sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Postikortit kertovat sairaaloiden historiasta

Jos joutuisit sairaalaan, lähettäisitkö sieltä postikortin kotiväelle tai tutuille? Tuskinpa vain, mutta toisin oli viime vuosisadan takavuosikymmeniä. Postikorttien lähettämisestä tuli suosittua 1890-luvulta lähtien.

Koska entisaikoina sairaaloissa vietettiin potilaana usein paljon pitempi aika kuin nyt, kuulumisia kerrottiin postikortein. Tämän ilmiön pohjalta on syntynyt erityisen kiinnostava kirja Terveisä sairaalasta - Postikortit kertovat pääkaupunkiseudun sairaaloiden historiasta. Olen tutustunut siihen viime kuukausina, kun olen istunut Meilahden sairaala-alueen käytävillä. Kirja on ollut siellä  esillä.

Postikortit sairaaloista paljastavat myös rakennetun ympäristön muutoksia. Esimerkiksi Meilahden sairaala-alue on ollut huomattavan väljä nykyiseen verattuna.

Itse olen syntynyt Eiran sairaalassa, joka on alunperin ruotsinkielisten lääkärien perustama yksityissairaala. 1897 valmistunut nykyinen jugendtyylinen Eiran sairaala antoi nimensä myös Eiran kaupunginosalle.

Erityisen jännittäviä ovat postikorttikuvat ja kertomukset kadonneista yksityissairaaloista, esimerkiksi muutaman vuoden toimineesta Rimpelinin siraalasta, joka suljettiin 1900-lvun alussa koska sen idea perustui puoskarointiin eli tuberkuloosin hoidossa käytettyyn omatekoiseen rohtoon (jossa oli ainakin tervaa ja konjakkia).

Tämän mainion kuttuuri- ja kaupunkitietoisuutta levittävän kirjan julkaisija on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUS:n taidetoimikunta. Kustantaja on Maahenki (2017). Tekijät ovat Sanna Ihatsu, Riitta Lehtonen, Heikki Piha ja Seppo Seitsalo.

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulun kirjat pakettiin


Vuosien ajan olen antanut jouluisin lahjaksi kirjoja. Varmaan joskus mieluisia kirjoja, joskus vähän sinne päin. Tarkoitus on kuitenkin aina ollut hyvä.

Jo pitempään olen paketoinut lahjakirjat sanomalehtipaperiin. Se on halpaa ja ehkä ekologistakin - tuleepahan paperi uusiokäyttöön. Lahjan saajatkaan eivät ole protestoineet.

Lahjapaperiin saa henkilökohtaista viestilisää, jos valitsee sanomalehden sivun otsikot ja kuvat edes jotenkin lahjansaalle sopivaksi. Tai lahjakirjaan sopivaksi.

Kuvassa osa tämän joulun lahjoista. - Hyviä lukuhetkiä itse kullekin eri lajityypin ystävälle!

P.S.  Pyhien aikana omalla lukulistallani on Pajtim Statovcinin Finlandia-voittaja Bolla.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Nerudan viitoittamalla tiellä

 Minulla on lapsenlapsi, nyt parin kuukauden ikäinen. Kutsun häntä hellittelynimellä Neruda, koska hän on (toki vain minun mielestäni) vähän tuon Nobel-palkitun (1971) runoilijan näköinen.

Pablo Neruda on ollut minulle tuttu kirjalija jo Andien mainigit -kokoelmasta lähtinen. Tuo vuonna 1972 ilmestnyt Pentti Saaritsan suomennosvalikoima sisälsi runoja vuosilta 1921-1969. Erityisesti mieleeni jäivät runot, jotka oli otsikoi oodeiksi erilaisille asioille (kuten sitruunalle, särkyneille esineille, halkojen tuoksulle, koiralle ja Leninille). Löydän nyt kirjahyllystä Andien maininkien 6. painoksen vuodelta 1977.

Nerudan runot tuntuivat (ja tuntuvat yhä) samalla kertaa pateettisilta, taiteellislta ja helpoilta. Hämmentävä kombinaatio. Ehkäpä sieluni sukua...

Sittemmin olen käynyt kaksi kertaa Chilessa. Ensimmäillla reisulla kävin Nerudan kotimuseossa Valparaisossa ja toisella kertaa kotimuseossa Isla Negrassa, josta ostin englanninkielisen kokoelman nimeltä Isla Negra - A Notebook. Se on eräänlainen runoista koostuva elämäkerta. - Lisää aiheesta täällä.

Niinpä hämmennyin, kuin sain käsiini Pentti Saaritsan tuoreen Neruda-suomennoksen Isla Negran runot (Sputnik Oy 2019). Nimestään huolimatta aiemmin suomentamattomista runoista (vuosilta 1959-1973)  koostuvalla kokonaisuudella ei ole suoraan tekemistä Nerudan merenrantakodin kanssa. Osa runoista on aikanaan ilmestynyt postuumisti. Neruda kuoli 1973.

Isla Negran runot -valikoimassa on tarjolla taattua Nerudaa. Itsetoista, maahan ja kansaan sitoutuvaa. Osa runoista puhuttelee tässäkin ajassa, mutta osassa on menneen paatoksen kaikuja. Mukana on ilokseni myös muutamia Oodi-runoja.

