perjantai 25. joulukuuta 2015

Pakkauspuuhia

Matkalle lähdössä. Etelään valoon ja omaan aikaan. Pitäisi ottaa mukaan kirja. Useampikin.

Päädyin seuraavaan listaan: Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (suom. Tarja Härkönen, Tammi), Lionel Barber (ed.) Lunch with the FT. 52 Classic Interviews (Penguin, 2015) ja varoiksi Sony Reader (sis. mm. Alastalon salissa).

Saas nähdä kuinka pitkälle pääseen, Neumanista ajattelin joka tapauksessa jo koneessa aloittaa.

Lukuvuosi (lukemis-) on ollut hieman rikkonainen, laiskakin, myönnetään, mutta ehkä 2016 on parempi. Lisäksi tarkoitukseni on ensi vuonna kirjoittaa kirja, mutta siitä myöhemmin lisää.

Nyt pakkaamaan.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Runouden työvälinemestarin opissa

Kirjamessuilta Helsingissä tarttu käteeni (kassan kautta, tosin) Osip Mandelstamin pieni esseekokoelma Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011, käännös, esipuhe ja selitykset Jukka Mallinen).

Aikamoista tiivistystä, pakko tunnustaa, briljanttia käsitetakkua äkkinäisen kakomatta nautttia. Esseet ovat  peräpeilin mukaan "ajankohtaisia repliikkejä runouden arvokeskusteluun". Mallisen johdanto on mainio.

Pisin essee on sama kuin kirjan nimi. Siinä vuosiana 1891-1938 elänyt venäläinen runoilija hakee tukea, turvaa ja vauhtia vuosina 1265-1321 eläneestä italialaisesta Divina Commedian kirjoittajasta. Tämä näyttäytyy oppipojalle runouden työvälinemestarina, muodonmuutosten ja risteytymisten strategina...

Kirja tarttui käteeni, koska Dante on minulle vähän niinkuin kotialttarijumala. Jouduin/sain tutustua Alighierin poikaan ja hänen tuotantoonsa graduseminaarissa. Ei syntynyt opinnäytetyötä siitä, kuinka Dante suuren Näytelmänsä lopussa kertoo nähneensä Jumalan (visio Dei). Mutta Dantea tuli luettua ja tutkittua, graudukin kirjoitettua raakaversiona seminaarissa kertaalleen. Elämä vei sitten toisaallle.

Osip Mandelstam kirjoittaa: "Sisäinen rauhattomuus ja raskas, hämärä kulmikkuus, joka seuraa häntä [Dantea] joka askeleella kuin hän olisi kasvatukseltaan keskeneräinen, kykenemätön käyttämään sisäistä kokemustaan ja objektivoimaan sitä kiusatun ja näännytetyn ihmisen etikettiin - ne juuri antavat runoelmalle sen koko ihanuuden, koko dramaattisuuden, ne juuri toimivat luodakseen sille taustan psykologiseksi pohjustukseksi."

Dante on sellainen järkäle, että hän kimpussaan menevät ikä ja terveys. Vähän kuin Marcel Proustin kanssa. Mandelstamin sanoin: "Danten maine yhä suurin este hänen ymmärtämiselleen ja syvälliselle tutkimiselleen ja pysyy sellaisena vielä pitkään."

P.S. Minulla on koira, jonka nimi on Dante. Se kertoo ehkä jotain kirjallisesta riippuvuussuhteesta...

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kaasun ääni

Sain isänpäivälahjaksi kirjan. Ja mieluisen sainkin. Nimittäin Jarkko Venhiäisen Kamala luonto -sarjakuvan teemakirjan, Pieruterapia (Artktinen Banaani).

Kirjaan on koottu aihepiiriin liittyviä strippejä, joita onkin aika lailla. Perähenkäykset, äänekkäät ja aromikkaat, kuuluvat päähenkilöiden eli ilveksen ja kärpän kommukaatioiarsenaaliin. Präät ja prut. Asiat tulevat selviksi ja sekös meitä naurattaa.

Jostain syytä suolistokaasujen äänekäs vapautuminen naurattaa. Ja toisaalta myös hävettää, jos pieru karkaa sopimattomassa paikassa - seurasta puhumattakaan.

Pieruterapiassa on strippien lisäksi Vesa Anttosen asiallisen humoristista pohdintaa pierun luonteesta ja merkityksestä. Tiettävästi jokainen päästää perähöyryjä keskimäärin 14 kertaa päivässä. Niinpä.

