sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kolmen kirjan joulu

Saitko joululahjaksi kirjan? Tai useampia? Minulla on pyhinä ollut luvussa kolme kirjaa. Yksi on jo luettu, toista selailen ja kolmatta vielä luen.

Juban sarjakuvakirja Frank Viettelysten vaunussa (WSOY) esittelee Viivin ja Wagnerin tekijästä hieman toisenlaisen puolen. Frankilla, suuhygienistillä, menee reaalimaailmassa huonosti, fantasiamaailmassa vähän paremmin tai ainakin vauhdikkaammin. Ei mikään syvällinen juttu, mutta Viivin ja Wagnerin ystäville löytyy kaikuja sovinistisian maailmankuvasta ja ranskalaisesta aikuisten sarjakuvasta.

Jussi Aallon Kohteena ihminen – muotokuvauksen käsikirja (Decendo) opettaa ottamaan parempia valokuvia ihmisistä. Kirjassa on paljon kuvia tunnetuista henkilöistä, mutta ei kerrota keitä he ovat. Itseäni ilahdutti tunnistaa runoilija Leif Färdingin (1951-1983) kuvasta. Hänen runojaan aikoinaan luin ja ne tekivät jonkinlaisen vaikutuksenkin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2009 saaneen Herta Müllerin tuorein suomennos on alunperin jo vuonna 1997 ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi, Keltainen kirjasto, suom. Tarja Roinila). Kirja on minulla vasta alussa, se vie sosilistiseen Romaniaan. Päähenkilö on taas matkalla kuulusteluun ja havainnon ympäristöään raitiovaunussa. Jotenkin tuntuu vakavalta taideproosalta, joka vaatii lukijalta työtä, sillä tarina on sillä tavoin viitteellinen. Että se ei itsessään ime mukaansa. Kyse on siis enemmän tavasta millä asiat kerrotaan, kuin mitä ne ovat. Todellisuuden näkemisestä kirjallisena: keskitien etsiminen tarkan ilmaisun ja lyyrisen vapauden välillä. Müller on lähempänä tarkkuutta kuin vapautta, vaikka vapauden puutteesta kirjoittakin.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Tonttuna kirjakaupassa

Onko kova paketti parempi kuin pehmeä? Jos kovaa etsitään, kirja on hyvä valinta. Mutta minkälainen kirja kenellekin, kas siinä pulma.

Nyt on korkea aika päättää partaisen uskomusolennon puolesta, mitä fiktiiviseen luonnonmateriaalista tehtyyn lahjanjakelukuljettimeen laitetaan kirjakaupan hyllyltä. Kenelle romaani, kenelle muistelmat, kuka iloitsee tietokirjasta, kenelle uskaltaa edes ajatella runoja?

Yksi ratkaisu on antaa lahjakortti paikalliseen kirjapuotiin. Saa sitten itse valita mieleisensä. Mutta entä antikvariaatti?

Voiko joululahjaksi antaa käytetyn kirjan? Toki voi, vaikka on ihmisiä jotka nirppanokkailevat sisäisesti saadessaan divarin helmen. Itse kuuluin tähän heimoon, mutta en enää. Hyvä kirja on hyvä vanhanakin.

Meidän perheessä kovat paketit kääritään yleensä sanomalehden sivuun. Lukemista siinäkin on.

P.S. Haluaisin saada lahjaksi Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset (WSOY), ellen jo lukisi sitä.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Lukujalkineet vailla vertaa

Sain pari joulua takaperin lahjaksi Mikko Närhen toimittaman kirjan Reino – lämpimiä jalkoja ja ajatuksia (Traff Finland Oy 2007). Kyseisiä jalkineita ei minulla ollut, joten kirja jäi hyllyyn pölyttymään.

Mutta, pyytämättä ja yllätyksenä, sain tänä vuonna isänpäivälahjaksi Reinot. Väri ei ole se perinteinen lököruskea, vaan harmaampi, ikään kuin "sivistyneempi". Kiikutin mokomat äkkiä mökille, jossa ne saavat olla itsekseen koko talven.

Mutta syystä jota tiedä en, tartuin Reino-kirjaan. Jotain suosikkijalkineen taustoita väkisinkin tiesin, mutta että se on ihan näin kultti! Aivan suomalaisuuden syvimpiä tuntoja kirjassa kutitettiin.

Alunperin 1932 huopaa ja kumia yhdistävä jalkine tunnettiin nimellä SA-kotikenkä. Vuonna 1965 syntyi Reino. Hänen, ei kun sen, feminiininen vastinpari on Aino.

Kirja muutti ajatukseni Reinoista. Olen varma, että ne ovat myös erinomaiset lukujalkineet! Tarkenee ja on mukava olla.