Tosikkomaisesta ja ornitologisesta näkökulmasta Saaritsan suomennokseen sisältyy virhe. Yhdessä runossa puhutaan punakylkirastaasta ikään kuin tyypillisenä Chilen lintuna. Oikeasti Chilessa ei ole punakylkirastaita, ja ylipäätään rastaslajeja on varsin niukalti. Santiagon puistoissa tosin hyppi tavallisena patagonianrastas, mutta se on kolhonlainen otus verrattuna meikäläiseen sirohkoon punakylkirastaaseen.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Sorry, en ostanut mitään Kirjamessuilta


Kävin Kirjamessuilla. Totta kai. Mutta tällä kertaa en ostanut mitään, vaikka mieli teki ja rahatkin olisivat riittäneet. Syynä on ahtaaksi käynyt kirjahylly. Oikeasti niitä on kolme ja kaikki pursuavat painotuotteita.

Taustalla on sekin, että työpaikkani on muuttamassa. Menemme jonkinlaiseen avokonttoriin. Joudun paitsi luopumaan omasta työhuoneesta, myös sen mahdollistamasta vuosien saatossa syntyneestä kirjastosta. Kotiinkin olisi tuomisia vaikka kuinka, mutta ymmärrän realiteetit. Olen joutunut repimään kirjoista kansia irti, mikä hävettää.

Kirjoja on liikaa. Liian hyviä ja mielenkiintoisia. Niiden kanssa on helisemässä, vaikka kuinka olisi kirjaihmisiä olennoltaan.

En ole kiusallisen vaivani kanssa yksin. Moni muukin tuttavapiirissä tuskailee omistamansa kirjamäärän äärellä. Divarit eivät enää osta mitään, kaikki eivät edes ota vastaan ilmaiseksi.

Eipä ollut minulle sähkökirjasta pelastajaksi. Äänikirjojakaan en  osaa kuunnella. Ehkä pitäisi opetella.



torstai 10. lokakuuta 2019

Vihdoin tuttu Nobel-voittaja

Vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa itävaltalainen Peter Handke. Häneltä on suomennettu 11 romaania, joista neljä ensimmäistä minulla on kirjahyllyssäni: Puhtaan kokemisen hetki, Kivun kiinalainen, Vasenkätinen nainen ja Toiston pysyvyys.

Puhtaan kokemisen hetken olen lukenut ainakin kahdesti. Jokin Handken hieman vaikeassa kerronnassa ja otteessa kiinnosti erityisesti 1980-luvulla. Pitänee lukea jokin kotikyllyn kirjoista oitis uudestaan - ja joku tuoreempikin suomennos.

Niin sanottu suuri yleisö tuntee Handken (yhdessä Richard Reitingerin ja ohjaaja Wim Wendersin kanssa) elokuvan Berliinin taivaan alla -elokuvan käsikirjoittajana.

Koska viime vuoden Nobel jäi kirjallisuudessa väliin ruotsalaisten sotkujen vuoksi, jaettiin se tänä vuonna. Vuoden 2018 Nobelin sai puolalainen Olga Tokarczuk. Häneltä on suomennettu kolme teosta, joista en valitettavasti ole lukenut yhtään.

Heti luen kun saan käsiini.

perjantai 13. syyskuuta 2019

Kirja, joka laittoi ajattelemaan



Tässäpä kirja, jonka pysyy melessäni vielä pitkään. Luin sitä pienissä paloissa keväästä alkaen. Maistelin, pohdin. Ruotsalainen Hans Roslingin (ja hänen poikansa Olan  ja miniänsä Annan) kirjoittama Faktojen maailma (Otava, suom. Matti Kinnunen) väittää, että asiat ovat monilta osin tänään paremmin kuin eilen, vaikka me muuta väittäismme ja media sitä meille toitottaisi.

Rosling nosta esiin kymmenen vaistoa, jotka johtavat meitä kuin varkain harhaan: kuilu-, kielteisyys-, viivasuora-, pelko-, koko-, yleistämis-, kohtalo-, ainoan näkökulman-,  syyttely- ja hätävaisto. Toisn sanoen meillä on esimerkiksi taipumus lukkiutua vain yhteen näkökulmaan ja tehdä johtopäätökset sen mukaan.

Rosling kertoo tehneensä kyselyä erilaisissa luentotilaisuuksissa eri puolilla maailmaa. Hän on kysynyt yleisöltä esimerkiksi, kuinka monta prosenttia maailman tytöistä käy koulua. Poikkeuksetta yleisö vastaa väärin. Vastaus on niin pielessä, että apinakin pääsisi parempaan tulokseen sattumalta.

Kirjassa maailmaa tarkastellaan neljän kehittyneisyys ryhmän pohjalta. Tällä hetkellä esim tulotason mukaan eniten ihmisiä ei ole absoluuttisessa köyhyydessä, vaan alemmassa keskikastissa.

