lauantai 14. toukokuuta 2016

Koukussa kolmeen kalenteriin

Olen viime päivinä selannut lävitse kolmea kalenteria. Niistä ensimmäinen kertoo valtaväestön eli luterilaisen kirkkovuoden juhlat ja erikoispyhät. Se on kovin tuttua tarinaa. Kirkkovuosi rytmittää meikäläistä elämänmenoa edelleen, vaikka juhlien merkitys usein haalistuu ja muiden uskontojen juhlat alkavat tulla tutummiksi – islam ehkä eniten. Esimerkiksi ramadanin alkaminen uutisoidaan meillä eri medioissa.

Sen sijaan vähemmälle huomiolle jäävät katolisen ja ortodoksisen kalenterien mukaiset juhlat vaikka näiden kirkkojen piirissä ne olisivat merkittäviä tapahtumia ja vapaapäivä monissa maissa.

Minulla on käytössäni Helsingin katolisen hiippakunnan (eli Suomen katolisen kirkon, vaikka he eivät itse tätä ilmaisu käytäkään) kalenterin mukainen Ordo sekä Suomen ortodoksinen kirkon Menologionin vielä julkaisematon käsikirjoitus – olen siitä kiitollinen.  Ordo ja Menologion ovat paljolti samansisältöisiä. Viimeksi mainittu on laajempi ja siihen sisältyy Minea eli lista kunkin päivän teksteistä ja niihin liittyvistä muistopäivistä tai juhlista.

Varsinkin ortodoksinen ja katolinen kalenteri on sakeanaan pyhien ja pyhimysten muistopäivä ja juhlia. Heidän nimiään ja juhlien aiheita lukee lumoutuneena. Isot kirkot tarjoavat uskovaisilleen hengellisten muistamisten ja esikuvien verkoston, joka mahdollistaa niin yksityisen hartaudenharjoittamisen kuin yhteisen juhlinnan.


Luterilaisilla, ortodokseilla ja katolilaisilla on pääosin yhteisiä isoja kirkkovuoden juhlia, mutta erojakin löytyy niin sisällöllisissä painotuksissa kuin juhlien ajankohdan määräytymisessä. Katolilaisilla ja ortodokseilla on kummallakin myös omia juhlan aiheita, joita muissa kirkkokunnissa ei tunneta.

P.S. Kirjoitus on ilmestynyt myös Adventista ramadaniin -blogissa (juhlablogi.org), jossa seurataan  samannimisen kirjan kirjoittamisen edistymistä.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Tuntematonta arkipyhää etsimässä

Kirjoitusprojekti etenee Adventista ramadaniin valmistuu pala kerrallaan. Adventtiin en ole vielä ehtinyt, mutta kirjoitin eräästä tuoreemmasta juhlapyhästä.

Helatorstai oli ja meni. Kävin silloin kirkossa ja hieman hämmästyin. Arkipyhä, jonka paikasta ja statuksesta kirkko oli pontevasti puhunut, näyttäytyi vähemmän juhlavana. Päivän uskonnollinen sisältö, Kristuksen taivaaseen astuminen, oli esille kuin ohimennen, ilman että sitä mitenkään sanallisesti avattiin.

Poikkeava tilanne Temppeliaukion kirkossa kuitenkin oli , sillä paikalla olevalla tavallista harvalukuisemmalle kirkkokansalle tarjottiin Urkumessu. Se tarkoitti että saarnan tilalla kuultiin Bachia ja monien virsien sijaa  urkumusiikkia. Miellyttävä kokemus kaikkineen.

Helatorstaista ei saa laajojen kansanjoukkojen uskonnollista juhla tekemälläkään. Sen kalendaariset arvot ovat muualla. Myöskään helatorstain kansanuskomukset, sananlaskut tai hokemat eivät taida olla tätä päivää. Tulkoon kuitenkin dokumentoiduksi seuraava elävä ”ympyrähokema,” jota kuulen kotonakin silloin tällöin – vaimoni kun muistaa sen lapsuudestaan yhä vielä ulkoa:

On aamu. Mikä aamu? Torstaiaamu. Mikä torstai? Helatorstai. Mikä hela? Puukon hela. Mikä puukko? Lahtipuukko. Mikä lahti? Lammaslahti. Mikä lammas? Musta lammas. Mikä musta? Pikimusta. Mikä piki? Suutarin piki. Mikä suutari? Kyläsuutari. Mikä kylä? Ruskokylä. Mikä rusko? Aamurusko. Mikä aamu? Torstaiaamu. Mikä torstai? Helatorstai…

torstai 28. huhtikuuta 2016

Kansi on, teksti puuttuu

Adventista ramadaniin. Uskonnolliset juhlat Suomessa. Kirjapaja.

Kansi on, teksti puutuu. Jään toukokuun alussa tekemään osuuttani.Totta puhuen olen jo aloittanutkin kirjoittamisen Lucian päivällä ja loppiaisella. Ihan nollasta en siis lähde, kun vapun jälkeen koittaa työpäivä. Siihen on sovittuna myös kirjaan liittyvä haastattelu.

Olemme Tuijan ja Joonan kanssa jakaneet maailman uskonnot siten, että minulle lankesivat kaikkein tutuimmat eli meikäläiset kirkolliset juhlat. Siinä onkin haaste: miten löytää sanat ja näkökulmat siihen mikä on kaikkein tutuinta.

Kirjassa on noin 160 sivua. Se ilmestyy ennakosuunnitelman mukaan lokakuussa 2016.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Apu tuli Parnassosta

Meinasi käydä nihkeät. Finladia-romaani Laura Lindstedtin Oneiron uhkasi pölyttyä yöpöydälle, vaikka aloitin sen lukemisen ja pidinkin kirjan kielestä ja kerronnasta. Mutta jokin potki vastaan. Jokin kirjan ominaislaadussa.

Totuuden nimessä on sanottava, että syynsä hiipuvalla lukutapahtumalla oli/on myös yleisessä elänmänoloni hektisyydessä. Kiitos siitä kuuluu erityisesti netille, mutta mikäs teet, siellä nuohoaminen on työtä. Sillä on taipumus jatkua myös varsinaisen työajan jälkeenkin. Elämäntapatyöläinen siis, tai jotain sinne päin.

Mutta asiaan,  käsiini osui hieman jälkijättöisesti Parnasso 6-7/2015. Janne Seppäsen haastattelujuttu Ystäväni kertoja avasi silmiäni ja pääkoppaani. Kiehtovaa. Miksi olin misannut tuon pointin, tuon kahdeksannen päähenkilön? Laikuuttani, väsynyt keski-ikäinen mies.

Sain Parnassosta kaivattua potkua Oneironin lukemisella ja se taittui loppuun mukavaa kyytiä.

Ylivoimaisesti kiinnostavimmaksi päähenkilöksi nousi Shlomith, juutalainen syömishäiriöinen performanssitaitelija. Lindstedt sanoo em. haastattelussa: "Shlomithin hahmo kannattalee myös kirjan valtavaa ideamöhkälettä - kysymyksiä siitä mitä on uskonto, filosofia, ideologia, ajatukset... Hänen ruumiinsa kautta tulee myös reductio ad absurdum, testataan kaikkea mitä juutalaisuteen liittyy."

Toinenkin postaus Oneironista: Sika söi kellon

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Merkintä pitkäperjantailta

Koirankakan seassa on tinapaperia. Koira söi toissapäivänä suklaisen pääsiäismunan, onneton. Kuljen ihmisen parhaan ystävän kanssa ulkona tunnin verran. Kotona laitan soimaan levyn, C.H. Graun Der Tod Jesu. Se kuuluu päivän tunnelmaan. Aina yhtä koskettavaa.

Otan esiin kirjan. Panu Tuomen tuoreen runokokelman Hiekkalinnojen alkemian (WSOY 2016). Kirja on Antonio Gaudin Sagrada Familian ylistyslaulu, salaperäinen ja mielen röörejä puhdistava. Kirjan rakenne on äkkiseltään outo, mutta selitys auttaa. Rakenne perustuu ns. Gaudin taikanelioon, jonka numerot kaikista suunnista yhteenlaskettuina antavat saman tuloksen: 33.

Runot on jaeteltu kolmeen osastoon, joiden kaikkien nimi on Sanctus.

Olen nähnyt Sagrada Familian Barcelonassa. Tuomen runojen tarkka, niukka ja tulkintoja mahdollistava kuvakieli tulee ymmärretyksi omaa kokemustani vasten. Tai ainakin siltä tuntuu, mikä on runon lukemisessa tärkeää. Jos ei ymmärrä mitään eikä edes tunnu miltään, niin aika turtaa touhua koko runontavaus

Toisen osaston viimeisen runon loppu: "Jos tiputtaa / leivänmuruja lattialle, / niitä joutuu / kuoltuaan / poimimaan silmäripsillään."

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Jeesuksen pään sisällä


Raamatussa Jeesus puhuu ja toimii, mutta yksi kertomakirjallisuuden luonteenomainen piirre evankeliumeista puuttuu, nimittäin ulkoisen ympäristön kuvaus. Raamatussa ei kuvailla Jeesusta, hänen ulkonäköään, pukeutumistaan tai tarkemmin luonteenpiirteitä. Myöskään ympäristöä jossa hän liikkui, ei kuvailla. Emme tiedä Raamatun perusteella Jeesuksen ajan kasvillisuudesta tai arkkitehtuurista juuri mitään.