Lopuksi ja mielenylennykseksi kaikille Reinon omistajille tai sellaisista haaveileville lainaus Pauli Välimäen kirjoituksesta em. kirjasta: ”Reinot ovat paikallaan pysymisen symboli. Ekologisessa mielessä paikallaan pysyminen on monesti tavoiteltavampaa kuin jatkuva muutos. Hiljaisuus, tassuttelu, kävely ja ihmettely ovat verrattomasti ekologisempia tapoja suhtautua elämään kuin jatkuva juokseminen eteenpäin. Sitä paitsi: Reinot jalassa kiikkustuolissa ajatuskin virkistyy ja antaa tilaa luovuudelle, jota ilman talouskin surkastuu.”

lauantai 20. marraskuuta 2010

Coelhon matkassa

Yli kuukausi sitten aloin lukea kirjaa. Luen vieläkin sitä samaa, paloina ja annoksina, silloin kun kerkiän tai jaksan. Onkohan tässä pitkäksi venähtäneessä lukuprosessissa enää järkeä?

Kyse on Fernando Morraisin Paulo Coelho -elämäkerrasta A Warrior´s Life (Harper). Alun perin se ilmestyi 2008, pokkarini on tältä vuodelta.

Ostin kirjan matkalukemiseksi ulkomaille. Siellä pääsin pitkän lentomatkan aikana hyvin vauhtiin. Sittemmin yli 600-sivuisen kirjan lukeminen on mennyt palasteluksi.

Coelhon tarina on kiinnostava ja tekee hänen tuotannostaan ymmärrettävämmän. Olen nyt sivulla 448, jossa hän juuri ryhtyy kirjoittamaan Pyhiinvaellusta. Alkusivut ovat enemmän tai vähemmän nuoruuden sekoilua ja itsensä etsimistä.

Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt kirjoittaa Coelhosta, vaan pitkittyneestä lukuprosessista. Kauankohan se vielä jatkuu? Arvioisin, että nykyisellä vauhdilla pari kolme viikkoa. Pitempäänkin, jos luen muita kirjoja siinä ohessa. Niin kuin muuten teenkin.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Ostin tulevaisuuden

Nyt se on tehty! Tunnustan, mutta en vielä tiedä pitääkö samaan hengenvetoon myös katua. Ostin Kirjamessuilta viikko sitten sähkökirjojen lukulaiteen. Kahdella prosentilla suomalaista on sellainen.

Ostin halvimman ja yksinkertaisimman laiteen, koska tekniikka tulee varmasti kehittymään ja laitteiden ominaisuudet monipuolistumaan. Minun laitteellani (Bookeen) voi vain lukea sähkökirjoja.

Ostopäätöstä vauhditti kaksi asiaa. Ensinnäkin haluan saada tuntuman tulevaisuuteen. Sähkökirja on tulevasuutta - tai sitten ei.

Toisekseen ostopäätöstä vauhditti se, että laiteeseen oli valmiiksi ladattu toistasataa kirjaa, klassikkoja englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja italiaksi. Pääsin siis alkuun ilman lisäpanostuksia, vaikka ranskaa ja italiaan en osaakaan.

Ensitunnelma Bookeenista on varovaisen myönteinen. Laite on heppoisen oloinen, mutta teksti ruudulla näkyy hyvin. Käyttökokemus on vielä sen verran hentoa, että en tässä vaiheessa ala pisteitä vekottimelle jakaa.

torstai 28. lokakuuta 2010

Aasinsiltoja etsimässä

Tänään Helsingin kirjamessuilla esittelin kaksi Vuoden kristillinen kirja 2010 -ehdokasta, Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan keskustelukirjan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva) ja Pirjo Silverin sekä Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkko (Kirjapaja).

Kirjoja ei ensilukemalla oikein yhdistänyt mikään, mutta kun ne piti yleisön edessä tarjoilla (aikaa noin 25 minuuttia), niin aloin etsiä aasinsiltoja. Haastateltavinani olivat Pirjo Silveri ja kustannustoimittaja Pekka Saarainen.

Ja löytyihän niitä yhteyksiä. Kummassakin kirjassa on kyse vuoropuhelusta. Tilan täyttämisestä omilla näkemyksillä. Mutta – ja tämä on tärkeää - sen ottamista huomioon, mitä toisella on tuomisia. Keskustelijat kunnioittavat toisen näkemystä, vaikka oma onkin erilainen.

Pihkala ja Valtaoja puhuvat uskosta ja tiedosta, tämän- ja tuonpuoleisuudesta sekä moraalista. Lavonen ja Rauhala käyttivät erilaisia tyylejä koristellaan Tyrvään tulipalossa tuhoutuneen ja uudelleen rakennetun kirkon. Heidän työnsä ovat vuorovaikutuksessa keskenään, vaikka taitelijat eivät samaan aikaan kirkkosalissa työskennelleetkään.

Kahden näennäisesti erilaisen kirjan välillä on siis paljon yhteistä. Lukijan ilo on löytää se.

torstai 7. lokakuuta 2010

Nobel ahdistaa taas

Kirjallisuuden Nobel-palkinnon sai perulaissyntyinen Mario Vargas Llosa. Nykyisn Madridissa asuvalta kirjailijalta on suomennettu 11 teosta, tuorein tältä vuodelta: Tuhma tyttö.

Ja nyt tulee se kauhea tunnustus. En ole lukenut yhtään Vargas Llosan romaania. Voi tätä sivistymättömyyttä!

Lissä tunnuistuksia: en ole lukenut viime vuoden voittaja Herta Mülleriä. Hyllyssäni tosin on Mülleriä, sen kun vain lukisin. En kyllä uskalla tähän hätään luvata, sillä juuri nyt kahlaan läpi työni vuoksi Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2010 ehdolla olevaa kirjaa, tai oikeammin kahta.

