torstai 25. lokakuuta 2012

Rakkaudesta kirjaan


Kotini lähelle tuli alkukesästä uusi kirjakauppa. Arkadia International Bookshop. Se (New Arkadia) muutti Pohjoiselta Hesperiankadulta (Old Arkadia). Liike sijaitsee Nervanderinkadun ja Dagmarinkadun risteyksessä. Siis kunnon kulmakauppa suurine ikkunoineen.

Arkadia ei näytä perinteiseltä suomalaiselta antikvaariselta kirjakaupalta. Tarjolla on luonnollisesti paljon englanninkielistä kirjallisuutta. Kaupassa on myös kahvila ja mikä hauskinta, asiakkaat voivat ostaa ja varata nimikkomukit. Kauppa haluaa olla jonkinlainen etutöölöläisten kirjan ystävien olohuone.

Kuljen usein Arkadian ohitse koiraa ulkoiluttaessani ja työmatkoilla. Erityisesti nyt syksyllä kun tulen kotiin, kauppa valaistuine ikkunoineen ja kattoon asti ulottuvine kirjahyllyineen on kutsuvan näköinen. Sen näkeminen tuottaa minulle iloa ja hyvää mieltä. Se jotenkin rauhoittaa, ja ajattelen että voisinpa minäkin poiketa tuonne ja lukea rauhassa jotain mitä en osaa ennalta arvata.

Kuljen kaupan ohitse pääosioin silloin kun se on suljettu. Mutta olen toki käynyt siellä sisällä – kerran vain tosin. Taiteiden yönä. Ostin silloin yhden kirjan (Micahel Cunningham Koti maailman laidalla, Gummerus).

Kiitos, että olet olemassa, Arkadia Bookshop!

----
Helsingin Kirjamessujen avajaisissa 25.10. jaettiin 12. kerran Rakkaudesta kirjaan –tunnustuspalkinto. Sen sai postuumisti kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja, kriitikko, kirjailija Jarmo Papinniemi.
Perusteluissa todettiin, että Papinniemi on pitkään ja ansiokkaasti vaikuttanut kirjallisuusalalla, edistänyt lukemisharrastusta ja omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tunnetuksi. 
”Papinniemi oli kirjallisen kentän arvovaltainen luottomies ja alan kokoava voima, jonka elämäntyö kirjallisuuden parissa on merkittävä. Papinniemi oli humaani, moniarvoisen kirjallisuuden puolestapuhuja. Hän oli sosiaalinen ja alalla erittäin arvostettu henkilö, joka suhtautui positiivisesti asioihin ja oli aina valmis auttamaan. Hän oli pienen Suomen kirja-alalla suuri vaikuttaja ja edusti punnittua ja asiantuntevaa puhetta kirjallisuudesta aikana, jolloin huomiota keräävät entistä pikaisemmat ja kärjekkäämmät mielipiteet”, sanotaan perusteluissa.
----
Rakkaudesta kirjaan minä ja moni saa taas tänä vuonna päänsä pyörälle Helsingin kirjamessuilla. Minulla on muutaman vuoden takaa pariinkin otteeseen kokemuksia myös Turun kirjamessuilta. Menee se pää pyörälle sielläkin.
Monta kirjaa sekoittaa pään, yksi selvittää.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Rakastamisen vaikeudesta


Pari viikkoa sitten sain iltaöisessä hiljaisuudessa luettua Swanin rakkauden, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toisen osan (suom. Inkeri Tuomikoski). Luin sen toistamiseen ja ymmärsin lukemani hieman toisin kuin ensimmäisellä kerralla.


Hyvät kirjat taipuvat moneen lukukertaan ja antavat antejaan kitsaasti, mutta lukija tuntee kiitollisuutta uusista avauksista ja näkökumista. Minulle Swanin rakkaus tarjonnee vielä kolmannen lukukerran ellei useampiakin. Tässä tunnustaudun Proust-kultin kannattajaksi.

Nyt kirjan sankari Charles Swan ei tuntunut niin avuttomalta, kuin vuosi sitten keväällä kirjaa lukiessani, vaikka rakkauden kohde Odette toivoton typpi olikin, kokotti joka rokotti Swanilta tonnin jos toisenkin. Mutta kun kunnian mies ripustautuu projektiin (rakkaudeksi sitä tässä sanotaan), hän vie sen loppuun varoja ja vaivoja säästämättä.

Swan on rakastunut rakkauteen, ja kun kupla lopussa puhkeaa, ei mies voi kuin ihmetellä lumousta, joka piti häntä vuosikausia pihdeissään. ”Ajatella, että olen tuhlannut monta vuotta, että olen toivonut kuolemaa, että olen elänyt suuren rakkauteni sellaisen naisen vuoksi, joka ei ollut mieleeni eikä edes minun tyyppiäni.” – Ihmeelliset ovat rakkauden tiet!

Edelleen ihmettelen romaanin rakennetta. Ensimmäinen osa on lapsuuden vaikutelmien kuvaus (Combray). Toinen osa kertoo ajasta ennen kuin kertoja on syntynyt. Swan on kertojan vanhempien ystävä ja vilahtelee ensimmäisessä osassa. Myöhemmissä osissa Swan myös vilahtelee, mutta ei nouse enää etualalle. Hän on kertojan eli Proustin alter ego, juutalaistaustainen sivistynyt herrasmies, joka pelataan seurapiireistä ulos, koska avioituu ylläpidetyn naisen kanssa.

