lauantai 25. huhtikuuta 2015

Siihen aikaan, kun isä uraanilampun osti



Hah. Tulipa hyvä mielii. Luin Harry Salmenkiven tekstin Uraanilamppu. Se löytyy Parnasson numerosta 2/2015.

Uraanilamppu on uudelleenkirjoitettu versio Juhani Ahon klassikosta, lastuista, novellinviipaleista.  Jos isän ostama lappu aikoinaan valaisi tietä nykyaikaan, uraanilamppu vetää hiljaiseksi; sen valossa luurankokin näkyy.

Mitä järkeä on lähteä sorkkimaan hyviä tekstejä ja vetää niistä pisteet itselleen. Salmenkivi sanoo näkevänsä uudelleenkirjoittamisen kunnioittavana eleenä. Kyllä se sitä on, vaikka  Ahon fanit sattavat kakoa jo pelkkää ajatusta.

Uudelleenkirjoittaminen on perinteen päälle rakentamista. Vanhojen tarinoiden ja romaanien uudelleen kertomista on harrastettu iät ja ajat,  viimeisimpänä kotimaisena vaikka Riina Katajavuoren Wenla Männistö, Seitsemän veljeksen maailmaan modernista vinkkelistä sukeltava veikeän vakava veto. Sen pohjalta on tehty monologinäytelmä Kansallisteatteriin.

Uudelleenkirjoittaminen ei kuitenkaan saa tulla itsetarkoitukseksi, vaan siihen pitää olla jokin syy, jonka ansioista vanha ja uusi teksti ovat suhteessa toisiinsa jotain enemmän.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Opas muistojen Bulevardille


Muistolaatat talojen seinissä kertovat rakennetun ympäristön historiasta. Laatat ovat myös osa kollektiivista muistia julkisessa tilassa.

Olen muutaman vuoden ajan pitänyt blogia, jonne olen koonnut kuvia muistolaatoista ja taloista, joiden seiniin ne on kiinnitetty.  Blogin nimi on Hän asui täällä eli keskityn henkilöihin, tunnettuihin ja vähän tuntemattomampiinkin – pääasiassa Helsingissä, mutta mukana on muutamia hieman etäämpää. Niinpä tervehdin ilolla Pauli Jokisen kirjaa Muistolaattabongarin opas (Minerva).

Eläköön muistolaatta-aate!

Jokisen teos esittelee erilaisia muistolaattoja eri puolilla Helsinkiä. Ulkoasu on miellyttävä ja kuvitus kelvollinen. Kirja on rakennettu 14 reitin varaan. Lisäksi esitellään kantakaupungin ulkopuolelta löytyviä muistolaattoja. Jokinen keräsi vinkkejä muistolaatoista muun muassa Facebook-sivun kautta. Kaikkiaan kirjassa esitellään 320 muistolaattaa.

Missään ei ole kattavaa luetteloa kaikista Helsingin muistolaatoista. Lisäksi niitä tulee joko ajan lisää ja joitain saattaa kadotakin. Muistolaattoja kiinnittävät taloyhtiöt, erilaiset muistoseurat ja taustayhteisöt sekä kaupunki. Ja myös joskus yksityiset ihmiset ja kaveriporukat. Varsinkin viimeksimainitusta on Jokisen kirjassa hauska esimerkki: "Tähän kuuseen kiipesi 50 vuotta sitten oulunkyläläinen Jacob Söderman tähyilläkseen merirosvoja ja muita Suomea uhkaavia vaaroja."

Jokisen kirjan esikuvina voi pitää Antero Raution kirjoja Pääkaupunkiseudun muistomerkit ja taideteokset – Patsasbongarin opas (Karisto 1998) ja  myöhempää versiota Löytöretki muistomerkille – Pääkaupunkiseudun julkiset teokset (Edita, 2006).