Oletko sinä jo Mario Vargas Llosasi lukenut? Mistä kannattaisi aloittaa?

lauantai 25. syyskuuta 2010

Waltarin pisuaari

Ulkoilutin eilen illalla koiraa ja kuljin Mika Waltarin kotitalon ohitse. Talon seinässä on muistolaatta joka kertoo kirjailijan asuneen talossa vuosina 1932-1979.

Laatan alapuolella on kukkalaatikko. Koirani nosti jalkaa sen kohdalla. Hätkähdin. Mitä otus oli tekemässä? Häpäisemässä kirjalijamestarin muistoa! Vedin kauhuissani koirani nopeasti pois tarpeiltaan. Tosin kukkalaatikkoon oli jo moni koira ennen omaani ehtinyt tehdä hajutäginsä.

Tarinan mukaan, kun Mika Waltarilta kysyttiin, minkälaisen muistomerkin hän itsestään haluaisi, tämä vastasi, että pariisilaisen mallin mukaisen pisuaarin Esplanadille. No, sellaista hän ei saanut, vaan nimikkopuiston Etu-Töölööseen ja sinne Veikko Hirvimäen tekemän muistomerkin Kuningasajatus (1985).

Varmaa on, että Mika Waltarin puistossa niin eläimet kuin ihmiset ovat tehneet tarpeitaan. Puiston viereisestä pusikosta tuli iltana muutamana kaksi teinityttöä housujaan nostelleen. Tyttöpisuaarissa olivat käyneet.

En tiedä mitä Waltari ajattelisi koirista, jotka nostavat jalkaa hänen Helsingin Tunturikadulla sijaitsevan muistolaattansa alla. Ehkä se olisi hänestä oikein ja kohtuullista. Jotenkinhan sitä muistoa on vaalittava.

Muuten, milloin viimeksi luin Waltaria?

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Kuka jaksaa lukee klassikkoja?

Klasikko on aikaa kestävä kirja. Sellaista ei voi suoraan kirjoittaa, se pitää lukea klassikoksi.

Nostan hattua kaikille klassikkojen lukijoille. Siksipä laitoin ilolla merkille, että professori Jaana Hallamaa ainakin on onnistunut lukemaan (kuuntelemaan alkukielellä) sellaisen, Thomas Mannin Buddenbrookit. Hän esittelee lukukokemustaan Kirkon tiedotuskeskuksen organisoimassa Lukupiirissä, yhteisblogissa (www.pod.fi/lukupiiri)

Tuoreessa Lukupiirissä Jaana Hallamaa kirjoittaa:

”Mannin vuonna 1901 julkaistua kirjaa on pidetty kaunokirjallisena esityksenä Max Weberin teesistä, joka mukaan protestanttinen kristillisyys ja kapitalistinen talousjärjestelmä ruokkivat ja tukevat toisiaan. Luonnehdinta on yksinkertaistus, mutta kuvaa oivallisesti sitä, ettei Buddenbrookit ole vain sukukronikka 1800-luvun lyypekkiläisestä kauppiasperheestä, vaan myös talous- ja sosiaalihistoriallinen tutkielma. Buddenbrookit kertoo myös muun muassa taiteilijan kutsumuksen ja porvarillisen elämänmuodon välisestä ristiriidasta, omakohtaisen ja ulkonaisen uskonnollisuuden merkityksestä ja voimasta, Euroopan poliittisista muutoksista ja eri yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä ja kuiluista.”

Kyllä minäkin vielä Buddenbrookini luen... Se muuten on tuoreena suomennoksena hyllyssäni...

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Sitkeän lukemisen ylistys

Tartut kirjaan ja alat lukea. Mainio opus. Luet tovin, kunnes tulee keskeytys.

Et heti pääse jatkamaan. Seuraavana päivänä on pakko tehdä jotain ihan muuta.

Kolmantena päivänä saat viisi sivua luettua, tulee puhelu. Ja taas on pakko hoitaa asioita.

Neljäntenä päivän unohdat kirjan. Ja viidentenä. Kuudentena ei huvita.

Viikon kuluttua alat jälleen lukea, nyt saat luettua puolensataa sivua.

Tulee taas pari kolme päivää, jolloin et kirjaan kajoa.

Otat kirjan yöpöydälle, ja niin pääset vauhtiin. Tai no, miten sen ottaa. Viidestä kymmenen sivua iltaisin, kunnes uni painaa silmäluomen näköesteeksi (aivot lakkasivat ottamasta vastaan informaatiota jo muutama minuutti aiemmin,)

Kirjan lukeminen kestää kuukauden, ylikin.

Mahdatko muistaa, mikä on kirjan nimi?

lauantai 28. elokuuta 2010

Kuka lukee omakustanteita?

Kirjojen julkaisemisesta on tullut helppoa. Kuka tahansa voi ryhtyä oman tuotantonsa kustantajaksi.

Kirjan painaminen onnistuu pikkurahalla verrattuna takavuosikymmeniin. Painokset voidaan tehdä riittävän pieniksi ja uusia painoksia saa nopeasti.