Roslingin (1948-2017) ajatuksiin voi tutustua myös Gapminder-sivustolla

lauantai 10. elokuuta 2019

Pari aforismia eli kynäkotelo syvissä vesissä


Kävin Tallinnassa. Parista Telliskiven desing-myymälästä löysin nahkaisia kynäkoteloita. Sellaista minulla ei ole koskaan ollut, joten ostin tummanvihreän itselleni matkamuistoksi ja käyttöesineeksi. Olen nimittäin alkanut toisinaan kantaa mukanani kynää/kyniä ja muistivihkoa. Sinne on mukava kirjata ajatuksia, jotka jälkikäteen luettuina tuntuvat joko tyhmiltä tai vierailta.

Parasta on, kun  kirjoittaa jotain, mikä tuntuu vieraalta, sillä se voi olla hyvääkin tekstiä. Sitä ihmettelee, minunko päästä nuo ovat tulleet. Esimerkiksi tällaista:

Kerran kirjoitettu on kahdesti ajateltu. Aina se ei riitä.
*
Kirjoitettu lause ei ole ajattelua. Se on ajattelun tulos.
*
Kirjoittaminen on ajattelun näyttelemistä, ymmärryksen esittämistä.
*
Joka ajattelee ääneen, kätkee tarkoitusperänsä. Hän manipuloi itsenään.
*
Kirjoittaminen on kuin pyyhkisi kosteutta pois peilistä. Näkee oman kuvansa.
*
Kirjoittamalla saa sanotuksi sanoja. Ajatus odottaa vuoroaan kirjainten varjossa.
*
Kirjoittaminen on siiman liottamista syvissä vesissä. Suuria kaloja kannattaa pyytää, vaikka ei saisikaan.

Jonkin lajin aatelmia, ajatelmia, aforismeja, nuo lienevät. Kiitos kynäkotelon, kynän ja muistikrijan!

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Kuningas Lear astuu nykyaikaan



"Miksi kaikki tuhoutuu juuri, kun minä aloin vihdoin ymmärtää", kysyy Henry Dunbar Mediamoguli-romaanin (suom. Markku Päkkilä) lopussa. Kysymys on syvästi inhimillinen.

Edward St Aubyn romaani on päivitetty versio William Shakepearen klassikosta Kuningas Lear. Romaani on myös yksi 8-osaisesta Shakespeare-päivitysten sarjasta, joka ilmestyy suomeksi Johnny Knigan kustantamana 2018-2021.

Luin Mediamogulin mielenkiinnolla ja mietin näytelmää sen taustarakenteena. Siitä on aikaa kun luin Learin, joten en osaa verrata tarkkaan. St Aubyn henkilöt on poimittu näytelmästä, ja he käyttätyvät skespearelaisittain eli moraalittomasta tai moraallisesti.

Mediamoguli/Kuningas Lear on vallankäytön analyysia. Henry Dunbar on vanhoilla päivillään suljettu laitokseen ja hänen kaksi tytärtään juonittelee isänsä mediakonsernin omiin taskuihinsa. Isä karkaa ja aikoo estää katalan juonen. Lopussa yksi henkilöistä myrkytetään.

En tiedä, tällaiset klassikkojen päivitykset ovat joko oivaltavia tai väkinäisiä. Yleensä molempia samaan aikaan.

Kirja loppuu Dunbarin juristin yleviin sanoihin: "Me kaikki muutumme tomuksi, mutta ymmärrys ei tuhoudu eikä voi tuhoutua niin kauan kuin jäljellä on joku, jolle on tärkeintä pysyä totuudessa."

P.S. Pitäisi varmaan lukea samoilla tulilla ja yleissivistyksen nimissä alkuperäinen Kunigas Lear. Matti Rossin suomentama versio (2005) sattuu olemaan hyllyssäni, kuten myös P. Cajanderin (1916).
 

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Näkymätön tytär tulee näkyväksi



Apple-guru Steve Jobsilla oli tytär nuoruuden suhteesta. Julkisuudessa hän usein kielsi tämän olemassaolon. Tytär, Lisa Brennan-Jobs, kirjoitti kirjan isästään, vaikka isän kuolinvuotella sanoi, ettei kirjoittaisi tästä.

Pikkusintti - muistelmat (WSOY, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi) on kirja tyttären isänkaipuusta ja siitä, että se ei voinut täysin täyttyä. Steve Jobs oli erikoinen ja ilmeisen vaikea ihminen. Pikkusintti on hyvä kirja, mainiosti kirjoitettu, eikä siinä ruodita Jobsia muuten kuin suhteessa Lisaan.

Kirjan hieman outo nimi viitaa Jobsin tyttärestään käyttämään hellittelynimeen. Kirjasta piirtyy kuva paljon lajemmasta yhteydenpidosta ja yrityksestä olla isä "kiellettyyn tyttäreen", kuin mitä syntyi Walter Isaacsonin tuhdista Jobs-elämäkerrasta (2012). Pikusintti täydentää kuvaa herra Applesta.

