sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Pakko tunnustaa pettymys



Tehdään tämä heti selväksi: Pajtim Statovcin Bolla (Otava) on hieno romaani. Hyvin kirjoitettu kuin mikä. Ilo silmälle ja mielelle. Varmasti Finlandiansa ansainnut.

Sitten toinen näkökulma: olin pettynyt. Ensisijaisesti omaa syytäni, sillä etukäteen olin lukenut romaanista paljon ja saanut siitä kuvan paljon isompana ja teemoiltaan laajempana ja kantaaottavampana kuin miten sitten osoittautui. Ajauduin lukemaan Bollaa viimekädessä balkanilaisen homoseksuaalisen miehen vaikeuksien ja identiteetin kuvauksena (toki muitakin teemoja oli, mutta tämä nousi minulle päälimmäiseksi - esimerkiksi käärmesymboliikasta en oikein saanut otetta, tuntui päälleliimatulta). Käsittääkseni teema on tuttu jo Statovcin aiemmasta tuotannosta.

Yhtä kaikki, hyvä että ostin kirjan ja luin sen - kuten varmaan luen myös Statovcin tuotantoa jatkossakin.

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Kirjoittamisen uusi taso


Olen jo parin vuoden ajan kirjoittanut kotioloissa omaksi ilokseni mustekynällä, siis sellaisella "vanhan ajan mustekynällä". Tosin sen verran moderni kynä on ollut, että siinä on mustesäiliönä patruuna ja ulkonäkö kuin missä tahansa trendikynässä. Sain kynän lahjana.

Lahjakynä (Lamy Lx) oli kuin porttiteorian huume. Kiinnostuin asiasta. Jäin koukkuun. Jokin mustekynän kirjoitustuntumassa innosti vuosikymmenten jälkeen. Tuntuma on erilainen kuin kuulakärkikynässä tai mustekuulakynässä (rolllerissa).

Pitkään olen myös haaveillut niin sanotun paremman mustekynän hankkimisesta. Tarjonta on laajaa, ei tosin Suomessa, mutta maailmalla ja netissä senkin edestä.  Mahdollisuus osui kohdalle kun liike, jossa myytiin myös saksalaisia Montblanceja, lopetti ja näin ikkunassa olevat alennusprosentit: 30-70. Tosin jos lähtöhinta on riittävän korkea, ei edes huomattava aleprosentti tee ostoksesta halpaa. Manittakoon, että ostamani kynä on kyseisen arvobrandin "edullisen" tuotesarjan StarWalkerin edullisin mustekynä. Varmaan vähän kuin A-sarjan Mersu...

No nyt tuli jo ensimmäinen mustepatruuna käytettyä. Niitä on  paketissa kahdeksan. Musteen väri on "kekiyön sininen". Aika sukkelaan patruuna myös kului. Kirjoitustuntuma kynässä on pehmeä, samettinen, jotenkin ylellinen. Tosin M- eli mediumterä antaa aika paksun jäljen, siihen on pitänyt totutella.

Ovatko ajatukset parempia jos ne kirjoittaa paremmalla kynällä? Eivät tietenkään, mutta jos kirjoittaa paljon käsin, antaa arvoa myös kynille ja sille tuntumalle, mikä syntyy terän ja paperin kohtaamisesta. Siihen ne ajatukset on tarkoitus kylvää, idättää ja saada tekemään hedelmää.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Veljesten kilpajuoksu

Luin kaksi kirjaa. Poikkeuksellisen mielenkintoinen kombo: emerituspiispa Eero Huovinen ja hänen veljensä, oikeustieteen tohtori Sakari Huovinen kirjoittivat tahoillaan kirjat vanhemmistaan, Lauri ja Aili Huovisesta. Kirjat ilmestyivät viikon välein, mikä ilmeisesti oli veljellistä kilpailua siitä, kumpi ehtii ensin.  - Sakari voitti viikolla, mutta Eero korjasi mediapotin.

