tiistai 27. huhtikuuta 2010

Fakta hukkuu fiktioon

Kyllä harmittaa. Orgo (WSOY) on ensimmäinen lukemani Antero Viinikaisen romaani. Se on hänen kahdeksas kaunokirjallinen teoksensa ja ilmestynyt jo viime vuoden puolella.
Olisi pitänyt lukea aiemmin ja enemmän, sillä mies kirjoittaa hyvin ja osuvasti.

Kuinka paljon meillä onkaan hyvä kirjailijoita, jotka eivät ole suuren yleisön alituisessa tietoisuudessa. Enpä muista nähneeni Viinikaista Uutisvuodossa tai naistenlehtien haastatteluissa. Vaikka ei niissä esiintyminen tee kirjailijasta huonompaa tai parempaa. Viinikainen on tosin ollut Finlandia-ehdokkaan 1996 (Aleksis Kivi ja Serbian prinssi), mutta siitä en häntä suoralta kädeltä muistanut.

Orgo tuo mieleen Kari Hotakaisen ja edesmenneen Arto Salmisen romaanit. Samaa rankkaa, hervotonta ja armotonta ajan ilmiöiden analyysiä. Orgossa on kyse kirjallisuudesta, mediasta ja kirjallisen maailman silmänkääntötempuista ja naamioleikeistä.

Kirjan vähemmän kaupallinen nimi viittaa päähenkilön, kyynisen kertojan ottamaan pseudonyymiin. Aulis Saastamoinen ei myy, mutta Orgo myy kertomalla verisen ja tylyn totuuden, jota kaikki luulevat fiktioksi ja kirjalliseksi flirtiksi kuoleman ja poliisin kanssa.

Jos siis faktan ilmaisee fiktion muodossa, sitä ei oteta vakavasti. Onko fiktio niin mitätöntä?

Orgossa on viittauksia Viinikaisen edelliseen romaaniin Hyvän voitto, jonka tapahtumia ja syntyhistoriaa kommentoidaan. Pitää varmaan lukea se seuraavaksi.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Yöpöytä paljastaa sinut

Lukijan tärkein laskutaso on nimeltään yöpöytä. Teen paljastuksen ja kerron mitä minulla on tuolla pyhällä pöydällä. Uskallanko vai paljastanko samalla itsestäni liikaa?

No, luvattu mikä luvattu. Päällimmäisenä on Enrique Morielin tuore Ajattoman kaupungin varjot (Bazar). Se on parhaillaan aktiivisessa luvussa – hieman konstaileva sukellus Barcelonan myyttiseen historiaan ja monitasoiseen nykyisyyteen.

Kasan toisena on Nely Keinäsen Shakespeare Suomessa (WSOY). Kirjassa joukko kirjallis-teatterillisia ihmisiä kertoo suhteestaan suureen näytelmäkirjailijaan. Kirjasta olen lukenut vain johdannon. Ainon kyllä palata kirjan pariin. Se on hyvä yöpöytäkirja, sillä sopivan lyhyitä lukuja on monta.

Kolmantena on yöpöydän kasassa Aino Räty-Hämäläisen Arvoituksellinen muusa (Kirjapaja). Sen olen aloittanut, mutta jättänyt tilapäisesti kesken odottamaan sopivampaa hetkeä. Muusat eli inspiraatio kiinnostavat.

Neljäntenä pinossa on Pierre Bayardin parin vuoden takainen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena). Mainio kirja, joka rohkaisee lukemaan ja jättämään lukematta. Tunnustan: sen olen lukenut.

Pohjimmaisena on Petri Saarikosken, Jaakko Tuomisen, Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin Funetista Facebookiin (Gaudeamus). Kirja on internetin kulttuurihistoria erityisesti suomalaisesta näkökulmasta. Kiehtovaa. Ostin kirjan viime vuonna Helsingin kirjamessuilta ja luin sen saman tien. Tai niin kuin yöpöydän kirjoja luetaan, pala kerrallaan unta vastaan taistellen. Jotenkin se on jäänyt pöydälle lojumaan, vaikka kirjat sen päällä ovat vaihtuneet moneen kertaan.

Mitä edellä mainitusta kasasta voi päätellä? Minkälainen olen?

Kerro mitä kirjoja sinulla on yöpöydälläsi, niin minä kerron kuka sinä olet!

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Mutta onko siinä juoni?

Muuan tuttava sanoi, ettei lue mitään missä on juoni. Hän tarkoitti todennäköisesti kaunokirjallisuutta. Mutta juoni löytyy niin teknisten vempainten ohjekirjoista kuin seminaariesitelmistä.