Pikkusintti saa toki kiinnostavuuttaa kuuluisan isän hahmosta, mutta ennen kaikkea se on kirja Lisa Brennan-Jobsista, nykyisn New Yorkissa yli 40-vuotiaasta toimittajsta ja hänen kasvustaan omaksi itsekseen hankalissa perheoloissa.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Mestari ei osaa olla hiljaa



Kolme  kuollutta. Miki Liukkosen yltiöpäinen ja lohduton ihmisen yksinäisyyden ylistys (vai itkuvirsikö se on) Hiljaisuuden mestari (WSOY) pukeutuu (tavallan) rikostarinan (!) muotoon. Homma lähtee liikkeelle vainajan äärestä (vaikka sielu vielä kökkii sängyn alla). Paikalla on poliisi ja epäilty. Myöhemmin löytyy yksi ruumis lisää ja lopussa tehdään vielä yksi.

En käy selittämään kuka kuoli ja miksi (ihan kaikki ei ihan aukottomasti ehkä selviäkään), mutta mainitsen ruumiit, koska ne ovat elävien kohtaloa: kirjan henkilöt ovat kammottavissa umpikujissa, pääsemättömissä ja kommunikaation ulottumattomissa. Jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan sekaisin ja väärinymmärretty. Ihmisenä oleminen on paskaa ja tuskaa. Ainakin niiden, jotka eivät saavuta yhteyttä toisiin ja ovat tuomittuja syrjäytymään ja sekoamaan.

Humoristisuuttakin puhelias (romaanihenkilöittensä kautta) synkkä-Liukkonen harrastaa (aika paljon, onneksi, kielellistä, tietty) muun muassa nimeämällä henkilöitään seuraavasti: Lennart Oneil, Aunu Oneil, Herman Leorne, Ifsana Hyen, Kaspian Brenner, Max Ung, ja Tessa Melnhoh-Tiuranen. Suomalaista joukkoa kaikki tyynni. Tai ihmisiä yleisemmässä merkityksessä.

Miki Liukkonen ei enää ole lahjakas nuori lupaus, vaan jo kolmannen romaanin kirjoittanut tekijämies (!). Hiljaisuuden mestari on edellistä järkälettä O:ta soukempi ja fokusoidumpi. Tarina (tapahtumien kulku) piirtyy esiin runsaitten sivujuonteiden ja alaviittetten alta (jotka ovatkin kenties kerronnan varsinainen pointti).

Voi, miten lohduton (vilahtiko jossain sittenkin toivo?) Hiljaisuuden mestarin lukijan vastaanottokyvyssä syntyvä kirjallis-kulttuurinen maisema on! Ei kenties valoisin kesäkirja, mitä ajatella saattaa, mutta ehkä siksi.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Yhteiset vuodet Firenzessä


Epäilin aluksi, näinköhän tästä mitään tulee. Tuli kyllä lopulta. Ja hyvin tulikin. Luin kasvavalla mielenkiinnolla Pirkko Soinisen romaanin Ellen (WSOY). Se on fiktiivinen päiväkirja taidemaalari Ellen Thesleffin vuosista Firenzessä.

Todellisen henkilön fiktiivinen päiväkirja? Ellen toi väkisinkin mieleen Jukka Viikkilän vastaavanlaiselle kerrontatavalle perustuneen Finladia-voittajan Akvarelleja Engelin kapungista (Gummerus 2016). Ellen on enemmän suoraan elämäkerrallinen: ensimmäinen fiktiivinen päiväkirjamerkintä on vuodelta 1894 ja viimeinen vuodelta 1939.

Ellen Thesleff (1869-1954) on yksi merkittävimpiä suomalaisia taitelijoita ja taidegraafikkoja. Hän vietti Firenzessä useita eripituisia jaksoja 45 vuoden aikana. Soinisen kirjassa Thesleffistä piirtyy kuva taiteelleen täysin omistauneena feministinä - jollaisena hänet nykyajasta käsin nähdään (ja jollainen hän ehkä olikin). Varsinkin Ellenin alussa makustelin varautuneesti tätä historiallisen henkilön ja hänestä nykyaikana tehdyn tulkkinnan jännitettä hieman epäluuloisesti. Huonoimmillaan oikea henkilö (!?) kun tuppaa hautautumaan tulkinnan alle. Kirjan edetessä nirppanokkaisuuteni hälveni ja aloin uskoa fiktion maailmaan.

Ellen-romaani saa vielä lisäarvoa, jos menee museoon. Thesleffin tauluja voi nähdä juuri nyt Helsingin taidemuseo HAM:ssa. "Ellen Thesleff - Minä maalaan kuin jumala" on  esillä 26.1.2020 saakka.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Jos sä metsään tahdot mennä nyt...

... niin takuulla yllätyt! Nimittäin, metsämyyrä on Suomen yleisin nisäkäs. Niitä vilistää maassamme jopa 300 000 000 yksilöä. Hiljaiseksi vetää. Onneksi meikäläisillä myyrillä on kannanvaihteluja. Tutkijat puhuvat myyräsykleistä, noin kolmen vuoden välein tapahtuvista kannan romahtamisisista. Myyrien määrästä riippuu myös monen petoeläimen kannan koko, erityisesti pöllöjen sekä varsinkin lumikon, joka on ruokapöytänsä suhteen kapea-alainen myyräkulinaristi.

