lauantai 1. kesäkuuta 2019

Kirjan ja tv-sarjan lumoissa

Luin Heikki Hiilamon kirjan Tuntemattomat sankarit ja katsoin Ylen tv-sarjan Invisble Heroes. Samasta asiasta oli kyse eli suomalaisdiplomaattien toiminnasta Chilen sotilasvallankaappauksen aikaan 1973.
Kirjoitin aiheesta  myös Kotimaahan otsikolla "Heikki Hiilamon kirja innoitti tv-sarjan tekijöitä Suomen ihmisoikeis ja pakolaispolitiikan juuriulle" . Juttu on luettavaissa täältä
Kuvassa Santiago de Chile 2018.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Elämäntyö eteläisessä Chilessä

Sain lahjaksi kirjan, josta ymmärrän hyvin vähän, sillä se on kirjoittu espanjaksi. Kirja kertoo hollantilaisesta isä Antonio van Kesselistä (1935-2017) joka eli suuren osan elämästään, vuodesta 1962 alkaen, Chilen eteläosassa Hornopirénissä.. Pinochetin hallinnon aikana hän istui kahdesti vankilassa epäiltynä yhteyksistään kommunisteihin, koska teki työtään köyhien parissa. Van Kessel rakennutti myös useita kirkkoja, joista suurin osa on pieniä puisia kyläkirkkoja. Niitä esitellään kirjassa.

Van Kessel kuului Pyhän perheen lähetyssääntökuntaan (Missionarii a Sancta Familia, espanjaksi Missioneros de la Sagrada Famiglia), vuonna 1911 perustettuun katolisen kirkon lähetystyöhön erikoistuneeseen ja vain miehille tarkoitettuun kongregaatioon. Siihen kuuluu nykyisin noin 950 jäsentä 21 maassa.

Kirjan La Huella de un Misionero (2017, "Lähetyssaarnajan jalanjäki") on kirjoittanut Lorena Medel. Sen kustantaja on säätiö, joka pitää yllä eteläisen Chilen kulttuuriperintöä.

Olen käynyt kahdesti Chilessä, mutta en lähelläkään pitkän maan eteläosaa. Siellä kuuluu olevan  kaunista, mutta karua. Pitäisi varmaan pistäytyä.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Ajatukset pöytälaatikosta kirjaksi

Jokaisen pitäsi tehdä näin: koota ajatuksiaan vuosien mittaan vihkoon pöytälaatikkoon. Osa ajatuksista saattaa kiteytyä aforismin tahi avaramman mietelmän muotoon. Ja sitten kun sopiva hetki koittaa, vuosien kuluttua, vihkosta (vihkoista) saattaa seuloutua esiin kourallinen helmiä, jotka halua niputtaa ja näyttää muillekin. Hyvä tapa on tehdä se kirjan muodossa, pienenkin.

Näin on toiminyt Jukka Hyde Hytti. Jälkiä -Traces sisältää vain 28 aforismia sekä suomeksi että englanniksi. Lisäksi jokaista kaksikielistä sanatiivistymää kuvittaa valokuva. Sanat ja kuvat synnyttävät lukijan mielssä yhteyden - tai sitten ei. Usein ainakin minulla yhdistävä silta syntyy.

Kirjan on kustantanut Teattri Umpihanki, mikä tarkoittaa käytännössä samaa kuin Hytti itse. Hän työskennellyt pitkään teatterin parissa, muun muassa tuottajana.

"Myötätuntoon tarvitaan kyky itsensä kyseenlaistamiseen", Hytti kirjoittaa. Hänen aforisminsa ovat siitä sympaattisia, ettei niissä yritetä liikaa, ei konstailla, vaan oivalukset tuntuvat aidoilta, vakavahenkisiltä ja sopivasti omaperäisiltä. Elämästä on kysmys.