Mutta kuka omakustanteita lukee? Lähipiiri, kaverit, sukulaiset, vaimo tai mies.

On tavallista että joku suvun patriarkka tai matriarkka kirjoitta muistelmansa jälkipolvia ajatellen. Tällainen kirja voidaan tehdä ja siitä tulee arvokas muisto. Vaan onko kukaan vielä kuullut mummosta, joka laittoi muistelmana nettiin, jotta lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset voivat niitä vilkuilla muun surffailun lomassa.

Vastaus otsikon kysymykseen: minä luen. Juuri nyt on menossa omakustanteena historiallinen romaani, Rauno Tirrin Kirjeitä Naantalin luostarista. Mielenkiintoinen kirja.

Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla.

perjantai 13. elokuuta 2010

Julkisen paikan lukijat

Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka lukevat julkisessa tilassa ja niihin, jotka eivät missään nimessä tekisi niin.

Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Julkisessa tilassa lukeminen on yksi kirjallisuudesta nauttimisen ja lukemisen muoto. Se on erilaista kuin kotona lukeminen.
Puistonpenkki on hyvä paikka lukea. Kahvila on oivallinen paikka. Aina välillä voi kohotta katseensa ja havainnoida ohikulkijoita. Ja sitten sukeltaa taas kirjan maailmaan.

Bussi, juna ja raitiovaunukin käyvät julkisesta tilasta. Niissäkin on hyvä lukea. Ihmisten keskellä lukeminen auttaa keskittymään.

Muistan 80-luvulta alusta erään sunnuntaipäivän, jolloin luin koko kirjan Helsingin puistoissa. Vaihdoin paikka ja kävin välillä kahvilla. Palasin taas uuteen puistoon ja jatkoin. Kirja oli Pierre de Calanin romaani Mies saapuu luostarin portille (Kirjapaja 1979).

Lukuprosessin ja -ympäristön muisto on vahvana mielessäni vieläkin.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Lukemista hätähousuille

Valitut Palat teki aikoinaan lyhennelmiä tunnetuista kirjoista. Sittemmin näitä kiireisille ja nykyihmisille tehtyjä lyhennelmiä on tullut paljonkin, pikkulasten satuja myöten. Eihän kukaan jaksa kuunnella Andersenin tai Grimmin veljesten juttuja alkuperäisversioina... No, onneksi ehkä joku vielä jaksaa.

Henrik Lange on toteuttanut kaunokirjallisen pakkaamisen sarjakuvan keinoin kirjassaan 90 kirjaklasikkoa kiireisille (WSOY).

Neljällä kuvalla Lange kertoo kaiken olennaisen muun muassa Umberto Econ Ruusun nimestä, Gabriel Garzia Marquesin Sadan vuoden yksinöisyydestä ja J.D. Sallingerin Siepparista ruispellossa. Vai kertooko siitenkään? Joidenkin kirjojen kohdalla lukija saattaa hörähtää, jos tuntee kirjan entuudestaan. Ihan aina ei kyllä selviä kirjan pointti. Mukana on myös vähemmän tunnettuja klassikkoja.

Raamatustakin Lange selviää neljällä kuvalla ja tekstillä. Vaan tuleeko olennainen sanottua? Uusi testamentti esimerkiksi on tekstitetty näin. "Pikakelauksella: Jumalan poika Jeesus syntyi (lomaa) ja kuoli ristillä syntiemme tähden (lomaa)."

Raamatusta on iät ja ajat ilmestynyt erilaisia lyhennelmiä. Pari vuotta sitten Michael Hinton teki pienoiseksi bestselleriksi nousseen kirjan Raamattu 100 minuutissa (Suomen Lähetysseura).

Vaan voiko kaiken lyhentää? Lehtien toimituksissa editoijat käyvät pelotta tekstin kuin tekstin kimppuun ja lyhentävät sen käytettävissä olevaan tilaan. Lukija kiittää ja tuskin kirjoittajakaan valittaa. Harva meistä tuottaa niin kuolematonta tekstiä, että se ei tiivistämisellä paranisi.

Mutta tietysti harkittu sanataideteos on eri asia kuin lehtijuttu. Vaikka kyllä harkitun teoksen takanakin on usein editointia, lyhentämistä ja tiivistämistä, rakenteen muuttamista ja näkökulmien etsintää.

Kirjat eivät synny, ne synnytetään.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Varo yhden kirjan miestä

Muistan lukeneeni jostain ohjeen: Poikani, varo yhden kirjan miestä! Varoitus viittaa mihin tahansa yksipuoliseen maailmankuvaan ja sen tyrkyttäjään.

Aivan erityisesti yhden kirjan miehiä on uskonnoissa. Raamattu kainalossa tai Koraania heiluttaen totuus on näppärästi hallussa. Mutta yhden kirjan ihmeitä on myös filosofiassa tai elämäntaidossa.

Yhden kirjan miehet (ja naiset myös) ovat eläviä todisteita kirjan vaikutuksista. Kirja on enemmän kuin sanoja paperilla. Ajatukset löytävät otollisen maaperän lukijasta, joka kokee ymmärtävänsä totuuden ja saavansa ratkaisevan tiedon, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Ja senpä vuoksi hän niin kiihkeästi tyrkyttää Ainoan Kirjansa oppia ja maailmankuvaa.

