sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Vuoden tietokirjaa siivestämässä


Vuoden tietokirja -ehdokkaat on julkistettu. Ne ovat ainakin ulkonäöltä tuttuja, sillä niitä on pyörinyt kotonamme pitkin syksyä. Ei, en ole raadissa, mutta vaimoni on.

Tiedekirja on eri asia kuin tietokirja, vaikka samoista kirjoista voi myös olla kyse. Tiedekirja pohjaa vielä selkeämmin tieteeseen kuin yleinen tietokirja, ja se voi olla myös metodologisesti tutkimus kysymyksenasetteluineen, analyyseineen ja loppupäätelmineen. Vuoden tiedekirjaksi ei kuitenkaan valita erillisten  artikkeleiden  kokelmaa. "Valituissa kirjoissa tinkimätön tutkimusote yhdistyy huolelliseen ja kiinnostavaan esitystapaan. Teokset tuottavat myös monipuolisesti uutta tietoa aiheistaan", todetaan tiedotteessa.

Nämä 10 ovat nyt ehdolla:

Tuomas Aivelo, Loputtomat loiset (LIKE)
Pertti Haapala (toim.), Suomen rakennehistoria (Vastapaino)
Seppo Hentilä, Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka (Siltala)
Jarno Hietalahti, Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus)
Jukka Häkkinen, Outojen kokemusten psykologia (Docendo)
Teemu Keskisarja, Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämä ja kuolema (Siltala)
André Swanström, Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (Atena)
Kirsi Vainio-Korhonen, Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Aku Visala, Vapaan tahdon filosofia (Gaudeamus)
Veli-Matti Värri, Kasvatus ekokriisin aikakaudella (Vastapaino)

Kirjoista olen siivellä pääsyt lukemaan Hietalahtea, Häkkistä, Swanströmiä ja parhaillaan nautiskelen Keskisarjan oivasta kielenkäytöstä.

Vuoden tiedekirja -palkinnon myöntävät Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto. Se julkistetaan Tieteiden päivillä keskiviikkona 9.1.2019

torstai 29. marraskuuta 2018

Finlandia-palkinto ei yllättänyt

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Olli Jalonen romaanistaan Taivaanpallo (Otava). Tavallaan valinta ei yllätä, onhan Jalonen saanut sen jo 1991 romaanista Isäksi ja tyttäreksi. Hyvä kirjoittaja osaa kirjoittaa hyviä kirjoja jatkossakin, joten palkinnon sattuminen samalle henkilölle ei ole ihme - ihme sen sijan on, ettei  useammin. Vain Bo Carpelan on tehnyt tempun aiemmin 1993 ja 2005.

Olen lukenut vuosien saatossa Jalosta. En paljon, sillä osa hänen romaaneistaan tuntui raskailta, kerronnallisesti temppuilevilta ja jotenkin hylkiviltä. Viimeksi luin 14 solmua Greenwichiin, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Se jäi mielen ja oli hyvä, vaikka vakava, täysi ja raskas. Niin sen muistan. Taidetta siis.

Tämän uuden voittajan luen varmasti.


perjantai 9. marraskuuta 2018

Yksi Finlandia-ehdokas luettu


Finlandia-palkintoa tavoittelee kuusi romaania. Yhden niistä olen lukenut ennakkoon, Pauliina Rauhalan Synnintantajat (Gummerus). Kirjan ilmestyttyä viime keväänä tein Kotimaahan sekä Rauhalan haastattelun että arvion kirjasta.

Kirjoitin Synninkantajista mm. seuraavaa:  "Romaanin kaunis kieli ja paikoin jopa sadunomainen maailma ovat tuttua Rauhalaa. Myös henkilöiden kipu ja hauraus on kuvattu samalla myötäelävällä otteella kuin esikoisessa. Lukijalle tulee turvallinen olo, varsinkin, kun hän löytää lukemisen edetessä kytköksen Taivaslauluun. Synninkantajat ei kuitenkaan edellytä Taivaslaulun tuntemista, vaan se on itsenäinen teos. Kerronnaltaan se on esikoista rosoisempi ja tietoisempi, jopa etäännyttävämpi."