Varmaankaan Hytin ei tarvitse vähään aikaan viedä kyläpaikkoihin kukkia tai viiniä. Kirja riittää.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Joogakirjaa ostamassa


Ostin kirjan. Se on Janne Kontalan Joogan sydän (Viisas elämä 2018, toinen uudistettu painos). Ostopaikka oli Joogafestivaali Helsingissä Kaapelitehtaalla. Kirjapöydältä olisi saanut kolme kirjaa kahden hinnalla, mutta minulle riitti yksi

Kontalan kirja on kirjoitettu alunperin englanniksi (suom. Janne Konatla ja Terhi Tiainen). Hän lähestyy joogaa ymärrettävästi ja sisäistyneesti. Kirjan alku tosin on tyrmäävä: "Kun aloitin joogan opttamamisen, en löytänyt ensimmäistäkään kirjaa, jossa harjoitukset olisi asetettu Shankaran jälkeisen vedanta viitekehykseen." Täh?  No, minä jatkoin lukemista. (Shankara on Adi Shankara, 700-800-lukujen taiteesa elänyt hindufilofofi - vedanta on koulukunta).

Jooga voi harrastaa kolmella tavalla: ensinnäkin ikään kuin ulkoisesti, itselleen tehden (karmajooga), toisekseen henkisen kasvun lähteenä (jnanajooga) ja kolmanneksi olemassaolon ytimeen eli absoluuttiin pyrkien (bhaktijooga).

Joogassa on sen harjoittamisen syvimmässä merkityksessä sisäänrakennettu uskonnollinen elementti, ainakin mikäli on uskominen Kontalan tulkintaa. Mutta joogan harjoittajalla on vapaus pyrkiä kohti oman uskontonsa Jumalaa.

Valtaosa länsimaista jooga on enemmän tai vähemmän vapaa elämänkatsomuksellisesta tuputuksetsa, vaikka osa joogaohjaajista (näin olen kuullut) tulee päästäneeksi suustaan yhtä ja toista "joogafilosofian" nimellä kulkevaa. Omat kokemukseni joogasta ovat joko neutraaleja tai sitten avoimesti uskonnollista: tarkoitan kristillistä joogaa.

Kristlliseen joogaan johdattaa Heli Harjunpään kirja Hiljaisuuden tie (Kirjapaja 2017), jossa hän hakee teologista perustelua harjoittamalleen joogalle. Sittemmin Harjunpään opettaman joogamuodon nimeksi on vakiintunut Hiljaisuuden jooga, joka yhdistää rauhalliseen hathajoogaan hiljaisuuden retriittien tunnelmia ja sanoitusta. Parhaillaan on menossa Hiljaisuuden joogaohjauksen koulutus - lue siitä lisää täältä

Kirjoitin myös  14.3. ilmestyneeseen Kotimaahan laajan artikkelin kristillisestä joogasta. Se löytyy vain printistä. Sellaistakin vielä tapahtuu.

torstai 14. helmikuuta 2019

Kun karavaani sekoilee

Autolla ajaessani olen parin viime kuukauden aikana kuunnellut silloin tällöin cd-levyä nimeltä Kansalaistarinoita Vol 1. Kyseessä on omakustanne. Tekijät ovat Pasi ja Jake. Kansiteksteistä ei irtoa enempää, mutta satun tietämään, että  herrat ovat osapuilleen ikähaarukassa 50-60 ja oikelta nimiltään Pasi Siistonen ja Jarkko Marjamäki. He ovat sanoittaneet, säveltäneet ja soittaneet   kaiken levyllä kuultavan. Sovitukset ovat Jaken.

Kansalaistarinoiden musiikki on pääosin kantrahtavaa, kuten voi päätellä kansikuvan hirsiseinästä. Kokonaisuus on energinen ja kielii osaamisesta sekä musiikkitaustasta. Ehkä hieman tasapaksuutta mahtuu 12 biisiin, mutta se lienee omakustanteiden tavarmerkki ja helmasynti.

Minua kiinnosti levyn sanoissa - ainakin osassa biisesistä - niiden kätketty viesti. Sekä Pasilla että Jakella on taustaa vapaakirkollisissa ympyröissä ja mm. ylistysmusiikissa. Kansalaistarinoissa ei kuulu varsinaisesti sitä genreä tai gospelia muutenkaan. Levyn sanoitusten maisema viittaa villiin länteen, karjanajoon ja karavaneihin. Mutta tarkkaavainen kuulija löytää sanojen takaa ja rivien välistä elämänkatsomuksellisia välähdyksiä.

Suosikkibiisini on Karavaani. Sen kertosäe ("Sano niin, sanon niin, sano miksi estettiin....) jäi parhaiten korvamatoilemaan muutoin varsin epämusikaaliseen mieleeni. Se on kokonaan Jaken käsialaa soittimia myöten ja tiettävsti ensimmäinen biisi, jonka ympärille koko levy alkoi muotoutua.