Jokinen kirjoittaa esipuheessaan, että uskoo löytäneensä 95 prosenttia kaupungin laatoista. En ihan usko, sillä tiedän suoriltaan useita varsinkin henkilöön liittyvä laattoja, joita kirjassa ei ole esitelty, vaikka ne ovat  aivan reittien varrella. Tässä muutamia: Etu-Töölön reitiltä puuttuvat Väinö Tanner (samassa talossa Temppelikadulla kuin Jalo Sihtola) ja Mika Waltarin pitkäaikaisen kotitalon seinässä Tunturikadulla oleva laatta, sekä Temppeliaukion kirkon alkuperäisen suunnitelman muistolaatta (kiinnitetty kallioon Lutherinkadulla). Kaivopuisto-Eira-Punavuori-reitin varrelta uupuu Lars Janssonin muistolaatta Neitsytpolulta. Kampin reitin varrelta puutuu Jean ja Aino Sibeliuksen ensimmäisen yhteisen kodin muistolaatta. Kaartinkaupungin reitin varrelta puuttuu ainakin Alvar ja Ragni Cawenin muistolaatta. Muistolaattoja on myös porrashuoneissa ja sisäpihoilla (L.Onerva, Guss Mattsson, Eero Snellman). Niitäkin voi päästä katsomaan jos ystävällisesti pyytää talon asukkaalta, joka sattuu kohdalle.

Muutamia epätäsmällisyyksiäkin kirjan tekstissä on (kuten  kaikkien kirjojen), esimerkiksi Georg Henrik von Wrightin muistolaatta ei ensisijaisesti kiinnittänyt taloyhtiö vaan Suomen Aketemia kera Helsingin yliopiston ja Suomen Filosofisen Yhdstyksen. Risto Rytin muistolaattaa Itäisellä Puistotiellä Kaivopuistossa osoittava tähti on kartassa väärällä kadulla.

Mutta yhtä kaikki, pikkumainen ei pidä olla. Muistolaattabongarin oppaasta voi olla paljon iloa kotiseutukävelyillä ja muutenkin. Itsekin löysin kirjasta muutaman ”Hän asui täällä” -laatan, jonka olemassaoloa en tiennyt. Pitänee käydä kuvaamassa blogia varten, kun ehtii ja säät sallivat.

Otsikkoon liittyen: Bulevardilta löytyy muutamia kiinnostavia muistolaattaoja, joista yksi on Jokisen kirjan kansikuvassakin.

lauantai 28. helmikuuta 2015

La(a)tukirjallisuutta?


Hiihtämiset ovat tältä vuodelta hiihdetyt. Pääsin kolme kertaa ladulle. Edes sentään. Perinteinen hiihtolomaluku-urakkakin saatiin päätökseen. Tällä kertaa ei työn alla ollut Stephen King, kuten varmaan kymmenenä edellisvuonna. Nyt luin Juha Ruusuvuoren Koston enkelin (WSOY)  ja Joni Skiftesvikin palkitun muistelmaromaanin (tai kaunokirjalliset muistelmat) Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY).

Ruusuvuoren kirjaa lukiessa tuli tunne, että katsoo tv-elokuvaa, intensiivistä parisuhdesukellusta. Skiftesvik kääntyisi vaikeammin visuaaliselle kielelle, sillä elämää juostiin edes takaisin lapsuudesta nykyisyyden sairaalahuoneisiin.

Kumpikin kirja tuntui hyvältä lukea. Jotenkin virkistäviä teoksia, eivät ehkä kaikkein trendikkäimpiä, mutta juuri sen vuoksi tärkeiltä tuntuvia.

Skiftesvikin romaanin nimi ansaitsisi palkinnon. Se herättää kiinnostuksen. Synnyttää lukijassa jo tarinan, johon kirja vastaa omalla tavallaan.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Jää hyvästi, Sony Reader!

Muuton yhteydessä kadotin Sony Readerini, kuten olen tällä lukulampun alla aiemmin postannut. Päätin ostaa uuden. Mutta kaupassa selvisi, että niitä ei enää saa. Sony on lopettanut e-kirjojen lukulaitteiden valmistuksen. Ilmoitus lienee tullut viime kesänä, mutta on mennyt minulta ohi.

Näin katosi eräs teknologia. Amazonin Kindle vielä vissiin porskuttaa, mutta jengi hipelöi tablettejaan mieluummin kuin varsinaisia lukulaitteita. Harmi, sillä Sony Reader oli loistokapine, vaikka siinä ei loistavaa taustavaloa ollutkaan. Ja juuri sen takia silmälle miellyttävä.

Muuan bloggari harmitteli samaa kuin minä, ja oli sitä mieltä, että Sony oli keskeisesti rakentamssa lukulaitekulttuuria, mutta antoi ehkä Amazonille periksi. Voi olla noinkin, Kindlestä minulla ei ole kokemuksia.