Hannu Ylösen kirja Myyrän salattu elämä (Atema) avaa lukijan silmät ja myös maailmankuvan laajeneminen on uhkana. Useimmat meistä eivät tiedä nähneensä metsämyyrää, sillä sen erottaminen muista myyrälajeista ei aina ole helppoa. Silti ne tömistelvät kaikkialla, ellei kyse ole avoimesta alueesta, jonka on vallannut peltomyyrä tai sopulien tuntureista.

Ylönen kirjoittaa hauskasti, ja ottaa myös ei-tiedemiesmäisiä vapauksia. Jokaisen luvun alussa kun on kaunokirjallinen jakso, jossa maailmaa katsotaan myyrän näkövinkkelistä. Mainio ratkaisu.

Kirjasta selviää muun muassa. että noin kolmmannes mertsämyyräuroksista on aggressivisia ja tappaa surutta poikasia ellei emo ehdoi väliin. Naarailla on keinonsa tätä geenintuhoamista vastaan. Se parittelee usean uroksen kanssa ja poikueessa voi olla monen koiraan jälkeläisiä.

Kirjasta selviää myös, että metsämyyrä on pahamaineisen myyräkuumeen levittäjä, ainoana lajina. Joskus tautia kutsutaan Puumala-virukseksi,  sillä se todettiin kyseiseltä paikkakunnalta oteusta myyrästä. Vuosittain Suomessa todetaan noin 1500-2000 myyräkuumetapausta.

Ylönen vie lukijansa myös tieteentekemisen ja myyrätutkimuksen ("myyräntyön") maailmaan ja kokeellisiin myyrätarhoihin Konneveden saarilla.

Kesämökkilukemista parhaasta päästä!

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Runokirja, joka innosti


Pitkästä aikaa luin runokirjan, joka herätti intoa, suorastaan riemua lajityypin olemassaolosta.

Aki Salmelan kahdeksas kokoelma Eläimen varjo (Tammi) on velkaa Vanhan testamentin  Saarnaan kirjalle ja myös Jobin kirjalle. Elämää ja olemista tarkastellaan saman illuusiottoman puhetavan kautta. Tai ainakin niin minä sen luin, koin ja tulkitsin kera hyppysellisen Herakleitosta ja kaiken virtaamisen eetosta.

Yksinkertaisia asioita -osaston mottolauseeksi Salmela on valinnut André Giden ajatuksen: "Kaikki on sanottu aiemmin, mutta koska kukaan ei kuuntele, meidän on alettava alusta yhä uudelleen." Salmela ei suinkaan toistele vanhoja, mutta liikkuu sillä tavoin ikuisessa, että juuri tätä olen runoudelta kaivannut. Että joku ottaa olemisen sopivan abstraktisti mutta kiinnostavasti runomuodon kohteeksi.

Salmela kirjoittaa: "Asiat eivät pysy, / ne muuttuvat jatkuvasti; // jotkut asiat niin hitaasti, / että niitä sanotaan ikuisiksi."

On runokirjoja, jotka luettuaan tietää, että tuskin tarttuu siihen enää. Eläimen varjo ei kuulu niihin.

P.S. Ensimminen lonmakirja luettu.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Kirjan ja tv-sarjan lumoissa

Luin Heikki Hiilamon kirjan Tuntemattomat sankarit ja katsoin Ylen tv-sarjan Invisble Heroes. Samasta asiasta oli kyse eli suomalaisdiplomaattien toiminnasta Chilen sotilasvallankaappauksen aikaan 1973.

Kirjoitin aiheesta  myös Kotimaahan otsikolla "Heikki Hiilamon kirja innoitti tv-sarjan tekijöitä Suomen ihmisoikeus- ja pakolaispolitiikan juurille" . Juttu on luettavaissa täältä

Kuvassa Santiago de Chile 2018.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Elämäntyö eteläisessä Chilessä

Sain lahjaksi kirjan, josta ymmärrän hyvin vähän, sillä se on kirjoittu espanjaksi. Kirja kertoo hollantilaisesta isä Antonio van Kesselistä (1935-2017) joka eli suuren osan elämästään, vuodesta 1962 alkaen, Chilen eteläosassa Hornopirénissä.. Pinochetin hallinnon aikana hän istui kahdesti vankilassa epäiltynä yhteyksistään kommunisteihin, koska teki työtään köyhien parissa. Van Kessel rakennutti myös useita kirkkoja, joista suurin osa on pieniä puisia kyläkirkkoja. Niitä esitellään kirjassa.

Van Kessel kuului Pyhän perheen lähetyssääntökuntaan (Missionarii a Sancta Familia, espanjaksi Missioneros de la Sagrada Famiglia), vuonna 1911 perustettuun katolisen kirkon lähetystyöhön erikoistuneeseen ja vain miehille tarkoitettuun kongregaatioon. Siihen kuuluu nykyisin noin 950 jäsentä 21 maassa.

Kirjan La Huella de un Misionero (2017, "Lähetyssaarnajan jalanjäki") on kirjoittanut Lorena Medel. Sen kustantaja on säätiö, joka pitää yllä eteläisen Chilen kulttuuriperintöä.

