Näkymätön tytär tulee näkyväksi

Apple-guru Steve Jobsilla oli tytär nuoruuden suhteesta. Julkisuudessa hän usein kielsi tämän olemassaolon. Tytär, Lisa Brennan-Jobs, kirjoitti kirjan isästään, vaikka isän kuolinvuotella sanoi, ettei kirjoittaisi tästä.

Pikkusintti - muistelmat (WSOY, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi) on kirja tyttären isänkaipuusta ja siitä, että se ei voinut täysin täyttyä. Steve Jobs oli erikoinen ja ilmeisen vaikea ihminen. Pikkusintti on hyvä kirja, mainiosti kirjoitettu, eikä siinä ruodita Jobsia muuten kuin suhteessa Lisaan.

Kirjan hieman outo nimi viitaa Jobsin tyttärestään käyttämään hellittelynimeen. Kirjasta piirtyy kuva paljon lajemmasta yhteydenpidosta ja yrityksestä olla isä "kiellettyyn tyttäreen", kuin mitä syntyi Walter Isaacsonin tuhdista Jobs-elämäkerrasta (2012). Pikusintti täydentää kuvaa herra Applesta.

Pikkusintti saa toki kiinnostavuuttaa kuuluisan isän hahmosta, mutta ennen kaikkea se on kirja Lisa Brennan-Jobsista, nykyisn New Yorkissa yli 40-vuotiaasta toimittajsta ja hänen kasvustaan omaksi itsekseen hankalissa perheoloissa.

Mestari ei osaa olla hiljaa

Kolme  kuollutta. Miki Liukkosen yltiöpäinen ja lohduton ihmisen yksinäisyyden ylistys (vai itkuvirsikö se on) Hiljaisuuden mestari (WSOY) pukeutuu (tavallan) rikostarinan (!) muotoon. Homma lähtee liikkeelle vainajan äärestä (vaikka sielu vielä kökkii sängyn alla). Paikalla on poliisi ja epäilty. Myöhemmin löytyy yksi ruumis lisää ja lopussa tehdään vielä yksi.

En käy selittämään kuka kuoli ja miksi (ihan kaikki ei ihan aukottomasti ehkä selviäkään), mutta mainitsen ruumiit, koska ne ovat elävien kohtaloa: kirjan henkilöt ovat kammottavissa umpikujissa, pääsemättömissä ja kommunikaation ulottumattomissa. Jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan sekaisin ja väärinymmärretty. Ihmisenä oleminen on paskaa ja tuskaa. Ainakin niiden, jotka eivät saavuta yhteyttä toisiin ja ovat tuomittuja syrjäytymään ja sekoamaan.

Humoristisuuttakin puhelias (romaanihenkilöittensä kautta) synkkä-Liukkonen harrastaa (aika paljon, onneksi, kielellistä, tietty) muun muassa nimeämällä henkilöitään seuraavasti: Lennart Oneil, Aunu Oneil, Herman Leorne, Ifsana Hyen, Kaspian Brenner, Max Ung, ja Tessa Melnhoh-Tiuranen. Suomalaista joukkoa kaikki tyynni. Tai ihmisiä yleisemmässä merkityksessä.

Miki Liukkonen ei enää ole lahjakas nuori lupaus, vaan jo kolmannen romaanin kirjoittanut tekijämies (!). Hiljaisuuden mestari on edellistä järkälettä O:ta soukempi ja fokusoidumpi. Tarina (tapahtumien kulku) piirtyy esiin runsaitten sivujuonteiden ja alaviittetten alta (jotka ovatkin kenties kerronnan varsinainen pointti).

Voi, miten lohduton (vilahtiko jossain sittenkin toivo?) Hiljaisuuden mestarin lukijan vastaanottokyvyssä syntyvä kirjallis-kulttuurinen maisema on! Ei kenties valoisin kesäkirja, mitä ajatella saattaa, mutta ehkä siksi.

Yhteiset vuodet Firenzessä

Epäilin aluksi, näinköhän tästä mitään tulee. Tuli kyllä lopulta. Ja hyvin tulikin. Luin kasvavalla mielenkiinnolla Pirkko Soinisen romaanin Ellen (WSOY). Se on fiktiivinen päiväkirja taidemaalari Ellen Thesleffin vuosista Firenzessä.

Todellisen henkilön fiktiivinen päiväkirja? Ellen toi väkisinkin mieleen Jukka Viikkilän vastaavanlaiselle kerrontatavalle perustuneen Finladia-voittajan Akvarelleja Engelin kapungista (Gummerus 2016). Ellen on enemmän suoraan elämäkerrallinen: ensimmäinen fiktiivinen päiväkirjamerkintä on vuodelta 1894 ja viimeinen vuodelta 1939.