Yhtä kaikki, oivallinen kirja. Se sopii luettavaksi erityisesti... enpä sano missä.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Yksi luettu, toinen aloitettu

Tänään julkistettiin Finlandia-ehdokkaat. Jotenkin pääsivät yllättämään, vaikka niistä on luettu yksi Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala), ja toinen on yöpöydällä aloitettuna, nimittäin Markku Pääskysen Sielu (WSOY).

Hotakainen on taattua etukenoista lausetta, myhäilevää ja iskevää. Kuoroporukassa viriää rikos ja laulava poliisi vedetään mukaan. Hm, kelpo tarina, ei suuri, mutta läpensä hotakainen.

Sielu kertoo lapsen katoamisesta. Olen edennyt tekstiä vasta parikymmenkunta sivua, joten en lausuhe mitään sitovaa. Tiheää ja pakattua lausetta, raskaslukuista, toisin kuin Hotakaisella.

Onko Hotakainen viihdettä ja Pääskynen taidetta? Toinen on menevää popkaunokirjallisuutta, toinen tietoisen kompliseerattua fuusiojazzkaunokirjallisuutta?

Äh, tiedä heistä. Pitää lukea kirja ensin, tai useampi.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Ohi meni

En arvannut oikein, en päätellyt riittävän fiksusti. Sanoin pari viikkoa sitten, että kansanedustaja Jutta Urpilainen valitsee Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2015 Kimmo Oksasen Kasvonsa menettäneen miehen. Ei valinnut.

Sen sijaan (Helsingin kirjamessuilla) valituksi tuli Jukka Sariolan kirja Ystäväni Seija - kutsumuksena Afganistan. Hyvä valinta. En ole kirjaa tosin lukenut.

Joku sanoi kirjasta, että se ei ole hyvä, koska siitä ei saa selvää kummasta se kertoo, Jukasta vai Seijasta. Kertojaa kiinnosti enemmän Afganistanissa 2014 surmatun avustustyöntekijän  Seija Järvenpään tarina, joten hän ei jaksanut keskittyä ystävyyden toiseen osapuoleen.

Näin meille usein käy: ennakkokäsitys ohjaa lukuprosessia.

Ystäväni Seija on myös kustantajan, Uuden Tien, ensimmäinen Vuoden kristillinen kirja -palkinto.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kuka kirjoitti Vuoden kristillisen kirjan 2015?

Kansanedustaja Jutta Urpilaisella on parhaillana menossa vaikea valinta. Tai voi se olla helppokin. Ehkä päätös on jo tehty.

Urpilainen valitsee Vuoden kristillinen kirja 2015 -tittelin saajan. Sitä havittelee kuusi kirjaa: Elina Antikaisen Mikä on ihminen (Suomen Lähetysseura), Paavo Kettusen Häpeästä hyväksyntään (Kirjapaja), Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala), Kimmo Oksasen Kasvonsa menettänyt mies (WSOY), Juhani Rekolan Irlantilainen päiväkirja (Kirjapaja) sekä Jukka Sariolan Ystäväni Seija – kutsumuksena Afganistan (Uusi Tie).

Kilpailun ja yleisöäänestyksen voittaja julkistetaan Helsingin kirjamessuilla 25.10.

Rohkenen arvata, että valituksi Kimmo Oksasen kirja.

Lue Kristillisen kirjan anatomia

torstai 8. lokakuuta 2015

Nobel napsahti ohi


Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš. Yllätys? En osaa sanoa, sillä en seurannut ennakkospekulointia, enkä äkkiseltään tunnistanut nimeä, en myöskään muistanut lukeneeni hänen tuotantoaan. Mutta hetken hölmistyksen jälkeen alkoivat etäiset kellot soida. Vuonna 2000 ilmestyi suomennettuna Tšernobylistä nousee rukous. Tuo nimi… jos en ole lukenut sitä... hmm, ainakin olen selaillut… tunne siitä on vahva… outoa... tätäkö se vanhuus teettää...

Sen sijaan Sodalla ei ole naisen kasvoja (1988) on oudompi tapaus, vaikka silläkin on mieleen jäävä nimi.

