lauantai 9. toukokuuta 2015

Kummitytön esiesikoisromaani ilmestyi


Luin romaanin, jota ei ole julkaistu. Tai on se tavallaan julkaistu, mutta monisteena ja jaettu suvulle ja kylänväelle. Kirjailija on 11-vuotias kummityttöni, teksti on syntynyt hänen ollessaan vuotta nuorempi.

Linnan salaisuudet on hänen ensimmäinen itse tietokoneella kirjoittamansa romaani. Sivuja on 38. Aikaisemmin  hänen äitinsä on sanelusta kirjannut ylös ainakin yhden vastaavanlaisen tarinan.

Kummityttö on lukija. Häntä kiinnostaa lukeminen ja kirjoittaminen. Hän haluaa kirjailijaksi., on halunnut jo vuosia. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, kirjailijaksi pitääkin haluta. Pitää lukea ja kirjoittaa. Ja kirjoittaa vielä lisää. Jos taito ja kärsivällisyys riittävät, ja vielä tähdet ovat oikeassa asennossa (myös muu kustantaja kuin Otava käy), saattaa esikoisromaani nähdä päivänvalon. Painettuna tai tulevaisuudessa kukaties vain sähköisenä.

Kummitytön sisäinen elämä täynnä tarinoita, kuten tuon ikäiselle kuuluukin. Mutta minusta hänen kohdallaan tarinoita on tavallista enemmän ja ne ovat syvempiä ja laajempia kuin useimmilla ikätovereilla.

Linnan salaisuuksien juoni on pääpirteissään seuraava. Esmeralda (11-vuotias) on adoptiolapsi, mutta hänen vanhempansa kieltäytyvät kertomasta siihen liittyvistä yksityiskohdista. Eräänä päivän selviää että kylään on tulossa Helmivuoren linnan vartija, Isabella. Hän etsii kyläläisten joukosta hallitsijaa. Ja kuinka ollakaan, Esmeradla on tämä valittu. Samalla selviää adoption tausta. Esmeralda matkustaa linnaan ja siellä selviää lisää asioita Isabellan todellisesta luonnosta, peikoista ja Esmeraldan vanhempien kohtalosta. Viimeinen luku on nimeltään Anteeksiannon voima.

Kummitytön romaani on satu, tutuista aineksista rakennettu, mutta uudella tavalla kerrottu. Se tapahtuu ajattomassa satujen maailmassa. Ainut varsinainen viite nykyaikaan on brunssi, kummitytölleni ilmeisesti normaali ateria, mutta satujen maailmassa harvemmin nautittu. Kirjassa on vauhtia ja juonenkäänteitä, mutta myös paljon dialogia.

Linnan salaisuudet saattaa olla arvokasta taustamateriaalia, esisesikoisromaani, kun joku valmistelee vuonna 2065 väitöskirjaa erään Finlandia-palkitun merkittävän uran tehneen kirjailijan tuotannosta...

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Internet ja venäläinen sielu


Miksi Venäjä on sellainen kuin on? Jotenkin erilainen, arvaamaton ja tuntematon. Suomalainen luulee ymmärtävänsä naapuriaan, mutta aina hän yllättyy. Yksi yritys ymmärtää venäläistä ihmistä ja venäläistä sielua on lukea sikäläistä kaunokirjallisuutta, klassikkoja etunenässä. Mutta auttaako se nykyajassa?

Koin Venäjä-oivalluksen kun luin Mikael Brunilan ja Kimmo Kallion toimittamaa artikkelikokoelmaa Verkko kielletty – internet ja avoimuuden rajat (Into, 2014). Antti Rautiaisen artikkeli käsittelee nettiä Venäjällä.

Rautiainen selittää miksi sosiaalista mediaa käytetään Venäjällä eri tavalla kuin länsimaissa ja miksi venäläiset suhtautuvat someen eri tavalla. Selitys on jyrkän eron tekeminen julkisuuden ja yksityisyyden välillä, mikä on sikäläisen kulttuurin luonteenomainen piirre.

Rautiainen kirjoittaa osuvasti: ”Venäjällä on siis tavallista, että ei pelkästään pyritä olemaan aktiivisesti osallistumatta politiikkaan, vaan politiikka pyritään rajaamaan täysin pois elämästä, ja kaikkien viranomaisten kanssa pyritään olemaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Ajatus siitä, että kaikki omat asiat olisivat kaikkien helposti saatavilla internetissä, on venäläisille vastenmielinen.”

Venäläisen dikotomian taustalla on maan pitkä auktoritatiivinen perinne, joka jatkui neuvostoaikanakin. Eristäytymisestä tuli kansalle selviytymisstrategia. Oli parempi ettei tuonut itseään millään tavalla esille, ettei vahingossakaan joutunut silmätikuksi.


lauantai 25. huhtikuuta 2015

Siihen aikaan, kun isä uraanilampun osti



Hah. Tulipa hyvä mielii. Luin Harry Salmenkiven tekstin Uraanilamppu. Se löytyy Parnasson numerosta 2/2015.

