Pari viikkoa sitten sain iltaöisessä hiljaisuudessa
luettua Swanin rakkauden, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin
toisen osan (suom. Inkeri Tuomikoski). Luin sen toistamiseen ja ymmärsin
lukemani hieman toisin kuin ensimmäisellä kerralla.
Hyvät kirjat taipuvat moneen lukukertaan ja antavat
antejaan kitsaasti, mutta lukija tuntee kiitollisuutta uusista avauksista ja
näkökumista. Minulle Swanin rakkaus tarjonnee vielä kolmannen lukukerran ellei
useampiakin. Tässä tunnustaudun Proust-kultin kannattajaksi.
Nyt kirjan sankari Charles Swan ei tuntunut niin
avuttomalta, kuin vuosi sitten keväällä kirjaa lukiessani, vaikka rakkauden
kohde Odette toivoton typpi olikin, kokotti joka rokotti Swanilta tonnin jos
toisenkin. Mutta kun kunnian mies ripustautuu projektiin (rakkaudeksi sitä
tässä sanotaan), hän vie sen loppuun varoja ja vaivoja säästämättä.
Swan on rakastunut rakkauteen, ja kun kupla lopussa
puhkeaa, ei mies voi kuin ihmetellä lumousta, joka piti häntä vuosikausia pihdeissään.
”Ajatella, että olen tuhlannut monta vuotta, että olen toivonut kuolemaa, että
olen elänyt suuren rakkauteni sellaisen naisen vuoksi, joka ei ollut mieleeni
eikä edes minun tyyppiäni.” – Ihmeelliset ovat rakkauden tiet!
Edelleen ihmettelen romaanin rakennetta. Ensimmäinen
osa on lapsuuden vaikutelmien kuvaus (Combray). Toinen osa kertoo ajasta ennen
kuin kertoja on syntynyt. Swan on kertojan vanhempien ystävä ja vilahtelee
ensimmäisessä osassa. Myöhemmissä osissa Swan myös vilahtelee, mutta ei nouse
enää etualalle. Hän on kertojan eli Proustin alter ego, juutalaistaustainen
sivistynyt herrasmies, joka pelataan seurapiireistä ulos, koska avioituu
ylläpidetyn naisen kanssa.
Swanin rakkaudessa on 247 sivua. Kirjan loppuosa on
nimeltään Paikannimet: nimi. Siinä kertoja rakastuu lapsena Swanin ja Odetten
tyttäreen Gilberteen.
Swanin ja Odetten rakkaustarina on kaikkien kirjan rakkaustarinoiden
arkkityyppi. Rakkaus on sokea ja menettää
kiinnostuksensa kun siitä tulee molemminpuolista. Lohduton näkemys, joka
heijastelee Proustin aikaa ja homoseksuaalisen rakkauden mahdollisuutta eli teoksen yhtä tulkinta-avainta.
Aivan kirjan lopussa lapsi-kertoja muuttuu aikuiseksi
ja katsoo maisemia Pariisissa: ”Todellisuutta, jonka olin tuntenut,
ei enää ollut. Ellei rouva Swan (Odette) palannut paikalle kaltaisenaan,
samalla hetkellä, Puistokuja olikin jo toinen. Tuntemamme seudut eivät kuulu
vain kolmiulotteiseen maailmaan, minne ne mukavuussyistä sijoitamme. Ne olivat
vain kapea kaistale keskellä vierekkäisiä vaikutelmia, joista elämämme muodostui;
ja talot, tiet, puistokadut ovat, ikävä kyllä, yhtä hetkellisiä kuin
vuodetkin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti