torstai 14. helmikuuta 2019

Kun karavaani sekoilee

Autolla ajaessani olen parin viime kuukauden aikana kuunnellut silloin tällöin cd-levyä nimeltä Kansalaistarinoita Vol 1. Kyseessä on omakustanne. Tekijät ovat Pasi ja Jake. Kansiteksteistä ei irtoa enempää, mutta satun tietämään, että  herrat ovat osapuilleen ikähaarukassa 50-60 ja oikelta nimiltään Pasi Siistonen ja Jarkko Marjamäki. He ovat sanoittaneet, säveltäneet ja soittaneet   kaiken levyllä kuultavan. Sovitukset ovat Jaken.

Kansalaistarinoiden musiikki on pääosin kantrahtavaa, kuten voi päätellä kansikuvan hirsiseinästä. Kokonaisuus on energinen ja kielii osaamisesta sekä musiikkitaustasta. Ehkä hieman tasapaksuutta mahtuu 12 biisiin, mutta se lienee omakustanteiden tavarmerkki ja helmasynti.

Minua kiinnosti levyn sanoissa - ainakin osassa biisesistä - niiden kätketty viesti. Sekä Pasilla että Jakella on taustaa vapaakirkollisissa ympyröissä ja mm. ylistysmusiikissa. Kansalaistarinoissa ei kuulu varsinaisesti sitä genreä tai gospelia muutenkaan. Levyn sanoitusten maisema viittaa villiin länteen, karjanajoon ja karavaneihin. Mutta tarkkaavainen kuulija löytää sanojen takaa ja rivien välistä elämänkatsomuksellisia välähdyksiä.

Suosikkibiisini on Karavaani. Sen kertosäe ("Sano niin, sanon niin, sano miksi estettiin....) jäi parhaiten korvamatoilemaan muutoin varsin epämusikaaliseen mieleeni. Se on kokonaan Jaken käsialaa soittimia myöten ja tiettävsti ensimmäinen biisi, jonka ympärille koko levy alkoi muotoutua.

Karavaani kertoo (verhotusti tosin) pyhiinvaeltajajoukon (vapaakirkollisen?) matkasta kohti luvattua maata. Tosin karavaanilla on edessään mutkia ja sekoilua. Kaikke menee pieleen, vääriä valintoja, riitoja. Osa miehistä ei osaa muuta kuin rehennellä ja he "ovat häpeäksi yhteisölleen, velttoja vastuussaan".

Kansalaistarinoita ilmestyi viime vuonna eli vuoden 1918 tapahtumien muistovuonna. Nimi synnytti odotushorisontin. Pakko myöntää, että hieman petyin kun ensiraidalta lähdettiinkin preerialle. Levyn nimi saa kuitenkin katetta yhdestä biisistä, Punainen vai valkoinen. Se kuvaa sisällisodan vaikeita valintoja.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Pokkarikioski lähti pois


Matkustin. Odottelin junaa tulevaksi asemalaiturille. Hämmästyksekseni en löytänyt Helsingin asemahallista tuttua pokkareita myyvää kioskia, Pocket Shopia. Minne se oli kadonnut? Tilalla oli elektoniikkatilpehööriä myyvä ketju, tarpeellinen varmaan sekin, mutta kirjoja ei sieltä saa.

Postasin Facebookiin pettymykseni. Parviäly tiesi, että ketju on vetäytynyt Suomesta ja lähin Pocket Shop löytyisi Tukholmasta. Joku lohdutti, että onneksi asematunnelista löytyy Rosebud, josta irtoaa kelpo matkalukemista.

Ihmeellisiä ovat talouden lait. Luulisi, että maamme vilkkaimmalla rautatieasemalla kestäisi hengissä yksi pokkarimyymälä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Askeleet vievät Oodin


Kävin Helsingin paljon puhutussa keskustakirjasto Oodissa.Yhtenä satojentuhansien uteliaiden joukossa. Tässä muutama irtohavainto ja tunnelman hiutale.

Ensivaikutelma pääoven edessä oli mainio, wow-arkkitehtuuria, jos mikä. Mutta tuloaulassa iski pettymys. Se oli matala, ahdas, jotenkin arkisen tai keskeräisen oloinen. saattoi tietysti johtua väenpaljoudesta .Ulkona saatu hyvä fiillis latistui sisällä. Kahvila näytti suositulta. Alakerran toisesta päädystä löytyi pikkuinen kirjapöytä, pääosin dekkareita kuin kilokirjanmyymälässä. Oodiin kohdistetut kriittiset nuolet alkovat lennellä myös minun päässäni, mutta yritin pitää vaikutelmat vielä avoimina.