Uraanilamppu on uudelleenkirjoitettu versio Juhani Ahon klassikosta, lastuista, novellinviipaleista.  Jos isän ostama lappu aikoinaan valaisi tietä nykyaikaan, uraanilamppu vetää hiljaiseksi; sen valossa luurankokin näkyy.

Mitä järkeä on lähteä sorkkimaan hyviä tekstejä ja vetää niistä pisteet itselleen. Salmenkivi sanoo näkevänsä uudelleenkirjoittamisen kunnioittavana eleenä. Kyllä se sitä on, vaikka  Ahon fanit sattavat kakoa jo pelkkää ajatusta.

Uudelleenkirjoittaminen on perinteen päälle rakentamista. Vanhojen tarinoiden ja romaanien uudelleen kertomista on harrastettu iät ja ajat,  viimeisimpänä kotimaisena vaikka Riina Katajavuoren Wenla Männistö, Seitsemän veljeksen maailmaan modernista vinkkelistä sukeltava veikeän vakava veto. Sen pohjalta on tehty monologinäytelmä Kansallisteatteriin.

Uudelleenkirjoittaminen ei kuitenkaan saa tulla itsetarkoitukseksi, vaan siihen pitää olla jokin syy, jonka ansioista vanha ja uusi teksti ovat suhteessa toisiinsa jotain enemmän.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Opas muistojen Bulevardille


Muistolaatat talojen seinissä kertovat rakennetun ympäristön historiasta. Laatat ovat myös osa kollektiivista muistia julkisessa tilassa.

Olen muutaman vuoden ajan pitänyt blogia, jonne olen koonnut kuvia muistolaatoista ja taloista, joiden seiniin ne on kiinnitetty.  Blogin nimi on Hän asui täällä eli keskityn henkilöihin, tunnettuihin ja vähän tuntemattomampiinkin – pääasiassa Helsingissä, mutta mukana on muutamia hieman etäämpää. Niinpä tervehdin ilolla Pauli Jokisen kirjaa Muistolaattabongarin opas (Minerva).

Eläköön muistolaatta-aate!

Jokisen teos esittelee erilaisia muistolaattoja eri puolilla Helsinkiä. Ulkoasu on miellyttävä ja kuvitus kelvollinen. Kirja on rakennettu 14 reitin varaan. Lisäksi esitellään kantakaupungin ulkopuolelta löytyviä muistolaattoja. Jokinen keräsi vinkkejä muistolaatoista muun muassa Facebook-sivun kautta. Kaikkiaan kirjassa esitellään 320 muistolaattaa.

Missään ei ole kattavaa luetteloa kaikista Helsingin muistolaatoista. Lisäksi niitä tulee joko ajan lisää ja joitain saattaa kadotakin. Muistolaattoja kiinnittävät taloyhtiöt, erilaiset muistoseurat ja taustayhteisöt sekä kaupunki. Ja myös joskus yksityiset ihmiset ja kaveriporukat. Varsinkin viimeksimainitusta on Jokisen kirjassa hauska esimerkki: "Tähän kuuseen kiipesi 50 vuotta sitten oulunkyläläinen Jacob Söderman tähyilläkseen merirosvoja ja muita Suomea uhkaavia vaaroja."

Jokisen kirjan esikuvina voi pitää Antero Raution kirjoja Pääkaupunkiseudun muistomerkit ja taideteokset – Patsasbongarin opas (Karisto 1998) ja  myöhempää versiota Löytöretki muistomerkille – Pääkaupunkiseudun julkiset teokset (Edita, 2006).

Jokinen kirjoittaa esipuheessaan, että uskoo löytäneensä 95 prosenttia kaupungin laatoista. En ihan usko, sillä tiedän suoriltaan useita varsinkin henkilöön liittyvä laattoja, joita kirjassa ei ole esitelty, vaikka ne ovat  aivan reittien varrella. Tässä muutamia: Etu-Töölön reitiltä puuttuvat Väinö Tanner (samassa talossa Temppelikadulla kuin Jalo Sihtola) ja Mika Waltarin pitkäaikaisen kotitalon seinässä Tunturikadulla oleva laatta, sekä Temppeliaukion kirkon alkuperäisen suunnitelman muistolaatta (kiinnitetty kallioon Lutherinkadulla). Kaivopuisto-Eira-Punavuori-reitin varrelta uupuu Lars Janssonin muistolaatta Neitsytpolulta. Kampin reitin varrelta puutuu Jean ja Aino Sibeliuksen ensimmäisen yhteisen kodin muistolaatta. Kaartinkaupungin reitin varrelta puuttuu ainakin Alvar ja Ragni Cawenin muistolaatta. Muistolaattoja on myös porrashuoneissa ja sisäpihoilla (L.Onerva, Guss Mattsson, Eero Snellman). Niitäkin voi päästä katsomaan jos ystävällisesti pyytää talon asukkaalta, joka sattuu kohdalle.