Erityisesti jäin pohtimaan romaanin kerrontaratkaisua eli kuvitteellisen kirjoittajan yksittäisiä tuntoja kirjoittamisprosessin aikana. Tavallaan tämä rikkoo 70-luvulle ja lestadiolaisyhteisöön sijoittuvan tarinan keronnallisen auvoisuuden, muitta samalla se nostaa tarinan tämän päivän tasolle rosoineen.

Kotimaahan kirjoittami Synninkantajien arvio on luettavissa täältä

Kotimaahan kirjoittamani Rauhalan haastattelu luettavissa täältä 

Muut Finlandia-palkinnon tavottelijat ovat Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava), Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi), Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY), Pekka J. Mäkelä: Hunan (Like) ja Lars Sund: Missä musiikki alkoi / Där musiken börjar (Teos/Förlaget)

Rauhala kuvattu Gummeruksen tiloissa Helsingissä maaliskuussa 2018.

torstai 25. lokakuuta 2018

Kirjamessujen kulisseissa kuohahti

Helsingin Kirjamessut alkoivat tänään. Pitää viikonloppuna käydä, pariinkiin kertaan kenties.

Messujen alla kuohati. Kirkolliset piirit kokivat tulleensa ylikävellyiksi ja syrjäänsysätyiksi. Ohjelmajohtaja Ronja Salmi  kiisti, että kyse olisi tietoisesta tai ideologisesta karsastamisesta.

Kirjoitin asiasta jutun Kotimaa-lehteen. Haastattelin messujen ohjelmajohtajaa  sekä kirkollisten tahojen edustajia. Tässä linkki uutisjutun verkkoversioon:

Piispat siivottiin pois Helsingin Kirjamessuilta - miksi?

Kohu ja kuohahdus kertovat, että Kirjamessuja pidetään tärkeänä kulttuuritapahtumana.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Erilainen surukirja

Hannu Mäkelän uusin teos Valo (Kirjapaja) kertoo hänen ja venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan tapaamisesta, tutustumisesta, rakastumisesta ja kuusi vuotta kestäneestä avioliitosta. Aksojonova kuoli yllättäen 2017.

Kirjan kirjoittaminen on alkanut muutama kuukausi vaimon, kutsumanimeltään Svetan, kuolemasta. Mäkelällä on ollut muistamisen tukena valtava määrä sähköpostiviestejä. Kaikkiaan niitä löytyi vanhalta tietokoneelta vuodesta 2008 lähtien yli 37 000.

Pariskunnan viestinvaihto oli vilkasta, sillä he asuivat kahdessa maassa. Mäkelä kuvaa puolisoiden välistä syvenevää rakkautta. Venäläinen tapa ilmasta tunteita on kirjallinen, jotenkin vanhanaikainen, mutta kokonaisvaltainen. Kirjassa on runsaasti suoria lainauksia Svetan viesteistä.

Mäkelä kirjoittaa suoraan ja vailla turhia selityksiä. Hän on sureva mies, joka neljännessä avioliitossaan tuntuu löytäneen rakkauden sen syvemmässä merkityksessä. Puolisoiden ikäero oli 19 vuotta.

Sveta oli harras ortodoksi ja uskonnon kuvaus saa paljon tilaa. Mäkelä itse katselee vaimonsa uskonilmaisuja etäältä, mutta silti ymmärtäen ja lämmöllä. Hän kirjoittaa pikkuhiljaa tajuavansa, kuinka syvää Svetan suhde uskontoon oli.

Svetan äiti ja veli saavat kriittisen tarkastelun, varsinkin pappismunkkiveli. Venäläinen perhe- ja rooliajattelu törmäävät Svetan toiveisiin päästä joskus elämään Suomeen.

Valo on ennen kaikkea kirja rakkaudesta. Mäkelä kirjoittaa: ”Kun Sveta tuli elämääni, sain kokea rakkauden. Jotain taisin siitä oppia. Kun haluaa toiselle enemmän kuin itselle, alkaa vähitellen voida aina vain paremmin. Rakkaus parantaa, sen tarkoituksena ei ole alistaa, vaan auttaa ja yhdistää.”

Lisäksi Valo on surukirja, erilainen sellainen. Lukijaa ehkä hieman kauhistuttaa, kuinka vähän aikaa Svetan kuolemasta on kulunut ja mies jo purkaa tuntojaan. Mäkelä on kuitenkin ammattikirjailija ja osaa annostella vereslihan ja yleistajuisuuden määrää.