Välikerros kertoo Oodin luonteen. Se ei ole perinteinen paperille painetun tiedon temppeli, vaan monitoimikirjasto - paino yhdyssanan alkuosalla -, jossa voi muun ohessa viihtyä, somettaa, 3-d-tulostaa, saumata ja kokoustaa. Kaupunkilaisen olo- ja askarteluhuone samalla kertaa.

Yläkerros on kirjojen ja kirjaston juhlaa. Onneksi. Paljon parjatut matalat kirjhyllyt perustelvat olomuotoaan arkkitehtuurilla. Valoisa, ilmava tunnelma, näkyy koko tila. Median raportoimat tyhjyyttään ammottavat kirjahyllyt olivat nyt varsin mukavasti täynnä. Vaimo myös lainasi romaanin, Keltaiseen kirjastoon kuuluvan Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunnan - lainausaika vain 14 päivää. Itse en rohjennut ryhtyä lainauspuuhiin, sillä lukemattomia kirjoja on työpöydälläni riittämiin ja yöpöydällä iänikuinen Marcel Proust kadonnutta aikaaansa etsimässä.

Kirjahyllyjen päällä oli hauskasti taidetta, kuten Jouko Korkeasaraen tuunatut bootsit, Lähiörodeo. Oodin yläkerta palautti ulkopuolella saadun wow-kokemuksen.

Lumipyry kaunisti maiseman ja sain toteuttaa yhden haaveeni: istua ylimmän kerroksen nojatuolissa ja katsoa ikkunasta eduskuntatalolle päin. Kiitos Oodi. Tulen istumaan toistekin, ehkä lukemaan ja kirjoittamaan.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Uneton yö pelasti Jalosen

Jos Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava) ei olisi tullut valituksi Finlandia-voittajaksi, en ehkä olisi lukenut sitä lainkaan. Valitettavasti Jalosen kirjallisesta laadusta minulle on syntynyt viileän-sitkas kuva. Hän kirjoittaa hyvin, ei siinä mitään, mutta jotenkin ulkokohtaisesti, lukijan on hankala päästä sisään Jalosen romaneihin. En väitä niitä kaikkia (yrittäneeni) lukea, mutta joitain kuitenkin ja olen aina masentunut: en Jaloseen vaan itseeni, joka ei pääse sisälle ilmiselvästi hyvien teosten kirjalliseen universumiin.

Melkein samoin meinasi käydä Taivaanpallolle, jota luin vuodenvaihteen tienoilla lomamatkalla Las Palmasissa. Kuvassa kirja hotellihuoneen parvekkeen kaiteella - taustalla muuten jotenkuten erottuvana paikallisen kirjailijaklubin rakennus.

Eräänä lomayönä heräsin parin tunnin unen jälkeen. Uni ei tullut enää silmään. Myös vaimo oli hereillä. Niinpä aloin lukea Taivaanpalloa hänelle ääneen - saisinpahan nopeasti unen. Vaan mitä tapahtui! Jalosen kieli alkoi elää, kirja puhkesi kukkaan ja aloin oikeasti kiinnostua tarinasta. Jokin kielen rytmin lukko aukesi.

Taivaanpallon kertoma tarina on sinänsä epäuskottava ja tökkivä, jos sen vain kertoo. Uskontokin oppiriitoinen näyttelee merkittävää roolia, kuten aikauteen kuului. 1600-luvulla St. Helenalla elävä oppimaton poika oppii ajatelmaan tieteellisesti aikana, jolloin moderni tiede alkoi ottaa isompia alkuharppauksiaan. Tähtitietlijän oppipoika pääsee näkemään suuren maailman.

Kirja loppuu oikeastaan kesken. Tai ainakin olisin mieluusti lukenut lisää, vaikka kirjassa jo nyt oli 461 sivua.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Muista plan b

Lomalla Las Palmasissa luin Risto Siilasmaan ja  Catherine Fredmanin kirjan Paranoidi optimisti.(Tammi, suom. Markku Päkkilä). Se on kirjoitettu alunperin englanniksi, jolloin kirjan nimi on Transforming Nokia. Mielenkiintoista ja ymmärettävää. Nokia myy sanana paremmin maailmlla.

Suomalaisen laitoksen alaotsikko on Näin johdin Nokiaa murroksessa, englannikielisessä versiossa The Power of Paranoid Optimism to Lead Through Colossal Change.

Kirja kertoo Risto Siilasmaan näkökulmasta Nokian romahduksen ja pelastuksen. Nokian tarina ja matkapelinbisneksen arvaamattomuus sinänsä on kerrottu julkisuudessa moneen kertaan. Paranoidi optimisti paljastaa Siilasnmaan ajatuksenjuoksun ja työkalut, joiden avulla hän hamotti käynnissä olevan teknologiaevoluution. Nokialle uhkasi jäädä Musta Pekka käteen, mutta  yrityskauppojen ansiosta nenä jäi pinnalle, lopulta pääkin ja koko yritysruumis - huhut sen kuolemasta olivat ennenaikaisia.

Paranoidi optimisti on henkilö, joka pitää huoilta että aina on käytössä  harkittu plan b ja muitakin vaihtehtoisia skenaarioita. Siilasmaa korostaa myös yrittäjämäistä johtajuutta, jonka perustana on oppiminen, sitoutuminen ja luottamus. Myös onnistuneet rekrytoinnit ovat avain menstykseen.

Kirjassa paitsi kuvataan tapahtumien kulkua, pysähdytään myös listaamaan eri tilanteissa esiin tulleet strategiat ja periaatteet. Siilasmaa esimerkksi korostaa Microsofitn kanssa käydyissä neuvotteluissa kasvoikkain käytyjä keskuteluja ja egojen jättämistä nouvotteluhuoneen ulkopuolelle.

En ole ihan hirveästi lukenut yritysjohtajien tilityksiä, mutta jos ne ovat vähääkään Paranoidin optimistin tasoisia, niin olen jäänyt paljosta paitsi.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Vuoden tietokirjaa siivestämässä


Vuoden tietokirja -ehdokkaat on julkistettu. Ne ovat ainakin ulkonäöltä tuttuja, sillä niitä on pyörinyt kotonamme pitkin syksyä. Ei, en ole raadissa, mutta vaimoni on.

Tiedekirja on eri asia kuin tietokirja, vaikka samoista kirjoista voi myös olla kyse. Tiedekirja pohjaa vielä selkeämmin tieteeseen kuin yleinen tietokirja, ja se voi olla myös metodologisesti tutkimus kysymyksenasetteluineen, analyyseineen ja loppupäätelmineen. Vuoden tiedekirjaksi ei kuitenkaan valita erillisten  artikkeleiden  kokelmaa. "Valituissa kirjoissa tinkimätön tutkimusote yhdistyy huolelliseen ja kiinnostavaan esitystapaan. Teokset tuottavat myös monipuolisesti uutta tietoa aiheistaan", todetaan tiedotteessa.

Nämä 10 ovat nyt ehdolla:

Tuomas Aivelo, Loputtomat loiset (LIKE)
Pertti Haapala (toim.), Suomen rakennehistoria (Vastapaino)
Seppo Hentilä, Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka (Siltala)
Jarno Hietalahti, Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus)
Jukka Häkkinen, Outojen kokemusten psykologia (Docendo)
Teemu Keskisarja, Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämä ja kuolema (Siltala)
André Swanström, Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (Atena)
Kirsi Vainio-Korhonen, Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Aku Visala, Vapaan tahdon filosofia (Gaudeamus)
Veli-Matti Värri, Kasvatus ekokriisin aikakaudella (Vastapaino)

Kirjoista olen siivellä pääsyt lukemaan Hietalahtea, Häkkistä, Swanströmiä ja parhaillaan nautiskelen Keskisarjan oivasta kielenkäytöstä.

Vuoden tiedekirja -palkinnon myöntävät Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto. Se julkistetaan Tieteiden päivillä keskiviikkona 9.1.2019

torstai 29. marraskuuta 2018

Finlandia-palkinto ei yllättänyt

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Olli Jalonen romaanistaan Taivaanpallo (Otava). Tavallaan valinta ei yllätä, onhan Jalonen saanut sen jo 1991 romaanista Isäksi ja tyttäreksi. Hyvä kirjoittaja osaa kirjoittaa hyviä kirjoja jatkossakin, joten palkinnon sattuminen samalle henkilölle ei ole ihme - ihme sen sijan on, ettei  useammin. Vain Bo Carpelan on tehnyt tempun aiemmin 1993 ja 2005.

Olen lukenut vuosien saatossa Jalosta. En paljon, sillä osa hänen romaaneistaan tuntui raskailta, kerronnallisesti temppuilevilta ja jotenkin hylkiviltä. Viimeksi luin 14 solmua Greenwichiin, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Se jäi mielen ja oli hyvä, vaikka vakava, täysi ja raskas. Niin sen muistan. Taidetta siis.

Tämän uuden voittajan luen varmasti.