lauantai 25. heinäkuuta 2020

Dekkarin matkassa kellokaupasta Chileen

Kesän viimeiseksi "lomakirjaksi" valikoitui Polttava maa (suom. Pekka Marjamäki, WSOY), dekkari, kuinkas muuten. Vähintäin yksi sellainen pitää kesässä lukea. Pascal Engman edustaa ruotsalaista osaamista jännityksen, rikoksen ja tehokkaan kirjoittamisen saralla. Kirjaa on helppo lukea, mutta hieman cliffhanger-tekniikka ennakoi itseään plus tapahtumien epäuskottavuus (lajityypin yleinen vaiva).

Tarina kertoo kidnappauksista, ihmiskaupasta Tukholmassa ja natsien pahoista jälkeläisistä eteläisessä Chilessä. Pääosasssa on parisuhteensa päättänyt ja rattijuopumuksesta kärähtänyt, varakkaan taustan omaava komisario Vanessa Franck. Moraalista moniulotteisuuttaa kuvioon tuo entinen eliittisotilas chileläs-ruotsalainen Nicolas Paderes, joka on sekä pahis että hyvis.

Kiinnostava yksityiskohta on alun kellokaupan ryöstö. JUONIPALJASTUS: kaupasta ei viedä niinkään kelloja kuin asiakasrekisteri henkilöistä, joilla on ollut varaa ostaa Patek Philippe - heistä valitaan kidnapattava henkilö.

Polttava maa täyttää hyvin "kesädekkarin" paikan.

Vanessa Franck -kirjoja on lienee odotettavissa lisää.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Kävely on filosofinen laji


Ostin summamutikassa kevättalvella alepinosta kirjan, jonka arvelin kiinnostavan. Arvelin myös, että se on kevyttä yleishyvää jutustelua kävelyn autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Erehdyin.

Ranskalisen Frédèric Grosin kirja Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Hyvä elämä, 3. painos 2018) osoittautui erittäin kiinnostavaksi ja ennen kaikkea eläytyväksi kävelyn ulottuvuuksien purannaksi.

Gros esittelee myös joukon tunnettuja filosofeja ja kirjailijoita, joiden elämässä kävelyllä oli iso merkitys, jopa liian iso. Heitä ovat muiden maussa Nietzsche, Kant ja Gandhi. Ilahduin myös että eisttelyssä oli toimittaja-kirjailija Gérard de Nerval (1808-1855), jonka nimeen törmäsin edellisessä lukemassani lomakirjassa eli Orhan Pamukin Istanbulissa. Nerval oli yksi Istanbulista kirjoittanut länsimaainen, joiden jalanjäljissä Pamuk samosi. Nervalin kohdalla Gros puhuu surumielisestä vaeltelusta (Pamukin Istanbul on surun leimaama kaupunki).

Kävelyn filosofiaa antoi ajattelemisen aihetta, kuten kliseisesti on tapana sanoa, paitsi että nyt se oikeasti antoi. Taas vahva suositus.

Hämmästyin myös kirjan sisäliepeessä ollut listaan Hyvän elämän julkaisemista kävelyä käsittelevistä kirjoista: niitä oli kahdeksan.

Kävelyssä on mieltä.

Siis jalkaa jalan eteen.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Ihme ja sen selitys

Olin kuullut niin paljon hyvää ja kiittävää Joel Haahtelan romaanista Adèlen kysymys (Otava 2019), että en voinut välttää sen lukemista (miksi oli pitänytkään). Kirja on nopealukuinen, selkeä, kuulas ja innostava.

Mies matkustaa luostariin Ranskassa tekemään tukimustyötä. Tarkoituksena on selvittää 1100-luvulla eläneen nuoren tytön, pyhän Adèlen, tapaus. Häneen liittyy ihme. Tarinan mukaan hän putosi korkealta kalliolta varmaan kuolemaan, mutta hänet löydettiin jyrkänteen alta tyynenä rukoilemassa. Mitä oikein tapahtui?

Tutkija tekee samalla matkaa itseensä ja omaan elämäänsä. Onko siinä mahdollisuutta ihmeelle?

Todella suositeltava pieni suuri kirja, josta alitajuisesti tulee mieleeni Pierre de Calanin Mies saapuu luostarin portille (Kirjapaja 1977), vaikka sen lukemisesta on varmaan jo liki 40 vuotta (huh!). Kirjoilla tuskin on oikeasti mitään tekmistä toistensa kanssa, mutta ehkä pitäisi lukea de Calan uudelleen, sillä kirja löytyy edelleen hyllystäni.

Luostari on hyvä ja tapahtumia fokusoiva näyttämö kaunokirjallisuudelle.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Istanbul vetää puoleensa

Istanbul on kiehtova kaupunki, mutta periaatteellista syistä en innostu Turkista nykyvaltiona, joten en ole käynyt siellä. Toki myönnän, että olen liikkeellä huonoin historiatiedon sekä yleisen uutisoinnin ja pitkäaikaisten kurdisympatioiden muovaamalla mielellä. Minulla on siis asennekynnys.

Edellä sanotusta huolimatta tartuin lomalla Orhan Pamukin kirjaan Istanbul (alatsikoltaan Muistot ja kaupunki, suom. Tuula Kojo, 2. painos, Tammi 2004). Kirjan olin napannut appivanhempieni hyllystä, kun he taannoin muuttivat ja tavaraa piti vähentää. Appiukkoni on saanut kirjan aikanaan lahjaksi 75-vuotispäivänään, selviää omistukirjoituksesta. Kirja vaikutti luemattomalta.