Juonella tarkoitetaan kirjallisen (mutta myös draamallisen) teoksen tapahtumien kulkua ja niiden järjestämistä niin, että syntyy kiinnostava, koukuttava tai hämmentävä, vähintäänkin emotionaalisesti uskottava kokonaisuus.

Wikipedia - tuo kaiken tiedon ensiaskel - lausuu: "Juonen avulla määritellään tapahtumien keskinäiset syy-seuraussuhteet ja kerrotaan tarina. Tarinassa voi olla pääjuoni ja yksi tai useampia sivujuonia. Juoni on usein keskeisessä asemassa teoksessa mutta toisinaan se voi olla vain sivuseikka."

Olen viime aikoina lukenut Ken MacMahonin ja Nik Rawlinsonin kirjaa Aperture 2 (Fogal Press). Se on johdatus macin kuvankäsittelyohjelman työnkulkuun (workflow). Siinä on juoni, looginen eteneminen, mutta omat kysymykseni hyppivät eri tahtiin. Kirja ei heti vastaa niihin kysymyksiin, jotka mielestäni ovat ensisijaisia. Tämä on useimpien teknisten ohjekirjojen ongelma.

Toinen tuoreempi erikoisjuonikirja on Berliinistä ostamani Ingolf Wernicken hautausmaaopas Berliner Friedhofsspatziergänge (Jaron Verlag). Kirja esittelee kulttuurisesti kiinnostavia hautausmaita ja niihin haudattuja tunnettuja henkilöitä, kuten Bertolt Brecht, Herbert Marcuse, Hans Eisler, Marlene Dietrich ja Helmut Newton (ai kuka? tunnettu muotivalokuvaaja).

Hautausmaakirjan juoni on viedä lukija kävelyretkelle ja esitellä julkkisten hautoja.

Ylipäätään kirjan juonen tarkoitus on viedä lukija jonnekin: tietokoneohjelman käyttäjäksi/osaajaksi, hautausmaan liikkuvaksi elämän arvoitusta pohtivaksi turistiksi tai vaikka rikostarinan sivustaseuraajaksi, toisen maailmansodan rintamamieheksi, amerikkalaiseksi perheenäidiksi, australialaiseksi juristiksi, japanilaiseksi geishaksi, scifihahmoksi galaksien taakse.

Ilman juonta ei olisi tarkoitusta.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Pakko päästä Berliiniin

Matkakirjat antavat vauhtia ja virittävät tunnelmaan. Niitä on (ainakin) kolmenlaisia. Ensinnä kaikkitietävät ja kokonaisuuden selittävät kirjat. Toisekseen ovat näkökulmakirjat, jotka valitsevat omana siivun kohdemaan/-kaupungin paljoudesta. Kolmantena ovat tunnelmanvirittävät, joiden sivut täyttyvät pääosin kuvista. Toki kuvillakin on näkökulma ja niiden muodostama kokonaisuus on ajateltu jostain tietystä näkökulmasta.

Minulla on suunnitteilla olevaa Berliininmatkaa varten käytössä edellä kerrotun kaltaisia kirjoja.

Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän Berliiniin – Retkiä kulttuurihistoriaan (Kirjapaja) tuntui ensin hieman liian kylttyrellilta, mutta löysin myös itseäni aidosti kiinnostavia kohtia. Kirjan innoittamana aion muun maussa etsiä ”kompastuskiviä” eli katukiviä, joihin on kirjoitettu juutalaisten nimiä niiden talojen edessä, joissa he asuivat ennen natsien vainoja. Näitä pieniä muistomerkkejä pitäisi olla kaupungissa 1400.

Ritva Hapulin toimittama Berliini – Kirjailijan kaupunki (SKS) tarjoaa tunnelmapaloja vuosikymmenten saatosta. Suomalaiset kirjailijat ovat käyneet Berliinissä ja kirjoissaan kertoneet havainnoistaan kovia kokeneessa kaupungissa. Tunnetuin Berliinin selittäjä on varmasti Jörn Donner. Mutta myös moni tuntemattomampi kirjailija on sanonut nasevasti B:n kaupungista.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin Hans Christian Adamin toimittama jättiläiskokoinen valokuvakirja Berlin – Porträt einer Stadt (Taschen). Kirjan tekstit ovat lisäksi englanniksi ja ranskaksi. Kuvat puhuvat, antavat tietoa ja tarjoavat nostalgista tunnelmaa. Upeita historiallisia kuvia katsoisi vaikka kuinka kauan.

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä käytössäni on Berlitzin taskukokoinen Berliini (Tammi). Sen avulla tietää kaiken. Tai no, ainakin se lähtee matkalle mukaan riittävän sisäisen painonsa ja ulkoisen keveytensä ansioista.