Yhden kirjan ihmiset voivat olla hyvää tarkoittavia, mutta samalla kertaa he ovat yksitotisia, vivahteettomia ja poissulkevia.

Oma lukunsa ovat yhden kaunokirjallisen teoksen miehet ja naiset. He eivät niinkään tyrkytä maailmankuvaa, kuin esteettisiä mieltymyksiään.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Työtä se on huumorikin

Miten pääsee paratiisiin? Vastaus: Käänny oikeaan ja kulje suoraan.

Tämä on yksi opettavaisimmista jutuista toimittamassani/kirjoittamassani kirkollisten ja uskonnollisten vitsien kokoelmassa Tekstareita pyhälle Pietarille (Kirjapaja 2010). Se on Sakastissa nauretaan -sarjan kuudes osa. Moni on kysynyt, miten vitsikirjoja tehdään?

Voin puhua vain omasta puolestani: vitsikirjoja tehdään niin kuin muitakin kirjoja. Ensin kerätään materiaalia eli vitsejä ja kaskuja. Niitä merkitään muistiin kaikkialta: kirjoista, lehdistä, ihmisten puheista ja netistä. Vitsit on pakko merkitä muistiin mahdollisimman tuoreeltaan, sillä muuten ne unohtuvat.

Kun materiaalia on riittävästi, se jaotellaan teemoihin. Tavoitteena on noin kymmenen teemaa, joista jokaiseen tulee minimissään 20 vitsiä eli yhteensä on saatava kasaan 200 vitsiä, mieluummin enemmän, jotta kirja olisi riittävän laaja ja lukijalle olisi tunne, "että näitähän riittää, en maksanut turhasta". (Tekstareita pyhälle Pietarille sisältää 236 otsikollista vitsiä, joista osa on sarjoja sisältäen useita pikku vitsejä - kaikkiaan vitsejä on pitkälti yli 300).

Vaikein vaihe on lopussa. Vitsejä pitää löytää lisää teemoihin, sillä kaikki teemat eivät tuota yhtä paljon materiaalia. Kirja kirjalta olen myös keksinyt itse vitsejä ja sanaleikkejä enemmän. Toimitustyön loppuvaiheessa itse tehtyjen vitsien määrä lisääntyy, kun pääsee oikealle aaltopituudelle ajatuksissa ja kielenkäytössä.

Vitsikirjoja siis kootaan ja kirjoitetaan. Toimitetaan ja luodaan.

Vanhojen vitsien päivittämien tai lokalisointi on olennainen osa prosessia. Kokonaan uusia vitsejä (tai vitsityyppejä) näkee vain harvoin. Vanha tarina tietääkin, että jo Paratiisissa oli vitsejä. Niitä oli kymmenen. Ja kaikki maailman vitsit ovat näiden muunnelmia.

Vitsikirjan tekeminen ei ole pelkästään hauskaa, vaan kovaa työtä, kuten kirjan tekeminen yleensäkin. Ja huumorin tekeminen aivan erityisesti.

P.S . Kaikkien kokoamieni vitsikirjojen tekijäpalkkiot ovat menneet Kirkon Ulkomaanavun hyväksi, niin että jos jotain tässä puffaan, niin avustustyötä.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Viihde goes pappila

Motto: Koska totuudella ei ole tyylilajia, myös viihteen keinoin voi kertoa todellisuudesta ja totuudesta. Ja sitten asiaan.

Turkulaisen Kirsti Ellilän edellisessä kirjassa Pappia kyydissä (Karisto 2009) kerrottiin naispappeuden vastustajan perheestä. Mies huseerasi papillisella itsevarmuudella yhteisössä, joka muistuttaa Paavalin synodia tai Luther-säätiötä. Kiltistä teologivaimosta, Matleenasta, tuli kuitenkin pappi - mutta kutsumuksella on aina seurauksensa.

Ellilään voi yrittää lyödä leiman viihdekirjailija. Mutta tässä tapauksessa leima ei turhenna mainiota tarinaa, joka kurkistaa hieman ilkikurisesti seurakunnallisen ja kirkollisen elämän sisäpiireihin ja sänkykamareihin.

Pelastusrenkaissa (Karisto 2010) Matleena on eronnut miehestään ja osallistuu myös eroryhmään (josta revitään tarkkaa huumoria) ja tapaa itseään selvästi nuoremman miehen. Matleenan omat rajoitukset ja syntikäsitykset tulevat vastaan, kun ystävätär ilmoittaa ihastuneensa naiseen. Liberaalistakin löytyy konservatiivi.

Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaat muodostavat herkullisen keveän ajankuvan. Kirjat ovat luistavasti kirjoitettua puolivakavaa viihdettä, ja mikä parasta, siinä kunnioitetaan kaikkia osapuolia. Ex-puoliso Aulis on sympaattinen tossukka ja Matleena osaa olla myös vähemmän sympaattinen sankaritar. Tarinasta ja sen henkilöistä löytyy sopivasti sävyjä.