Mutta Istanbulin lukeminen kannattaa. Hieno kaupunkikirja, ehkä yksi hienoimmista. Pamuk maalaa kuvan mustavalkoisesta, sateen ja surun ympäröimästä kaupungista. Hän ammentaa kaupungissa asuneiden ja siellä käyneiden kirjalijoiden tuotannosta. Samalla Pamuk kertoo lapsuudestaan ja vähän nuoruudestaankin eli matkastaan kirjalijaksi - vaikka nuorena keskittyikin kuvien tekemiseen ja lähti opiskelmaan arkkitehtuuria.

Kohottava lukukukokemus. Istanbul alkaa vetää lukijaa puolensa nostalgian lempeällä voimalla.

Ehkä voitan ennakkoluuloni ja matkustan joku päivä Bosporin salmen rannoille. Jos niin tapahtuu, kiitos kuuluu paljolti  Pamukille.

torstai 2. heinäkuuta 2020

Lohduton isän ikävä


Kesäloman alussa poikkesin Aleksanterinkadun Suomalaiseen. Päätin, että ostan kirjan, joka alkaa tuntua siltä, että tuon haluaisin lukea. Mitään erityistä teosta ei ollut etukäteen mielessäni, paitsi ettei ehkä dekkaria.

Elämäkerta-hyllyn luona katseeni kiinnittyi Otto Gabrielssonin Rikkaruohoon (S & S, käsikirjoituksesta suomentanut Laura Kulmala). Siitä olin lukenut ja nähnyt jonkun haastattelupalan telkkarissakin. Vilkaisin kirjaa, se alkoi oivasti. Kyse olisi jäähyväiskirjeestä.

Isän ikävä on ollut yksi terapeuttien ja psykologien (sekä teologien) suosikkitermi. Se on myös monen ihmisen oma aito kokemus. Veri on vettä sakeampaa, mikä saa ihmiset kadonneen (useimmiten isän) omaisen jäljillä.

Gabrielsson on kirjailija-kultuurihahmo Jörn Donenrin avioton poika Ruotsissa. Ei ehkä ole modernia puhua enää aviottomista lapsista, mutta se on olennainen osa Gabrielssonin pitkää kirjettä isälle, isäsuhteen elämäkertaa ja tilitystä.

Donner tuli omissa muistelmissaan nimittäneeksi Gabrielssonia  erehdykseksi. Surullinen juttu, jota Rikkaruohossa käsitellään alusta loppuun. - Kirjan ruotsinkielinen nimi Vildhavre on kirjaimellisesti Hukkakaura eli jotain joka näyttää oikealta mutta on turha, hyödytön.

Gabrielsson kaipaa isän hyväksyntää ja huomiota. Kumpaakin on tarjolla nihkeästi, jos lainkaan. Poika janoaa isänsä luo. Koko kirja on tämän kaipuun jopa kiusallista, takertuvaa kuvaamista. Isä-Donnerista piirtyy kuva itsekeskeisenä työnarkomaanina ja menneen ajan niljakkina.

"Emme miloinkaan löytäneet toisiamme. En tiedä, rakastitko minua koskaan. Tuskin tiedän sitäkään, rakastinko minä sinua. Ainakin tein aviottomana poikanasi pari rehellistä yritystä. Emme koskaan kohdanneet, emmekä toivottavasti kohtaa myöskään mullassa, meressä, taivaassa tai muussa hahmossa seuraavassa elämässä", Gabrielsson kirjoittaa post mortem -jälkisanoissa.

Hyödyllinen lukukokemus.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Kesäloma vaatii kirjoja


Taas on aika sukeltaa pinnan alle.

Ei muuta kuin kirjat pinoon ja aloitetaan pällimmäisestä. Lomalukemista. Joukossa yllätyksiä ja ei-niin-ajankohtaisia. Vanhempikin kirja käy hyvin, jopa paremmin kuin painomusteelta tuoksuva.

Kuvassa menossa kirja numero kaksi. Palaan yksityiskohtaisemmin kesäkirjasatoon lähiaikoina. Tämänhetkisen arvioni mukaan saan luettua viisi kirjaa riippuen toki niiden paksuudesta - Markus Leikolankin (1000 sivua) on pinossa.

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Kirjoittamisesta syntyy ääni

Kirjoitan paljon, niin työkseni kuin muutenkin. Etätöissä ollesani olen kirjoittanut myös käsin mustekynällä. Havahduin siihen, että paperille kirjoitettaessa syntyy ääni. Kuuntelin tarkkaan. Se tuntui miellyttävältä, rentouttavalta ja auttoi ikään kuin keskittymään siiheen mitä kirjoitti. Oikeanlainen kirjoittamisesta syntyvä ääni saattaa jopa pakottaa kirjoittamaan paremmin - ehkä.

Kokeilin kirjoittamisen ääniä erilaisilla kynillä. Kuvassa ylhäältä alas:

Mustekynä, medium-terä
Mustekynä, fine-terä
Kuulakärki- eli kuivamustekynä.
Rolleri- eli mustekuulakynä
Lyijytäytekynä

Miellyttävin ääni syntyi mustekynillä. On makuasia kumpi on miellyttävämpi, m- vai f-terä. Jälkimmäinen "raapii" hieman enemmän, m-terä krahisee mukavasti. Kaikista kynistä lähtee kyllä ääni, rollerista vienoin (johtuu vetisestä luistavuudesta). Paperin laatukin vaikuttaa ääneen.

Kirjoituskonella hakatessa aikoinaan se vasta ääni syntyi, pauke ja räminä, mutta niin syntyy tuetokoneen näppäimistöstäkin, rapina tai tömähdys. Kännyköiden kirjoitusäänet sen sijaan ovat keinotekoisia.

Kuuntele kirjoittamisesi ääntä.