Ellen Thesleff (1869-1954) on yksi merkittävimpiä suomalaisia taitelijoita ja taidegraafikkoja. Hän vietti Firenzessä useita eripituisia jaksoja 45 vuoden aikana. Soinisen kirjassa Thesleffistä piirtyy kuva taiteelleen täysin omistauneena feministinä - jollaisena hänet nykyajasta käsin nähdään (ja jollainen hän ehkä olikin). Varsinkin Ellenin alussa makustelin varautuneesti tätä historiallisen henkilön ja hänestä nykyaikana tehdyn tulkkinnan jännitettä hieman epäluuloisesti. Huonoimmillaan oikea henkilö (!?) kun tuppaa hautautumaan tulkinnan alle. Kirjan edetessä nirppanokkaisuuteni hälveni ja aloin uskoa fiktion maailmaan.

Ellen-romaani saa vielä lisäarvoa, jos menee museoon. Thesleffin tauluja voi nähdä juuri nyt Helsingin taidemuseo HAM:ssa. "Ellen Thesleff - Minä maalaan kuin jumala" on  esillä 26.1.2020 saakka.

Jos sä metsään tahdot mennä nyt...

... niin takuulla yllätyt! Nimittäin, metsämyyrä on Suomen yleisin nisäkäs. Niitä vilistää maassamme jopa 300 000 000 yksilöä. Hiljaiseksi vetää. Onneksi meikäläisillä myyrillä on kannanvaihteluja. Tutkijat puhuvat myyräsykleistä, noin kolmen vuoden välein tapahtuvista kannan romahtamisisista. Myyrien määrästä riippuu myös monen petoeläimen kannan koko, erityisesti pöllöjen sekä varsinkin lumikon, joka on ruokapöytänsä suhteen kapea-alainen myyräkulinaristi.

Hannu Ylösen kirja Myyrän salattu elämä (Atema) avaa lukijan silmät ja myös maailmankuvan laajeneminen on uhkana. Useimmat meistä eivät tiedä nähneensä metsämyyrää, sillä sen erottaminen muista myyrälajeista ei aina ole helppoa. Silti ne tömistelvät kaikkialla, ellei kyse ole avoimesta alueesta, jonka on vallannut peltomyyrä tai sopulien tuntureista.

Ylönen kirjoittaa hauskasti, ja ottaa myös ei-tiedemiesmäisiä vapauksia. Jokaisen luvun alussa kun on kaunokirjallinen jakso, jossa maailmaa katsotaan myyrän näkövinkkelistä. Mainio ratkaisu.

Kirjasta selviää muun muassa. että noin kolmmannes mertsämyyräuroksista on aggressivisia ja tappaa surutta poikasia ellei emo ehdoi väliin. Naarailla on keinonsa tätä geenintuhoamista vastaan. Se parittelee usean uroksen kanssa ja poikueessa voi olla monen koiraan jälkeläisiä.

Kirjasta selviää myös, että metsämyyrä on pahamaineisen myyräkuumeen levittäjä, ainoana lajina. Joskus tautia kutsutaan Puumala-virukseksi,  sillä se todettiin kyseiseltä paikkakunnalta oteusta myyrästä. Vuosittain Suomessa todetaan noin 1500-2000 myyräkuumetapausta.

Ylönen vie lukijansa myös tieteentekemisen ja myyrätutkimuksen ("myyräntyön") maailmaan ja kokeellisiin myyrätarhoihin Konneveden saarilla.

Kesämökkilukemista parhaasta päästä!

Runokirja, joka innosti

Pitkästä aikaa luin runokirjan, joka herätti intoa, suorastaan riemua lajityypin olemassaolosta.

Aki Salmelan kahdeksas kokoelma Eläimen varjo (Tammi) on velkaa Vanhan testamentin  Saarnaan kirjalle ja myös Jobin kirjalle. Elämää ja olemista tarkastellaan saman illuusiottoman puhetavan kautta. Tai ainakin niin minä sen luin, koin ja tulkitsin kera hyppysellisen Herakleitosta ja kaiken virtaamisen eetosta.

Yksinkertaisia asioita -osaston mottolauseeksi Salmela on valinnut André Giden ajatuksen: "Kaikki on sanottu aiemmin, mutta koska kukaan ei kuuntele, meidän on alettava alusta yhä uudelleen." Salmela ei suinkaan toistele vanhoja, mutta liikkuu sillä tavoin ikuisessa, että juuri tätä olen runoudelta kaivannut. Että joku ottaa olemisen sopivan abstraktisti mutta kiinnostavasti runomuodon kohteeksi.

Salmela kirjoittaa: "Asiat eivät pysy, / ne muuttuvat jatkuvasti; // jotkut asiat niin hitaasti, / että niitä sanotaan ikuisiksi."

On runokirjoja, jotka luettuaan tietää, että tuskin tarttuu siihen enää. Eläimen varjo ei kuulu niihin.

P.S. Ensimminen lonmakirja luettu.