Tulee siis taas asiaa kirjakauppaan. Yritän pitää kiinni periaatteesta ja perinteestä, että nobelisteja luetaan.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Ennen kuin Saksat yhdistyivät


Tasan 25 vuotta sitten Saksat yhdistyivät. Niin lakkasivat olemasta Itä- ja Länsi-Sakassa erillisinä valtioina. Moni reaalipolitiikan ystävä ei takavuosikymmeniä jaksanut uskoa tähän ihmeeseen.

Tartuin taannoin vaistonvaraisesti  kirjahyllyssäni olevaan, vuonna 1960 ilmestyneeseen Willy Brandtin muistelmateokseen Tie Berliiniin (muistiin merkinnyt Leo Lania, WSOY, suom. Kai Kaila). Ryhdyin sitä myös lukemaan. Se osoittautui erinomaisen kiinnostavaksi lähihistorian (tai nyt siis jo hieman etäisemmän historian) henkilökohtaiseksi tilitykseksi.

Brandt, syntyjään Herbert Frahm, kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan sosiaalidemokraattisessa liikkeessä.  Politikan vuoksi hän joutui pakenemaan nousevaa Hitlerin valtaa vuonna 1933 Norjaan. Samalla hän otti käyttöön salanimen Willy Brandt, josta tuli myöhemmin myös hänen virallinen nimensä.

Sodan jälkeen Brandt kohosi vähitellen Berliinin pormestariksi. Siihen kirja päättyy, vuoteen 1959. Berliinin muurista ei vielä ole tietoa. Myöhemmin Brandtista tuli liittokansleri.

Kiinnostavaa on Brandtin kuvaus berliiniläisten sielunmaisemasta ja ylipäätään Berliinin asemasta kylmän sodan pelinappulana. Länsi-Berliini oli kokoaan suurempi vapaan maailman vertauskuva. Neuvostoliitosta ja kommunisteista Brandtilla ei ollut illuusioista, hän näki valtajärjestelmän lävitse.

Läpi vuosien Brandt ja eräät muut uskoivat, että Saksa vielä yhdistyy. Tämä järkkymätön usko paistaa läpi kirjan sivuilta.

Brandtin toiveesta tuli totta. Saksat yhdistyivät, kun Berliinin muuri murtui 9.11.1989. Hän ehti vielä nähdä Saksojen yhdistyvän. Brandt kuoli 1992.

Kiihkeiden poliittisten vuosien, kylmän sodan henkäysten ja Saksan jälleenrakentamisen keskellä, Brandt kirjoittaa kirjansa viime lehdillä: ”Suuri osa meidän päiviemme ihmisistä on kyllästynyt politiikkaan ja suhtautuu epäluuloisesti ideologioihin. Heitä kiinnostavat pääasiallisesti sellaiset käytännön kysymykset kuin oman taloudellisen aseman parantaminen tai moottoripyörän, auton tai muun kalliin kestokulutushyödykkeen hankkiminen.”

Näin on myös meidän aikamme ihmisen elämässä. Historian vaikeat oppitunnut unohtuvat nopeasti - onneksi.

maanantai 17. elokuuta 2015

Raskautetun laulu


En ihmettele, miksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013, Gummerus) on ollut niin suosittu. Se on hyvä ja erilainen nykykirja, jotenkin siinä uidaan kielellisesti ja otteellisesti vastavirtaan. Sen lämmin suhtautuminen päähenkilöihin on suorastaan raikas, kaiken  kyynisen ja suoraviivaisen kaunokirjallisuuden keskellä.

Taivaslaulu on vahva kuvaus vanhoillislestadiolaisen yhteisön kulttuurisesti kuristavasta otteesta Aleksin ja Viljan nelilapsisen perheen elämässä. Vilja kokee minuutensa katoavan jatkuvien raskauksien ja yhteisön vaatimusten alla. Yhteentörmäystä seuraa romahdusta, jota seuraa aikanaan uusi arki, jossa Vilja ja Aleksi saavat elämän omiin käsiinsä.

En myöskään ihmettele, että Taivaslaulusta on tehty näytelmä, joka nähdään sekä Tampereen Työväen Teatterissa ja Oulun kaupunginteatterissa. Romaani antautuu hyvin näyttämölliseen käsittelyyn. Saa nähdä, kuinka dramaturgi  Seija Holma on työnsä tehnyt.

Tarkoitukseni on käydä katsomassa kumpikin esitys.

Lisäys: lue esitysten vertailu Kotimaa24:stä

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kadonnut löytyi!