Olen käynyt kahdesti Chilessä, mutta en lähelläkään pitkän maan eteläosaa. Siellä kuuluu olevan  kaunista, mutta karua. Pitäisi varmaan pistäytyä.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Ajatukset pöytälaatikosta kirjaksi

Jokaisen pitäsi tehdä näin: koota ajatuksiaan vuosien mittaan vihkoon pöytälaatikkoon. Osa ajatuksista saattaa kiteytyä aforismin tahi avaramman mietelmän muotoon. Ja sitten kun sopiva hetki koittaa, vuosien kuluttua, vihkosta (vihkoista) saattaa seuloutua esiin kourallinen helmiä, jotka halua niputtaa ja näyttää muillekin. Hyvä tapa on tehdä se kirjan muodossa, pienenkin.

Näin on toiminyt Jukka Hyde Hytti. Jälkiä -Traces sisältää vain 28 aforismia sekä suomeksi että englanniksi. Lisäksi jokaista kaksikielistä sanatiivistymää kuvittaa valokuva. Sanat ja kuvat synnyttävät lukijan mielssä yhteyden - tai sitten ei. Usein ainakin minulla yhdistävä silta syntyy.

Kirjan on kustantanut Teattri Umpihanki, mikä tarkoittaa käytännössä samaa kuin Hytti itse. Hän työskennellyt pitkään teatterin parissa, muun muassa tuottajana.

"Myötätuntoon tarvitaan kyky itsensä kyseenlaistamiseen", Hytti kirjoittaa. Hänen aforisminsa ovat siitä sympaattisia, ettei niissä yritetä liikaa, ei konstailla, vaan oivalukset tuntuvat aidoilta, vakavahenkisiltä ja sopivasti omaperäisiltä. Elämästä on kysmys.

Varmaankaan Hytin ei tarvitse vähään aikaan viedä kyläpaikkoihin kukkia tai viiniä. Kirja riittää.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Joogakirjaa ostamassa


Ostin kirjan. Se on Janne Kontalan Joogan sydän (Viisas elämä 2018, toinen uudistettu painos). Ostopaikka oli Joogafestivaali Helsingissä Kaapelitehtaalla. Kirjapöydältä olisi saanut kolme kirjaa kahden hinnalla, mutta minulle riitti yksi

Kontalan kirja on kirjoitettu alunperin englanniksi (suom. Janne Konatla ja Terhi Tiainen). Hän lähestyy joogaa ymärrettävästi ja sisäistyneesti. Kirjan alku tosin on tyrmäävä: "Kun aloitin joogan opttamamisen, en löytänyt ensimmäistäkään kirjaa, jossa harjoitukset olisi asetettu Shankaran jälkeisen vedanta viitekehykseen." Täh?  No, minä jatkoin lukemista. (Shankara on Adi Shankara, 700-800-lukujen taiteesa elänyt hindufilofofi - vedanta on koulukunta).

Jooga voi harrastaa kolmella tavalla: ensinnäkin ikään kuin ulkoisesti, itselleen tehden (karmajooga), toisekseen henkisen kasvun lähteenä (jnanajooga) ja kolmanneksi olemassaolon ytimeen eli absoluuttiin pyrkien (bhaktijooga).

Joogassa on sen harjoittamisen syvimmässä merkityksessä sisäänrakennettu uskonnollinen elementti, ainakin mikäli on uskominen Kontalan tulkintaa. Mutta joogan harjoittajalla on vapaus pyrkiä kohti oman uskontonsa Jumalaa.

Valtaosa länsimaista jooga on enemmän tai vähemmän vapaa elämänkatsomuksellisesta tuputuksetsa, vaikka osa joogaohjaajista (näin olen kuullut) tulee päästäneeksi suustaan yhtä ja toista "joogafilosofian" nimellä kulkevaa. Omat kokemukseni joogasta ovat joko neutraaleja tai sitten avoimesti uskonnollista: tarkoitan kristillistä joogaa.

Kristlliseen joogaan johdattaa Heli Harjunpään kirja Hiljaisuuden tie (Kirjapaja 2017), jossa hän hakee teologista perustelua harjoittamalleen joogalle. Sittemmin Harjunpään opettaman joogamuodon nimeksi on vakiintunut Hiljaisuuden jooga, joka yhdistää rauhalliseen hathajoogaan hiljaisuuden retriittien tunnelmia ja sanoitusta. Parhaillaan on menossa Hiljaisuuden joogaohjauksen koulutus - lue siitä lisää täältä

Kirjoitin myös  14.3. ilmestyneeseen Kotimaahan laajan artikkelin kristillisestä joogasta. Se löytyy vain printistä. Sellaistakin vielä tapahtuu.

torstai 14. helmikuuta 2019

Kun karavaani sekoilee

Autolla ajaessani olen parin viime kuukauden aikana kuunnellut silloin tällöin cd-levyä nimeltä Kansalaistarinoita Vol 1. Kyseessä on omakustanne. Tekijät ovat Pasi ja Jake. Kansiteksteistä ei irtoa enempää, mutta satun tietämään, että  herrat ovat osapuilleen ikähaarukassa 50-60 ja oikelta nimiltään Pasi Siistonen ja Jarkko Marjamäki. He ovat sanoittaneet, säveltäneet ja soittaneet   kaiken levyllä kuultavan. Sovitukset ovat Jaken.