Kirjat ovat erilaisia, vaikka puhuvatkin samoista asioista samohin lähteisiin (kirjeenvaihtoon) tukeutuen ja keskittyen erityisesti vuosiin 1940 - 1954.

Olen kirjoittanut kolme juttua aiheesta. Ensin uutisen kirjojen ilmestymisestä. Toisekseen välikommentin, alkuhehkutuksen ennen kuin olin lukenut kirjat. Kolmas juttu on pitkä arvio/esittely Äidin ikävä (WSOY) ja Isän kädestä (Teos) -kirjoista. Juttu ilmestyy 31.1. Kotimaa-lehdessä ja on verkossa luettavissa täältä.


sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Postikortit kertovat sairaaloiden historiasta

Jos joutuisit sairaalaan, lähettäisitkö sieltä postikortin kotiväelle tai tutuille? Tuskinpa vain, mutta toisin oli viime vuosisadan takavuosikymmeniä. Postikorttien lähettämisestä tuli suosittua 1890-luvulta lähtien.

Koska entisaikoina sairaaloissa vietettiin potilaana usein paljon pitempi aika kuin nyt, kuulumisia kerrottiin postikortein. Tämän ilmiön pohjalta on syntynyt erityisen kiinnostava kirja Terveisä sairaalasta - Postikortit kertovat pääkaupunkiseudun sairaaloiden historiasta. Olen tutustunut siihen viime kuukausina, kun olen istunut Meilahden sairaala-alueen käytävillä. Kirja on ollut siellä  esillä.

Postikortit sairaaloista paljastavat myös rakennetun ympäristön muutoksia. Esimerkiksi Meilahden sairaala-alue on ollut huomattavan väljä nykyiseen verattuna.

Itse olen syntynyt Eiran sairaalassa, joka on alunperin ruotsinkielisten lääkärien perustama yksityissairaala. 1897 valmistunut nykyinen jugendtyylinen Eiran sairaala antoi nimensä myös Eiran kaupunginosalle.

Erityisen jännittäviä ovat postikorttikuvat ja kertomukset kadonneista yksityissairaaloista, esimerkiksi muutaman vuoden toimineesta Rimpelinin siraalasta, joka suljettiin 1900-lvun alussa koska sen idea perustui puoskarointiin eli tuberkuloosin hoidossa käytettyyn omatekoiseen rohtoon (jossa oli ainakin tervaa ja konjakkia).

Tämän mainion kuttuuri- ja kaupunkitietoisuutta levittävän kirjan julkaisija on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUS:n taidetoimikunta. Kustantaja on Maahenki (2017). Tekijät ovat Sanna Ihatsu, Riitta Lehtonen, Heikki Piha ja Seppo Seitsalo.

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulun kirjat pakettiin


Vuosien ajan olen antanut jouluisin lahjaksi kirjoja. Varmaan joskus mieluisia kirjoja, joskus vähän sinne päin. Tarkoitus on kuitenkin aina ollut hyvä.

Jo pitempään olen paketoinut lahjakirjat sanomalehtipaperiin. Se on halpaa ja ehkä ekologistakin - tuleepahan paperi uusiokäyttöön. Lahjan saajatkaan eivät ole protestoineet.

Lahjapaperiin saa henkilökohtaista viestilisää, jos valitsee sanomalehden sivun otsikot ja kuvat edes jotenkin lahjansaalle sopivaksi. Tai lahjakirjaan sopivaksi.

Kuvassa osa tämän joulun lahjoista. - Hyviä lukuhetkiä itse kullekin eri lajityypin ystävälle!

P.S.  Pyhien aikana omalla lukulistallani on Pajtim Statovcinin Finlandia-voittaja Bolla.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Nerudan viitoittamalla tiellä

 Minulla on lapsenlapsi, nyt parin kuukauden ikäinen. Kutsun häntä hellittelynimellä Neruda, koska hän on (toki vain minun mielestäni) vähän tuon Nobel-palkitun (1971) runoilijan näköinen.