Luin Volter Kilven Alastalon salissa Sonilta. Hyvä muisto jäi matkasta (lue täältä)

Tässä The Telegraphin juttu aiheesta. Sonyn mukaan homma ei ollut enää taloudellista.



tiistai 6. tammikuuta 2015

Lukuvuosi korkattu Valtosella

Lentomatkalla Barcelonaan viime vuoden puolella aloin lukea Jussi Valtosen Finlandia-palkittua romaania He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi). Sain luettua sen loppuun paluumatkalla tämän vuoden puolella.

Kirja on lukukokemuksena sidottu vieraaseen kaupunkiin, sympaattisen ja miellyttävään – lämpötila 10 asteen molemmin puolin ja aurinkoista. Mukava kaupunkilomailusää ja mukava istua hotellissa iltasella hyväksi osoittautuneen kirjan ääressä.

Valtosta lukiessani tuntui kuin olisin lukenut amerikkalaista kerrontaa. Tarina veti ja katse oli koko ajan omia kengänkärkiä kauempana. Romaani tuli väittäneeksi jotain maailmasta ja ajasta jossa elämme. Me emme taida sittenkään tietää mitä teemme ja minne olemme menossa. Tämän tiedon kanssa vuosi alkoi hyvin.

Valtosen lisäksi olen Finlandia-ehdokkaista lukenut Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY). Sekin oli hyvä, hallittu romaani, mutta ymmärrän, miksi Valtonen veti pitemmän korren. Voittajalla oli enemmän ikkunat auki ja aikalaisanalyysi kohdallaan.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Modiano osaa aloittaa


Kuka minä olen? Tämä kysymys vaivaa Patrick Modianon Hämärien puotien kujan (WSOY, suom. Jorma Kapari, 1979, alkuteos 1978) päähenkilöä, yksityisetsivä Guy Rolandia – vai kuka hän lopulta onkaan. Sama menneisyyden pakenevan varjon metsästys on käynnissä kautta Modianon tuotannon.

Hämärien puotien kujan aloitus on klassikko: muutamalla lauseella luodaan maailma ja lukijalle valtava odotus. Dramaturgisesti täysosuma:

”Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin, että sade lakkaisi, kaatosade, joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut.”

Siinä on kaikki. Tilanne, tunnelma, ympäristö, tapahtuma, odotusarvo.

Riippuu lukijasta, palkitaanko odotus. Modiano tekee parhaansa kuvatessaan vähäeleisesti Guy Rolandin etsintää ja menneisyyden rakentumista pala kerrallaan, kuin sumuinen palapeli.

Nobelin arvoinen suoritus? 

Minua - sattuneesta syystä - koskettaa keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen hapuilu ja etsintä ontologisesti harsoisessa todellisuudesa...

lauantai 6. joulukuuta 2014

Suomen ikkunat avoinna


Itsenäisyyspäivän kunniaksi rivejä runokirjoista ja yksi otos levyltäkin. Teemana väljästi maa tai maanosa. Valikoima on syntynyt melko sattumanvaraisesti  kuten valikoimilla on tapana, vaikka muuta väittäisi.

Nopea havaintoni on, että runoissa puhutaan helposti muista maista ja paikoista kuin näistä kotoisista. Se lienee ylevämpää ja kultturellimpaa.


Todella paha tauti on syöpä / tai Amerikka sydämessä.

Matti Paavilainen: Mihin maailma tapahtuu (1968)


Euroopan ikkunoissa / vinkuu tuuli, taivaalla / lentävät  Pickwik-kerhon paperit

Arto Melleri: Zoo (1979)

Helsingissä harva tuntee Immanuel Kantin, koska / Immanuel Kant eli koko elämänsä Königsbergissä / eikä halunnut kasvaa isoksi vaan aikuiseksi.

Tommi Melender: Maaosa minussa (2003)


Ja tässä, täss’ on tämä maa, / ja kaikki suotuisaa: / vaikk’ onni mikä tulkohon / maa, isänmaa se meille on. / Mi maailmass’ on armaampaa / ja mikä kalliimpaa.

J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäinen runo, Maamme (1846)


Olen itsenäinen kansalainen itsenäisen maan / Ihan itse nöyryytykset kestää saan.

Heikki Harma (Hector: Tuntematon sotilas, 1978)


Täällä menee hyvin, puhetta riittää / ja kaupunki rapistuu ympärille: idylli. 

Jukka Koskelainen: Niin lavastetaan lännen taivas (2001)