirjan. Ja mieluisen sainkin. Nimittäin Jarkko Venhiäisen Kamala luonto -sarjakuvan teemakirjan, Pieruterapia (Artktinen Banaani).

Kirjaan on koottu aihepiiriin liittyviä strippejä, joita onkin aika lailla. Perähenkäykset, äänekkäät ja aromikkaat, kuuluvat päähenkilöiden eli ilveksen ja kärpän kommukaatioiarsenaaliin. Präät ja prut. Asiat tulevat selviksi ja sekös meitä naurattaa.

Jostain syytä suolistokaasujen äänekäs vapautuminen naurattaa. Ja toisaalta myös hävettää, jos pieru karkaa sopimattomassa paikassa - seurasta puhumattakaan.

Pieruterapiassa on strippien lisäksi Vesa Anttosen asiallisen humoristista pohdintaa pierun luonteesta ja merkityksestä. Tiettävästi jokainen päästää perähöyryjä keskimäärin 14 kertaa päivässä. Niinpä.

Yhtä kaikki, oivallinen kirja. Se sopii luettavaksi erityisesti... enpä sano missä.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Yksi luettu, toinen aloitettu

Tänään julkistettiin Finlandia-ehdokkaat. Jotenkin pääsivät yllättämään, vaikka niistä on luettu yksi Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala), ja toinen on yöpöydällä aloitettuna, nimittäin Markku Pääskysen Sielu (WSOY).

Hotakainen on taattua etukenoista lausetta, myhäilevää ja iskevää. Kuoroporukassa viriää rikos ja laulava poliisi vedetään mukaan. Hm, kelpo tarina, ei suuri, mutta läpensä hotakainen.

Sielu kertoo lapsen katoamisesta. Olen edennyt tekstiä vasta parikymmenkunta sivua, joten en lausuhe mitään sitovaa. Tiheää ja pakattua lausetta, raskaslukuista, toisin kuin Hotakaisella.

Onko Hotakainen viihdettä ja Pääskynen taidetta? Toinen on menevää popkaunokirjallisuutta, toinen tietoisen kompliseerattua fuusiojazzkaunokirjallisuutta?

Äh, tiedä heistä. Pitää lukea kirja ensin, tai useampi.