Haa! Hurraa!

Muutosta uuteen asuntoon on kulunut hieman yli vuosi. Suurimmaksi muuttotappioksi laskin kadonneen lukulaitteeni, Sony Readerin. Mutta. Nyt tapahtui ihme ja onni. Se löytyi! Pienestä purkamattomasta muuttolaatikosta, jossa oli muun muassa partavettä ja päällimmäisenä valokuvia. Hyvin oli laite piilotettu.

Napsautin koneen auki ja kas, vielä siinä oli virtaa.

Harmi, ettei Sony enää tee lukulaitteita. Minulla kuitenkin on vielä yksi toimiva, katoavaa teknologiaa tosin.

Aikaisemmat lukulaitevalitukseni täällä:

Lukulaite kadoksissa

Jää Hyvästi, Sony Reader!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Melkein pakko mennä


Juha Ikosen Ajo (Otava) on kummitellut pitkään pöydän kulmalla. Lomalla päätin tarttua siihen. Hyvä päätös, vaikka alku vaikuttikin jotenkin väkinäiseltä. Mutta erillisten tarinoiden kudonta jatkui ja niiden välinen yhteyskin alkoi selvitä.

Ikään kuin Heljällä, Sinikalla ja Ainolla, kaikilla kirjan kolmella naisella (päänäkökulmat), ja Onnilla ja Joukolla, kahdella miehellä (sivunäkökulmat), olisi kaikilla ollut jokin kaipuu pois vallitsevasta johonkin toiseen. Mutta kovin yksiselitteistä tämä ajo-teoria ei ole, siis että ajolähtö, pakko mennä.

Ajosta jäi kuitenkin vaikutelma hyvin kirjoitetusta romaanista, jossa liikutaan 1960-luvulla ja nykyajassa. Kirjaa alkaa sillä kun Rollarit soittivat Suomessa 1965.

Nyt Ajon lukemisesta on kulunut viikko. Ei se kesän ehdoton lukukokemus varmaan ollut (ole, sillä vielä on kesää jäljellä). Kannattava kirjallinen paneutuminen kumminkin.

Olen jo aloittanut seuraavan kesäkirjan, novellikokoelman, vai pitäisikö sanoa nobellikokoelman – puhun nimittäin Alice Munrosta.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Matkalla tähtiin


Tauno Palo lienee tunnetuin suomalainen miesnäyttelijä. Hän esiintyi liki sadassa elokuvassa ja teki pitkän päivätyön Kansallisteatterin näyttelijänä. Hän syntyi 1908 ja kuoli 1982. Palon muistelmat Käsi sydämellä (Tammi) ilmestyivät 1969, hän oli juuri täyttänyt 60 ja katsoi elämänkulkuaan jo seesteisen joviaalisti.

Jostain syystä kesämökkini kirjahyllyssä oli tuo Aino Räty-Hämäläisen toimittama muistelmateos, vuoden 2008 pokkaripainoksena tosin. Luin sen  aikani kuluksi ja omaksi ilokseni. Kiinnostavaa oli kuulla kuinka työläispoika Tauno Brännäsistä tuli näyttelijä Tauno Palo (lyhyen aikaa myös Paloniemi).

Muistelmat on hyväntahtoista juttelua, piikkejä ei jaeta eikä itsekritiikki ole repivää. Jää tunne, että Palo on kuin kuva valkokankaalla, näkyvä, mutta saavuttamaton. Maineensa vanki siis. Toki muutamia koskettavia elämänvaiheita tulee esiin, kuten veljen kuolema - mikä liittyy nyrkkeilyharrastukseen. Palo ilmoittaa selvin sanoi ettei ymmärrä koko lajia, varsinkaan amatöörinyrkkeilyä, sillä siinä on kyse samasta asiasta kuin ammattilaisnyrkkeilyssä, mutta siitä että ottaa turpiinsa ei saa edes palkkaa.

Teatterikaskuja ja -sattumuksia riittää. Perheistään Palo kertoo myös, mutta ei varsinaisesti tilitä. Muistelmissa painottuu ensimmäinen avioliitto. Hän myös tunnustaa olleensa liian vähän vaimon ja lasten ja vaimon kanssa.

Käsi sydämellä oli kaikkineen mukava lukea. Vielä kun olisi ollut Suomi-filmin kesäiset kumpupilvisäät…