Karavaani kertoo (verhotusti tosin) pyhiinvaeltajajoukon (vapaakirkollisen?) matkasta kohti luvattua maata. Tosin karavaanilla on edessään mutkia ja sekoilua. Kaikke menee pieleen, vääriä valintoja, riitoja. Osa miehistä ei osaa muuta kuin rehennellä ja he "ovat häpeäksi yhteisölleen, velttoja vastuussaan".

Kansalaistarinoita ilmestyi viime vuonna eli vuoden 1918 tapahtumien muistovuonna. Nimi synnytti odotushorisontin. Pakko myöntää, että hieman petyin kun ensiraidalta lähdettiinkin preerialle. Levyn nimi saa kuitenkin katetta yhdestä biisistä, Punainen vai valkoinen. Se kuvaa sisällisodan vaikeita valintoja.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Pokkarikioski lähti pois


Matkustin. Odottelin junaa tulevaksi asemalaiturille. Hämmästyksekseni en löytänyt Helsingin asemahallista tuttua pokkareita myyvää kioskia, Pocket Shopia. Minne se oli kadonnut? Tilalla oli elektoniikkatilpehööriä myyvä ketju, tarpeellinen varmaan sekin, mutta kirjoja ei sieltä saa.

Postasin Facebookiin pettymykseni. Parviäly tiesi, että ketju on vetäytynyt Suomesta ja lähin Pocket Shop löytyisi Tukholmasta. Joku lohdutti, että onneksi asematunnelista löytyy Rosebud, josta irtoaa kelpo matkalukemista.

Ihmeellisiä ovat talouden lait. Luulisi, että maamme vilkkaimmalla rautatieasemalla kestäisi hengissä yksi pokkarimyymälä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Askeleet vievät Oodin


Kävin Helsingin paljon puhutussa keskustakirjasto Oodissa.Yhtenä satojentuhansien uteliaiden joukossa. Tässä muutama irtohavainto ja tunnelman hiutale.

Ensivaikutelma pääoven edessä oli mainio, wow-arkkitehtuuria, jos mikä. Mutta tuloaulassa iski pettymys. Se oli matala, ahdas, jotenkin arkisen tai keskeräisen oloinen. saattoi tietysti johtua väenpaljoudesta .Ulkona saatu hyvä fiillis latistui sisällä. Kahvila näytti suositulta. Alakerran toisesta päädystä löytyi pikkuinen kirjapöytä, pääosin dekkareita kuin kilokirjanmyymälässä. Oodiin kohdistetut kriittiset nuolet alkovat lennellä myös minun päässäni, mutta yritin pitää vaikutelmat vielä avoimina.

Välikerros kertoo Oodin luonteen. Se ei ole perinteinen paperille painetun tiedon temppeli, vaan monitoimikirjasto - paino yhdyssanan alkuosalla -, jossa voi muun ohessa viihtyä, somettaa, 3-d-tulostaa, saumata ja kokoustaa. Kaupunkilaisen olo- ja askarteluhuone samalla kertaa.

Yläkerros on kirjojen ja kirjaston juhlaa. Onneksi. Paljon parjatut matalat kirjhyllyt perustelvat olomuotoaan arkkitehtuurilla. Valoisa, ilmava tunnelma, näkyy koko tila. Median raportoimat tyhjyyttään ammottavat kirjahyllyt olivat nyt varsin mukavasti täynnä. Vaimo myös lainasi romaanin, Keltaiseen kirjastoon kuuluvan Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunnan - lainausaika vain 14 päivää. Itse en rohjennut ryhtyä lainauspuuhiin, sillä lukemattomia kirjoja on työpöydälläni riittämiin ja yöpöydällä iänikuinen Marcel Proust kadonnutta aikaaansa etsimässä.

Kirjahyllyjen päällä oli hauskasti taidetta, kuten Jouko Korkeasaraen tuunatut bootsit, Lähiörodeo. Oodin yläkerta palautti ulkopuolella saadun wow-kokemuksen.

Lumipyry kaunisti maiseman ja sain toteuttaa yhden haaveeni: istua ylimmän kerroksen nojatuolissa ja katsoa ikkunasta eduskuntatalolle päin. Kiitos Oodi. Tulen istumaan toistekin, ehkä lukemaan ja kirjoittamaan.