Raamattu muistuttaa näytelmätekstiä, jossa henkilöiden luonteenpiirteet tulevat esille toiminnan ja repliikkien avulla. Katsojalle (tässä tapauksessa lukijalle) ei tarvitse selittää, vaan hän näkee asiat. Raamattu-kuvasto on kulttuurisesti vahvaa ja laajasti tunnistettavaa.

Kuvataide, pikemminkin kuin kirjallisuus, on vastuussa siitä miltä ajattelemme Jeesuksen näyttäneen. Kuvataide loi näkyvän Jeesuksen. Monien ihmisten kokemat näyt ja ilmestykset noudattavat kuvataiteen viitoittamaa tietä.

Kaunokirjallisuus on antanut mahdollisuuden tunkeutua Jeesuksen pään sisään. Tosin sinne pääsee vain kahta tietä: psykologiaan ja Raamatun. Raamattu antaa raamit Jeesuksen elämän tapahtumille ja ajatuksille. Psykologia tuo kertomukseen ymmärrettävyyttä ja nykyihmiselle käsitettävää logiikkaa.

Kirjallisuuden Jeesuksen ei tarvitse olla Raamatun vanki, vaan hänelle voi tapahtua mitä vain ja hän voi ajatella vapaasti. Mutta jos päähenkilön nimi on Jeesus, hän ei ole täysin vapaa kulttuurin ja uskonnon tulkinnoista. Kaunokirjallisuudessa voidaan kuitenkin hakea uutta suhdetta Jeesukseen ja hänen sanomaansa.

Jeesus-romaanit ovat oma kirjallisuuden lajityyppi, eikä välttämättä edes hiipuva sellainen. Varmaan tänä päivänäkin jossain kahvilassa tai työhuoneessa konettaan naputtaa kirjailija, jolla on mielestään kaunokirjallisin keinoin jotain oivaltavaa tai olennaista sanottavaa Nasaretin miehestä. Näitä on kirjoitettu Suomessakin, kuten Risto Saarisen Jeesus Jokisen tapaus (1999), Harri Sirolan Jeesus enkelinpoika Nasaretilainen (2001) Jukka Pakkasen Muuan Jeesus (2003) ja Juha-Pekka Koskisen Viisi todistajaa (2005), jossa viisi aikalaista kertoo oman näkemyksensä Vapahtajan vaiheista.

Käännöskirjoista ehkä viimeisin on J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus (2014), joka on varsin erikoinen allegoria poikkeuksellisesta lapsesta kummallisessa maailmassa. Lukijalle syntyy vahva vaikutelma, että poika on Jeesus. Vahvin todiste siitä on romaanin nimi eli kirjailija antaa tulkinta-avaimen lukijalleen.

Kirjallisuudelle Jeesuksen ihmisyys ja jumalallisuus on ehtymätön aiheiden ja virikkeiden lähde. Kirjoittamalla Jeesuksesta, kirjoittaa samalla kulttuuriin syväkerroksesta.

Kirjoitus perustuu osin Kotimaa-lehdessä 2009  julkaistuun tekstiin.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kahden ranteen oppi

Mies jolla on yksi kello, tietää paljonko kello on, mutta hän jolla on kaksi kelloa, ei voi koskaan olla varma. Sama pätee sovellettuna moneen muuhun asiaan. Jos sinulla on kaksi yleisöä, et voi puhua niille samalla tavalla. Tai kirjoittaa.

Tein arvion Joona Vuorenpään kirjasta Ajan mestarit (Tammi 2016) sekä kelloblogissani harrastajille että ei-kelloharrastajille Kotimaa-lehdessä. Jotain samaa on kummassakin, samoja lauseita ja jokin sama ajatuskin, mutta kohderyhmä ohjasi kirjoittamistapaa ja sitä, mitä asioita kannattaa ottaa esiiin. Toki käytettävissä oleva tilakin lehden osalta vaikutti. Verkossa vain järki asettaa merkkimäärälle rajat.

Lue Tiuku repii -kelloblogin arvio Mestarit luupin alla

Lue Kotimaan arvio verkosta Hattu päästä, täällä tehdään aikaa (lehdessä otsikkona oli Työmaana aika)

Mutta jos et jaksa klikata eteenpäin, niin tiivistetysti: Ajan mestarit kertoo 25 suomalaisen kellosepän haastattelun muodossa heidän urastaan ja ammatti-identiteetistään. Kirja on isokokoinen, runsaasti kuvitettu, huomattavan kallis (360 euroa), hieman sisäpiirimäinen, mutta samalla suomalaisen kelloseppäosaamisen ja -koulutuksen häpeilemätön ylistys. Luksutuote siis. Sitä saa vain Tammen arvokirjamyynnistä. Numeroituja kappaleita on painettu 1200.