Mainittakoon, että ainakin "Matleena-trilogian" (tiettävästi Ellilä suunnittelee kolmattakin osaa) ensimmäisen osan taustalla on tositarina, naispapin alun perin blogeissaan kertoma. Ellilä sai tausta-aineistoksi käyttöönsä kyseisen turkulaisen naispapin tekemän käsikirjoituksen, jonka kustantamot olivat torjuneet.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Kirjaimet tarttuvat verkkoon

Kirjallisuus on parhaimmillaan suoraan kirjasta nautittuna. Ei välttämättä painotuoreena, vanhempikin vuosikerta käy. Kellastunut paperi ja pölyn tuoksu antaa jäljittelemättömän tunnelmassa lukutapahtumaan.

Sähkökirjaa odotellessa on tyytyminen kirjallisuusblogeihin. Siis suunnilleen tällaisiin postauksiin kuin tämä tässä. Mutta minkälainen on kirjallisuusblogi? Nopealla vilkaisulla niitä näyttäisi olevan neljänlaisia.

Ensinnäkin on blogeja, joissa on kritiikkejä ja esittelyjä kirjoista, joita blogisti on viimeksi lukenut. Toisekseen on kirjoista ja lukemisesta väljemmin kertovia blogeja. Niissä pakinoidaan tai assosioidaan kirjoista (ehkä Vielä palaa lukulamppu on juuri tällainen kirjallisuusblogi).

Kolmanneksi on blogeja, jotka tavoittelevat kirjallista asua ja ilmaisua perinteisin keinoin eli ne yrittävät olla itse kirjallisuutta. Tekijä julkaisee verkossa kaunokirjallisia sisältöjään ja estetiikkaansa. Neljänneksi ovat blogit, jotka yrittävät rikkoa rajoja, sekä ilmaisun että muodon suhteen. Niissä voi olla esimerkiksi runoja, tapahtumaselostuksia ja päiväkirjamerkintöjä sekä valokuvia ja piirroksia.

Lisäksi löytyy blogeja, joissa eri elementit sekoittuvat (joten se jaottelusta!)

Blogit ovat kirjalliselle ilmaisulle mainio paikka. Kirjoittaja voi kokeilla sanojensa kantavuutta yleisön edessä. Tosin kirjoittajan on osattava löytää yleisönsä, se pitää houkutella paikalle. Paras houkutin on hyvä ja persoonallinen teksti, jota sähköinen viidakkorumpu kuuluttaa eteenpäin.

Hauskaa olisi, jos sen ääni kuulostaisi samalta kuin näppäimistön rapina. Tai mekaanisen kirjoituskoneen pauke. Koskahan sitäkin viimeksi kuuli livenä?

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Pahoitin mieleni kirjaa lukiessani

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin Tuomas Kyrön kirjan Mielensäpahoittaja (WSOY). Ei ole hyväksi nuoren miehen yrittää kirjoittaa kuin vanha mies. Siitä tulee vaan semmoista ikävänoloista valitusvirttä ja tekohauskaa.

Kyrö pilkkaa kirjassaan keksimäänsä päähenkilöä, sitä loputonta monologia pitävää kertojaääntä, vanhaa miestä, ettäs kehtaakin. Oikeampi pilkan osoite olisi tietysti tämä aika, jota vanha mies ei tunne omakseen vaan sättii ja arvostelee. Mitä hauskaa on muka siinä, että miespolon vaimo on hoitokodissa ja paras ystävä Yrjänä kuollut. Kysyn vaan. Yksinhän se joutuu kaikesta selviytymään, eikä niistä lapsista mitään varsinaista apua ole, kaukana kun asuvat. Kyllä tämän kuvion tietää ilmankin.

Että pitikin mokoma kirja lukea. Nauratti parissa paikassa, mutta yritin pitää naamani peruslukemilla. Ettei vaan kukaan kotona luulisi minun nauttivan mokomastakin teoksesta. Pakosta, työn puolesta sitä lueskelin.

Yksi tuttu kehui Mielensäpahoittajasta tehtyä ja Antti Litjan lukemaa äänikirjaa aivan erinomaiseksi. Ihan oli niin naurattanut että vedet silmissä meinasi ajaa ojaan. Sitä on tiemmä aivan erityisen hauska kuunnella kun autolla taittaa korpitaivalta Itä- ja Pohjois-Suomessa. No, ehkä siellä suunnalla tällaisia päähenkilön tapaisia kahdeksankymppisiä kiukkuisia jääriä on enemmänkin. Katselevat riittävän etäältä kaikenmaailman kotkotuksia, mitä nuoriso ja sliipatut helppoheikit ikinä keksivät. Jurnuttavat, että tulisi öljykriisi ja kylmät talvet, niin katsotaan kenen kantti kestää. Silloin olisi Suomen kansalla muuta ajateltavaa kuin tällaisen Kyrön täysin aiheeton perusarvojen piikittely.

Sen verran mieleni pahoitin, että tämän kirjoitin. Osaatte sitten toimia oikein, jos kirja kohdalle sattuu.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Itseään uudistava runoteos

Kirjallisuuden erityinen alalaji ovat kirkolliset kirjat, kuten kirkkokäsikirjat, Raamatut, erityisesti vihki- ja rippi-Raamatut sekä virsikirjat. Viimeksi mainitut ovat sekä musiikki- että hartauskirjallisuutta. Lisäksi virsikirjaan sisältyy vahva kaunokirjallinen ja luova panos. Virret ovat runoutta.