Kansalaistarinoiden musiikki on pääosin kantrahtavaa, kuten voi päätellä kansikuvan hirsiseinästä. Kokonaisuus on energinen ja kielii osaamisesta sekä musiikkitaustasta. Ehkä hieman tasapaksuutta mahtuu 12 biisiin, mutta se lienee omakustanteiden tavarmerkki ja helmasynti.

Minua kiinnosti levyn sanoissa - ainakin osassa biisesistä - niiden kätketty viesti. Sekä Pasilla että Jakella on taustaa vapaakirkollisissa ympyröissä ja mm. ylistysmusiikissa. Kansalaistarinoissa ei kuulu varsinaisesti sitä genreä tai gospelia muutenkaan. Levyn sanoitusten maisema viittaa villiin länteen, karjanajoon ja karavaneihin. Mutta tarkkaavainen kuulija löytää sanojen takaa ja rivien välistä elämänkatsomuksellisia välähdyksiä.

Suosikkibiisini on Karavaani. Sen kertosäe ("Sano niin, sanon niin, sano miksi estettiin....) jäi parhaiten korvamatoilemaan muutoin varsin epämusikaaliseen mieleeni. Se on kokonaan Jaken käsialaa soittimia myöten ja tiettävsti ensimmäinen biisi, jonka ympärille koko levy alkoi muotoutua.

Karavaani kertoo (verhotusti tosin) pyhiinvaeltajajoukon (vapaakirkollisen?) matkasta kohti luvattua maata. Tosin karavaanilla on edessään mutkia ja sekoilua. Kaikke menee pieleen, vääriä valintoja, riitoja. Osa miehistä ei osaa muuta kuin rehennellä ja he "ovat häpeäksi yhteisölleen, velttoja vastuussaan".

Kansalaistarinoita ilmestyi viime vuonna eli vuoden 1918 tapahtumien muistovuonna. Nimi synnytti odotushorisontin. Pakko myöntää, että hieman petyin kun ensiraidalta lähdettiinkin preerialle. Levyn nimi saa kuitenkin katetta yhdestä biisistä, Punainen vai valkoinen. Se kuvaa sisällisodan vaikeita valintoja.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Pokkarikioski lähti pois


Matkustin. Odottelin junaa tulevaksi asemalaiturille. Hämmästyksekseni en löytänyt Helsingin asemahallista tuttua pokkareita myyvää kioskia, Pocket Shopia. Minne se oli kadonnut? Tilalla oli elektoniikkatilpehööriä myyvä ketju, tarpeellinen varmaan sekin, mutta kirjoja ei sieltä saa.

Postasin Facebookiin pettymykseni. Parviäly tiesi, että ketju on vetäytynyt Suomesta ja lähin Pocket Shop löytyisi Tukholmasta. Joku lohdutti, että onneksi asematunnelista löytyy Rosebud, josta irtoaa kelpo matkalukemista.

Ihmeellisiä ovat talouden lait. Luulisi, että maamme vilkkaimmalla rautatieasemalla kestäisi hengissä yksi pokkarimyymälä. Vaan luulo ei ole tiedon väärti.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Askeleet vievät Oodin


Kävin Helsingin paljon puhutussa keskustakirjasto Oodissa.Yhtenä satojentuhansien uteliaiden joukossa. Tässä muutama irtohavainto ja tunnelman hiutale.

Ensivaikutelma pääoven edessä oli mainio, wow-arkkitehtuuria, jos mikä. Mutta tuloaulassa iski pettymys. Se oli matala, ahdas, jotenkin arkisen tai keskeräisen oloinen. saattoi tietysti johtua väenpaljoudesta .Ulkona saatu hyvä fiillis latistui sisällä. Kahvila näytti suositulta. Alakerran toisesta päädystä löytyi pikkuinen kirjapöytä, pääosin dekkareita kuin kilokirjanmyymälässä. Oodiin kohdistetut kriittiset nuolet alkovat lennellä myös minun päässäni, mutta yritin pitää vaikutelmat vielä avoimina.

Välikerros kertoo Oodin luonteen. Se ei ole perinteinen paperille painetun tiedon temppeli, vaan monitoimikirjasto - paino yhdyssanan alkuosalla -, jossa voi muun ohessa viihtyä, somettaa, 3-d-tulostaa, saumata ja kokoustaa. Kaupunkilaisen olo- ja askarteluhuone samalla kertaa.

Yläkerros on kirjojen ja kirjaston juhlaa. Onneksi. Paljon parjatut matalat kirjhyllyt perustelvat olomuotoaan arkkitehtuurilla. Valoisa, ilmava tunnelma, näkyy koko tila. Median raportoimat tyhjyyttään ammottavat kirjahyllyt olivat nyt varsin mukavasti täynnä. Vaimo myös lainasi romaanin, Keltaiseen kirjastoon kuuluvan Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunnan - lainausaika vain 14 päivää. Itse en rohjennut ryhtyä lainauspuuhiin, sillä lukemattomia kirjoja on työpöydälläni riittämiin ja yöpöydällä iänikuinen Marcel Proust kadonnutta aikaaansa etsimässä.