Pablo Neruda on ollut minulle tuttu kirjalija jo Andien mainigit -kokoelmasta lähtinen. Tuo vuonna 1972 ilmestnyt Pentti Saaritsan suomennosvalikoima sisälsi runoja vuosilta 1921-1969. Erityisesti mieleeni jäivät runot, jotka oli otsikoi oodeiksi erilaisille asioille (kuten sitruunalle, särkyneille esineille, halkojen tuoksulle, koiralle ja Leninille). Löydän nyt kirjahyllystä Andien maininkien 6. painoksen vuodelta 1977.

Nerudan runot tuntuivat (ja tuntuvat yhä) samalla kertaa pateettisilta, taiteellislta ja helpoilta. Hämmentävä kombinaatio. Ehkäpä sieluni sukua...

Sittemmin olen käynyt kaksi kertaa Chilessa. Ensimmäillla reisulla kävin Nerudan kotimuseossa Valparaisossa ja toisella kertaa kotimuseossa Isla Negrassa, josta ostin englanninkielisen kokoelman nimeltä Isla Negra - A Notebook. Se on eräänlainen runoista koostuva elämäkerta. - Lisää aiheesta täällä.

Niinpä hämmennyin, kuin sain käsiini Pentti Saaritsan tuoreen Neruda-suomennoksen Isla Negran runot (Sputnik Oy 2019). Nimestään huolimatta aiemmin suomentamattomista runoista (vuosilta 1959-1973)  koostuvalla kokonaisuudella ei ole suoraan tekemistä Nerudan merenrantakodin kanssa. Osa runoista on aikanaan ilmestynyt postuumisti. Neruda kuoli 1973.

Isla Negran runot -valikoimassa on tarjolla taattua Nerudaa. Itsetoista, maahan ja kansaan sitoutuvaa. Osa runoista puhuttelee tässäkin ajassa, mutta osassa on menneen paatoksen kaikuja. Mukana on ilokseni myös muutamia Oodi-runoja.

Tosikkomaisesta ja ornitologisesta näkökulmasta Saaritsan suomennokseen sisältyy virhe. Yhdessä runossa puhutaan punakylkirastaasta ikään kuin tyypillisenä Chilen lintuna. Oikeasti Chilessa ei ole punakylkirastaita, ja ylipäätään rastaslajeja on varsin niukalti. Santiagon puistoissa tosin hyppi tavallisena patagonianrastas, mutta se on kolhonlainen otus verrattuna meikäläiseen sirohkoon punakylkirastaaseen.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Sorry, en ostanut mitään Kirjamessuilta


Kävin Kirjamessuilla. Totta kai. Mutta tällä kertaa en ostanut mitään, vaikka mieli teki ja rahatkin olisivat riittäneet. Syynä on ahtaaksi käynyt kirjahylly. Oikeasti niitä on kolme ja kaikki pursuavat painotuotteita.

Taustalla on sekin, että työpaikkani on muuttamassa. Menemme jonkinlaiseen avokonttoriin. Joudun paitsi luopumaan omasta työhuoneesta, myös sen mahdollistamasta vuosien saatossa syntyneestä kirjastosta. Kotiinkin olisi tuomisia vaikka kuinka, mutta ymmärrän realiteetit. Olen joutunut repimään kirjoista kansia irti, mikä hävettää.

Kirjoja on liikaa. Liian hyviä ja mielenkiintoisia. Niiden kanssa on helisemässä, vaikka kuinka olisi kirjaihmisiä olennoltaan.

En ole kiusallisen vaivani kanssa yksin. Moni muukin tuttavapiirissä tuskailee omistamansa kirjamäärän äärellä. Divarit eivät enää osta mitään, kaikki eivät edes ota vastaan ilmaiseksi.

Eipä ollut minulle sähkökirjasta pelastajaksi. Äänikirjojakaan en  osaa kuunnella. Ehkä pitäisi opetella.