Ensi vuonna Suomen ev.lut. kirkon nykyinen eli vuoden 1986 virsikirja täyttää 25 vuotta. Vieläkin moni puhuu ”uudesta virsikirjasta", jota on niin vaikea oppia laulamaan.

Päätös virsikirjan uudistamisesta tehtiin 1973 eli koko homma kesti 13 vuotta. Prosessi on vahvasti 70-lukulainen kasarimaustein.

Koska on aika aloittaa uuden 2000-luvun virsikirjan uudistaminen? Ei ehkä ihan vielä, mutta viimeistään 2020-luvulla, sillä jos prosessi kestää saman minkä edellinen, niin nykyinen "virsari" ehtii hyvin yli 50 vuoden ikään ennen kuin saa/joutuu antamaan tilaa toisenlaiselle riimittelylle ja sävelkuluille.

Toukokuun alussa luerilaisen kirkon kirkolliskokouksessa otettiin jo varovainen askel kohti virsikirjan päivitystä. Kirjailija, virsirunoilija itsekin, Anna-Mari Kaskinen nimittäin teki edustaja-aloitteen virsikirjan lisävihkon valmistelusta. Kaskinen sanoi seurakunnissa toivottavan lisää erityisesti joulua ja pääsiäistä sanoittavia virsiä sekä erilaisuuden kohtaamista ja uudella tavalla kristinuskoa sanoittavia virsiä. Lisäksi tarvetta on uusille nuorten ja varhaisnuorten virsille.

Samassa yhteydessä muistutettiin, että nykyisestä virsikirjasta puuttuvat myös esimerkiksi avioliiton vuosipäivään, isänpäivään tai rakkaussuruun liittyvät virsiteemat.

Ja puuttuvat sieltä myös parisuhteen siunaamiseen liittyvät teemat.

Edustaja-aloite ei vielä tarkoita koko virsikirjan uudistustyön aloittamista. Kunhan saadaan ensin muutama lisävihkon koevedos kansan käsiin – ehkä vuonna 2015?

lauantai 29. toukokuuta 2010

Painajaisten ja kirjoittamisen oppitunteja

Minulla on erityinen suhde Stephen Kingin tuotantoon. Joskus 1980-luvun loppupuolella eräs työtoveri suositteli lukemaan Carrien (Kingin esikoisteos, alunperin jo 1974, suom. Tuula Saarikoski 1987, Tammi). Hänen mukaansa se kannatti lukea, jos ei muuten, niin kirjoittamistaidon näytteenä, että miten eri elementeistä saadaan syntymään mukaansatempaava ja kauhua kohti etenevä teksti.

Luin Carrien, ja pidin lukemastani. Itse asiassa hämmästyin sen tehoa. Kirjassa oli myös uskonnollisia tulkintakerroksia, olkoonkin, että King siirtyi ja siirtyy muissakin kirjoissaan yleensä aina varsin nopeasti perinteisestä uskonnollisuudesta yliluonnollisuuteen, alitajunnan ja pelkojen maailmaan.

Carrieta seurasi Christine, tappaja-auto ja Uinu, uinu, lemmikkini (joka tutkii kuolleista herättämistä), Painajainen ja koko joukko muita romaaneja ja novellikokoelmia. En ole tarkkaa lukua pitänyt, mutta Kingin yli 50 suomennetusta kirjasta olen lukenut varmaan puolet (salanimellä Richard Bachman kirjoitettuja en ole lukenut), viime vuosien tuotannosta ainakin Liseyn tarina, Kuulolla, Unensieppaaja, Pedon sydän ja Kalpea aavistus. Novellikokoelmat Painajaisia ja unikuvia 1-2 eli kirjat Yksinäinen sormi ja Anteeksi, oikea numero ovat kuluneet mökkilukemistona sateisina päivinä.

King osaa totta vieköön kirjoittaa vetävästi, rennosti ja ymmärrettävästi. Tosin usein hän on liian monisanainen ja ehkä hieman ennalta arvattava. Parhaimmillaan hän on kuvatessaan nuorten ihmisten kasvua ja alitajuntaa.

Kingin viime vuosien tuotannossa ikääntyneet päähenkilöt ovat joutuneet pohtimaan kuoleman kohtaamista, kuten tuoreimmassa suomennoksessa Tapahtumapaikka Duma Key (Tammi). Siinä vakavasta työtapaturmasta selviytynyt rakennusurakoitsija vaihtaa terapeutin kehotuksesta maisemaa ja löytää vanhan harrastuksensa uudelleen, piirtämisen ja maalaamisen. Taidot ovat tallella, mutta kuviin alkaa ilmaantua kingiläistä aineistoa: vieraiden ihmisten muistoja, kauhua, pelkoja, ennustuksia, kohtalonomaisuutta. Kuvat saavat ihmiset oudolla ja ikävällä tavalla valtaansa.