Kirjahyllyjen päällä oli hauskasti taidetta, kuten Jouko Korkeasaraen tuunatut bootsit, Lähiörodeo. Oodin yläkerta palautti ulkopuolella saadun wow-kokemuksen.

Lumipyry kaunisti maiseman ja sain toteuttaa yhden haaveeni: istua ylimmän kerroksen nojatuolissa ja katsoa ikkunasta eduskuntatalolle päin. Kiitos Oodi. Tulen istumaan toistekin, ehkä lukemaan ja kirjoittamaan.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Uneton yö pelasti Jalosen

Jos Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava) ei olisi tullut valituksi Finlandia-voittajaksi, en ehkä olisi lukenut sitä lainkaan. Valitettavasti Jalosen kirjallisesta laadusta minulle on syntynyt viileän-sitkas kuva. Hän kirjoittaa hyvin, ei siinä mitään, mutta jotenkin ulkokohtaisesti, lukijan on hankala päästä sisään Jalosen romaneihin. En väitä niitä kaikkia (yrittäneeni) lukea, mutta joitain kuitenkin ja olen aina masentunut: en Jaloseen vaan itseeni, joka ei pääse sisälle ilmiselvästi hyvien teosten kirjalliseen universumiin.

Melkein samoin meinasi käydä Taivaanpallolle, jota luin vuodenvaihteen tienoilla lomamatkalla Las Palmasissa. Kuvassa kirja hotellihuoneen parvekkeen kaiteella - taustalla muuten jotenkuten erottuvana paikallisen kirjailijaklubin rakennus.

Eräänä lomayönä heräsin parin tunnin unen jälkeen. Uni ei tullut enää silmään. Myös vaimo oli hereillä. Niinpä aloin lukea Taivaanpalloa hänelle ääneen - saisinpahan nopeasti unen. Vaan mitä tapahtui! Jalosen kieli alkoi elää, kirja puhkesi kukkaan ja aloin oikeasti kiinnostua tarinasta. Jokin kielen rytmin lukko aukesi.

Taivaanpallon kertoma tarina on sinänsä epäuskottava ja tökkivä, jos sen vain kertoo. Uskontokin oppiriitoinen näyttelee merkittävää roolia, kuten aikauteen kuului. 1600-luvulla St. Helenalla elävä oppimaton poika oppii ajatelmaan tieteellisesti aikana, jolloin moderni tiede alkoi ottaa isompia alkuharppauksiaan. Tähtitietlijän oppipoika pääsee näkemään suuren maailman.

Kirja loppuu oikeastaan kesken. Tai ainakin olisin mieluusti lukenut lisää, vaikka kirjassa jo nyt oli 461 sivua.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Muista plan b

Lomalla Las Palmasissa luin Risto Siilasmaan ja  Catherine Fredmanin kirjan Paranoidi optimisti.(Tammi, suom. Markku Päkkilä). Se on kirjoitettu alunperin englanniksi, jolloin kirjan nimi on Transforming Nokia. Mielenkiintoista ja ymmärettävää. Nokia myy sanana paremmin maailmalla.

Suomalaisen laitoksen alaotsikko on Näin johdin Nokiaa murroksessa, englannikielisessä versiossa The Power of Paranoid Optimism to Lead Through Colossal Change.

Kirja kertoo Risto Siilasmaan näkökulmasta Nokian romahduksen ja pelastuksen. Nokian tarina ja matkapelinbisneksen arvaamattomuus sinänsä on kerrottu julkisuudessa moneen kertaan. Paranoidi optimisti paljastaa Siilasnmaan ajatuksenjuoksun ja työkalut, joiden avulla hän hamotti käynnissä olevan teknologiaevoluution. Nokialle uhkasi jäädä Musta Pekka käteen, mutta  yrityskauppojen ansiosta nenä jäi pinnalle, lopulta pääkin ja koko yritysruumis - huhut sen kuolemasta olivat ennenaikaisia.

Paranoidi optimisti on henkilö, joka pitää huoilta että aina on käytössä  harkittu plan b ja muitakin vaihtehtoisia skenaarioita. Siilasmaa korostaa myös yrittäjämäistä johtajuutta, jonka perustana on oppiminen, sitoutuminen ja luottamus. Myös onnistuneet rekrytoinnit ovat avain menstykseen.

Kirjassa paitsi kuvataan tapahtumien kulkua, pysähdytään myös listaamaan eri tilanteissa esiin tulleet strategiat ja periaatteet. Siilasmaa esimerkksi korostaa Microsofitn kanssa käydyissä neuvotteluissa kasvoikkain käytyjä keskuteluja ja egojen jättämistä nouvotteluhuoneen ulkopuolelle.

En ole ihan hirveästi lukenut yritysjohtajien tilityksiä, mutta jos ne ovat vähääkään Paranoidin optimistin tasoisia, niin olen jäänyt paljosta paitsi.