Julkaistu Kotimaassa 30.8.2018

tiistai 28. elokuuta 2018

Suljettu dialogi mystiikasta


Luettuani Raine Haikaraisen kirjoittaman Teinos-elämäkerran Mystinen maestro (Kirjapaja 2018), innostuin Riitta ja Seppo A. Teinosen 82-sivuisesta kirjasta Keskustelua mystiikasta (WSOY 1990). Haikarainen piti sitä yhtenä Teinosen laajan tuotannon keskeisenä julkaisuna ja samalla Teinosen siihenastisen ajattelun tilinpäätöksenä.

Olin kirjan aikoinani lukenut ja muistan olleeni pettynyt. Se tuntui keinotekoiselta ja täyteen ahdetulta. Huonolta lukukokemukselta siis.

Kirja oli kuitenkin edelleen hyllyssäni ja ilahtuneena tartuin siiheen. Elämäkerran valossa ymmräsin kirjaa nyt paremmin, vaikka ensimmäisen lukukerran negatiiviset kokemukset vaikuttivat edelleen (mielenkiintoista, ei ole helppo muuttaa vahvoja käsityksiään kirjasta).

Keskusteluja mystiikasta on kirjoitetu dialogimuotoon. Ei ole vaikea arvata, että Seppo on maestro, joka vastaa, ja Riitta on noviisi, joka lähinnä kyselee. Vastauksissa on paljon tukeutumista mystiikan klassikoihin ja heihin liittyviä opettavaisia tarinoita. Ydinsisältö ei ole Teinosen omaa ajattelua vaan hengellisten mestarien opetusta. Keskusteluja mystiikasta vaatii paneutumista ja taustatietoja. Muuten se pitää suljetun muotonsa, vaikka dialogilla tavoitellaan avoimuutta.

Kirjan lopussa (Seppo A. Teinonen) summaa, että ihmisten tiet Jumalan luo ovat erilaiset, mutta yhdessä kohtaa kaikki tie on yhteinen, mesussa. "Messu on pyhän Kirkon elämää, ja pelastus tapahtuu Kirkossa. Kristiusko on kirkko, ja Kirkko on kristiusko."

Kirja päättyy lainaukseen (mystisen kokemuksen selittämättömyydestä) Rstin Johannekselta ja Teinosen toteamukseen: "Siinä on myös kaikki olennainen, mitä itse olen oppinut teologina vuosikymmenten aikana. Tämän jälkeen voidaan kaikki edelliset kirjani heittää menmään."

En näkisi pienen mystiikadialogin merkitystä sentään noin suurena. Syvää (teologista) viisautta sieltä silti voi ammentaa.

maanantai 27. elokuuta 2018

Draamajännäri pitää tunnelmansa


Kylla kesässä vähintäin yksi dekkari pitää lukea. Ajattelin, että se voisi tällä kertaa olla ruotsalaisen tekijämiehen Håkan Nesserin tuorein suomennos (alkuteos kuitenkin vuodelta 2013) Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Tammi 2018, suom. Aleksi Milonoff).

Tarina osoittautui epätavalliseksi rikosjutuksi. Murha toki tapahtuu, mutta varsinaisesti syyllistä ei etsitä, tai toki jossain vaiheessa etsitään, mutta siitä ei lukijalle kerrota. Syyllinen on kirjan päähenkilö. Kirjassa kuvatan pääasiassa hänen ja hänen koiransa pakomatkaa syrjäkylään Englannissa.

Niin näen Nesserin tarinan elokuvana tai tv-sarjana! Tunnelma on vahva, kunhan pääosanesittäjä on riittävän sopiva hieman arvoitukselliseen rooliin, joka kantaa koko tarinaa. Sen verraan spoilaan, että murhalla on jokin yhteys #meetoo-ilmapiiriin, vaikka romaani on kirjottu kauan  ennen kyseisen liikkeen syntyä.

Elävät ja kuolleet Winsfordissa on lajityypiltään draamallisen kaunokirjan ja jännärin sekoitus, draamajännri kenties. Kirja pitää tunnelmansa ja palkitsee lukijansa.

Kirja alkaa kappaleella: "Toissapäivänä päätin, että elän kauemmin kuin koirani. Olen sen sille velkaa. Kaksi päivää myöhemmin, siis tänää, päätin juoda lasillisen punaviinia Wheddon Crossisa."