Swanin rakkaudessa on 247 sivua. Kirjan loppuosa on nimeltään Paikannimet: nimi. Siinä kertoja rakastuu lapsena Swanin ja Odetten tyttäreen Gilberteen.

Swanin ja Odetten rakkaustarina on kaikkien kirjan rakkaustarinoiden arkkityyppi. Rakkaus on sokea ja menettää kiinnostuksensa kun siitä tulee molemminpuolista. Lohduton näkemys, joka heijastelee Proustin aikaa ja homoseksuaalisen rakkauden mahdollisuutta eli teoksen yhtä tulkinta-avainta.

Aivan kirjan lopussa lapsi-kertoja muuttuu aikuiseksi ja katsoo maisemia Pariisissa: ”Todellisuutta, jonka olin tuntenut, ei enää ollut. Ellei rouva Swan (Odette) palannut paikalle kaltaisenaan, samalla hetkellä, Puistokuja olikin jo toinen. Tuntemamme seudut eivät kuulu vain kolmiulotteiseen maailmaan, minne ne mukavuussyistä sijoitamme. Ne olivat vain kapea kaistale keskellä vierekkäisiä vaikutelmia, joista elämämme muodostui; ja talot, tiet, puistokadut ovat, ikävä kyllä, yhtä hetkellisiä kuin vuodetkin.”

Edellinen ”raporttini” Swanin rakkaudesta löytyy täältä

torstai 11. lokakuuta 2012

Jo vain, Mo Yan!


Onnea ensimmäiselle Kiinan kansalaiselle, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon, Mo Yanilla! En ole hänen kirjojaan lukenut enkä valitettavasti muista koskaan ennen kuulleeni hänestä. Tappio on selvästi minun. Sivistymättömyyden rajat tulevat taas vastaan.

Juhlahumun keskellä mainittakoon, että Mo Yan ei ole ensimmäinen Kiinassa syntynyt kirjallisuuden nobelisti. Vuonna 2000 palkinnon sai Gao Xingjian, joka palkitsemishetkellä oli Ranskan kansalainen.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon jakava komitea on oikeassa antaessaan palkinnon myös epätodennäköisiin osoitteisiin, joskaan Mo Yan ei sellainen ole vaan kestoehdokas. En tätäkään tiennyt, mutta lehdestä luin. Kuten senkin, että Mo Yanin tyyli on ”hallusinatorista realismia”. Maagista realismia tutummin. Vaikuttaa kiinnostavalta. Hän kertoo löytäneensä hengenheimolaisuutta Gabriel Garcia Marquezilta ja Ernst Hemingwaylta.

Mutta mitä kirjoittaa kiinalaisesta 57-vuotiaasta kirjailijasta, joka vielä hetki sitten oli minulle tuiki tuntematon?

Älä kirjoita mitään, jos haluat käydä fiksusta.

Lue miehen romaani.

Anna kirjallisuuden käydä oikeudesta.

Otava on tiettävästi ostanut käännösoikeudet Mo Yaniin, joten sitä odotellessa.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Sarjakuvamatkakirjan äärellä


Jos joku vielä jossain epäilee sarjakuvan ilmaisuvoimaa, on syytä muuttaa käsityksiään. Sarjakuvan keinoin pystyy kertomaan esimerkiksi vieraasta kulttuurista siinä missä sanoilla tai valokuvilla.

Kanadan ranskalainen Guy Delisle jatkaa omaelämäkerrallista sarjaansa, jossa aikaisemmin on liikuttu Aasiassa, nyt vuorossa on Israel ja erityisesti Jerusalem.

Merkintöjä Jerusalemista (Suom. Saara Pääkkönen, WSOY) on mielestäni Delislen paras matkasarjakuvakirja. Ainakin minä viihdyin vilpittömästi ja pakottomasti kirjan äärellä. Sen tunnelma on hyvä.

Delislen kirjoissa on sama kehys: sarjakuvapiirtäjän vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajaoja -järjestön palveluksessa ja mies sekä lapset seuraavat mukana. Delisle kantaa vastuun arjen pyörittämisestä ja yrittää siinä sivussa piirtää. Eikä vain piirrä, vaan myös käyskentelee ympäriinsä erilaisia ihmisiä kohdaten.

Mutta ennen kaikkea hän havainnoin vierasta kulttuuria ja kertoo pienistä sattumuksista ja kohtaamisista. Delislen kertojanääni on sympaattinen, hämmästelevä ja tarkka. Yhteiskunnan sortomekanismit tulevat myös näkyviksi, mutta niitä ei alleviivata. Fiksu lukija kyllä tajuaa mistä on kyse.

Jerusalemissa kun liikutaan, myös uskonnot ovat vahvasti läsnä. Delislen työhuone esimerkiksi on protestanttisen kirkon tornissa.

Delisle piirtää helpon oloisesti ja sijoittaa joskus paljon tekstiä kuvina. Välillä taas pelkkä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.