Muutamia epätäsmällisyyksiäkin kirjan tekstissä on (kuten  kaikkien kirjojen), esimerkiksi Georg Henrik von Wrightin muistolaatta ei ensisijaisesti kiinnittänyt taloyhtiö vaan Suomen Aketemia kera Helsingin yliopiston ja Suomen Filosofisen Yhdstyksen. Risto Rytin muistolaattaa Itäisellä Puistotiellä Kaivopuistossa osoittava tähti on kartassa väärällä kadulla.

Mutta yhtä kaikki, pikkumainen ei pidä olla. Muistolaattabongarin oppaasta voi olla paljon iloa kotiseutukävelyillä ja muutenkin. Itsekin löysin kirjasta muutaman ”Hän asui täällä” -laatan, jonka olemassaoloa en tiennyt. Pitänee käydä kuvaamassa blogia varten, kun ehtii ja säät sallivat.

Otsikkoon liittyen: Bulevardilta löytyy muutamia kiinnostavia muistolaattaoja, joista yksi on Jokisen kirjan kansikuvassakin.

lauantai 28. helmikuuta 2015

La(a)tukirjallisuutta?


Hiihtämiset ovat tältä vuodelta hiihdetyt. Pääsin kolme kertaa ladulle. Edes sentään. Perinteinen hiihtolomaluku-urakkakin saatiin päätökseen. Tällä kertaa ei työn alla ollut Stephen King, kuten varmaan kymmenenä edellisvuonna. Nyt luin Juha Ruusuvuoren Koston enkelin (WSOY)  ja Joni Skiftesvikin palkitun muistelmaromaanin (tai kaunokirjalliset muistelmat) Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY).

Ruusuvuoren kirjaa lukiessa tuli tunne, että katsoo tv-elokuvaa, intensiivistä parisuhdesukellusta. Skiftesvik kääntyisi vaikeammin visuaaliselle kielelle, sillä elämää juostiin edes takaisin lapsuudesta nykyisyyden sairaalahuoneisiin.

Kumpikin kirja tuntui hyvältä lukea. Jotenkin virkistäviä teoksia, eivät ehkä kaikkein trendikkäimpiä, mutta juuri sen vuoksi tärkeiltä tuntuvia.

Skiftesvikin romaanin nimi ansaitsisi palkinnon. Se herättää kiinnostuksen. Synnyttää lukijassa jo tarinan, johon kirja vastaa omalla tavallaan.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Jää hyvästi, Sony Reader!

Muuton yhteydessä kadotin Sony Readerini, kuten olen tällä lukulampun alla aiemmin postannut. Päätin ostaa uuden. Mutta kaupassa selvisi, että niitä ei enää saa. Sony on lopettanut e-kirjojen lukulaitteiden valmistuksen. Ilmoitus lienee tullut viime kesänä, mutta on mennyt minulta ohi.

Näin katosi eräs teknologia. Amazonin Kindle vielä vissiin porskuttaa, mutta jengi hipelöi tablettejaan mieluummin kuin varsinaisia lukulaitteita. Harmi, sillä Sony Reader oli loistokapine, vaikka siinä ei loistavaa taustavaloa ollutkaan. Ja juuri sen takia silmälle miellyttävä.

Muuan bloggari harmitteli samaa kuin minä, ja oli sitä mieltä, että Sony oli keskeisesti rakentamssa lukulaitekulttuuria, mutta antoi ehkä Amazonille periksi. Voi olla noinkin, Kindlestä minulla ei ole kokemuksia.

Luin Volter Kilven Alastalon salissa Sonilta. Hyvä muisto jäi matkasta (lue täältä)

Tässä The Telegraphin juttu aiheesta. Sonyn mukaan homma ei ollut enää taloudellista.



tiistai 6. tammikuuta 2015

Lukuvuosi korkattu Valtosella

Lentomatkalla Barcelonaan viime vuoden puolella aloin lukea Jussi Valtosen Finlandia-palkittua romaania He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi). Sain luettua sen loppuun paluumatkalla tämän vuoden puolella.

Kirja on lukukokemuksena sidottu vieraaseen kaupunkiin, sympaattisen ja miellyttävään – lämpötila 10 asteen molemmin puolin ja aurinkoista. Mukava kaupunkilomailusää ja mukava istua hotellissa iltasella hyväksi osoittautuneen kirjan ääressä.

Valtosta lukiessani tuntui kuin olisin lukenut amerikkalaista kerrontaa. Tarina veti ja katse oli koko ajan omia kengänkärkiä kauempana. Romaani tuli väittäneeksi jotain maailmasta ja ajasta jossa elämme. Me emme taida sittenkään tietää mitä teemme ja minne olemme menossa. Tämän tiedon kanssa vuosi alkoi hyvin.

Valtosen lisäksi olen Finlandia-ehdokkaista lukenut Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY). Sekin oli hyvä, hallittu romaani, mutta ymmärrän, miksi Valtonen veti pitemmän korren. Voittajalla oli enemmän ikkunat auki ja aikalaisanalyysi kohdallaan.