Jos ei Stephen Kingistä muuten piittaa - hänet on helppo leimata ylituotteliaaksi bestselleristiksi, kauhu- ja fantasiakirjailijaksi - kannattaa kuitenkin lukea hänen kirjansa kirjoittamisesta. Sen nimi on Kirjoittamisesta (On Writing: a memoir on the craft, suom. Ilkka Rekiaro, Tammi, 2000). Se liene yksi parhaista kirjoittamisen oppaista, minkä olen lukenut. King toteaa:

"Kun kirjoitat jutun, sinä kerrot sen itsellesi. Kun kirjoitat jutun uudestaan, tärkein tehtäväsi on karsia kaikki, mikä ei siihen kuulu. Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki."

Kirjasta on peräisin myös mainio oivallus, että kirjoittamisen pienin yksikkö ei ole lause, vaan kappale.

torstai 27. toukokuuta 2010

Mikä on paras asento lukea?

Lukea voi periaatteessa kolmella tavalla: seisten, istuen, maaten.

Jos on kiire, voi lukea seisten, seinään tai ovenkamanaan nojaten. Kävelleessään ja juostessaan lukeminen on pystyasennossa lukemista, joskin harvinaisempaa. Tosin moni lukee myös juostessa esim. aikatauluja ja lähtöaikoja, mutta kirjaa harvemmin.

Jos tavoittelee tehokkuutta lukemisessa, todennäköisesti istuu. Jos istuu pöydän ääressä, haluaa oppia ja painaa lukemansa päähän. Nojatuolissa istuen luetaan mieluisia romaaneja. Istuen lukemisen alalaji on polvien päällä istuminen, jota harrastetaan pyhien kirjojen lukemisessa eri uskonnoissa. Lukeminen on silloin meditatiivista.

Jos haluaa rentoutua, heittäytyy pitkäkseen ja ottaa kirjan esiin. Paradoksaalista kyllä, hyvä kirja on paras unilääke, koska se lakaisee päivän huolet päästä pois. Kesällä moni lukee myös vatsallaan nurmikolla viltin päällä aurinkolasit silmillään.

Autenttinen lausunto: "Istuallani luen sanomalehtiä ja tenttikirjoja, dekkarit luen vaaka-asennossa. Seisten luen vain takakannet kirjakaupassa."

Mikä onkaan siis paras lukuasento?

maanantai 17. toukokuuta 2010

Kirja saa siivet

Minulla on hyllyssäni kolmisenkymmentä linnuista kertovaa kirjaa. Niistä 12 voi luokitella määritysoppaiksi.

Eniten määritysoppaista on käsissäni viime vuosina kulunut Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut (Otava). Nyt tuosta Lars Svenssonin (teksti ja kartat), Killian Mullarneyn ja Dan Zetterströmin (piirroskuvat ja kuvateksti) kymmenen vuotta vanhasta retkikaverista on ilmestynyt uudistettu laitos. Kirjan ovat suomentaneet ja meidän oloihimme lokalisoineet Hannu Jännes ja Pekka J. Niklander.

Lintuharrastajat ovat saanet Kirjan (kansikuvassa on lapintiira). Siis kirjan isolla kirjaimella. Lintuopas tulee kulumaan satojen, ei, tuhansien harrastajien käsissä. Aloittelija toki pärjää hieman vaatimattomammallakin lajimäärällä varustetulla kirjalla, mutta kun aletaan harvinaisuuksia määrittämään, niin Lintuopas on korvaamaton apu. Aina sekään ei tosin riitä, vaan tarvitaan vielä spesiaalimpaa oheislukemistoa ja -kuvastoa.

Lintuoppaassa on piirroskuvitus. Se on näet yllättäen havainnollisempaa kuin valokuvat.

Lintuopas on myös kirjamuodon puolustuspuhe. Miten maastossa pärjäisi kirjan sähköinen versio? Miten se toimisi pakkasessa tai kosteissa oloissa?

Parhaimmillaan Lintuoppaan teksti on verbaalista ilotulitusta, tai oikeammin luritusta, kun on kyse linnunlaulun kuvauksesta: ”Voimakas ja kirkas laulu alkaa usein toistetulla, kuuluvalla, metallisella zry- tai monitavuisella zri-zri-zrytt-äänellä, kiihtyy hitaasti ja ryöpsähtää äkkiä melodisiksi, sointuviksi tai koviksi ja kitiseviksi ääniksi, joihin sekoittuu taitavia (myös poronkellojen!) matkintoja.” Näin laulaa sinirinta, tuo Lapin satakieli.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Lue minut, please!

Lukemisen aloittaminen on joskus vaikeaa. Tekisi mieli lukea tämä tuo se, nämä nuo ne. Mutta ei osaa ryhtyä kirjaan.

Kun edellinen kirja lähestyy loppuaan, syttyykö heti ajatus, mikä on seuraava kirja?

Tarvitaanko lepovaihe kahden kirjan välillä? Pitääkö ensin luetun antaa ”laskeutua” ennen kuin tarttuu uuteen? Niin kuin aterioiden välillä on hyvä tehdä?

Voiko alkaa lukea uutta kirjaa jo ennen kuin edellinen on lopussa? Onko viisasta lukea monta kirjaa yhtä aikaan?

Minulla on nyt kaksi kirjaa aloitettuna pari viikkoa sitten (eivät romaaneja). Lisäksi sain perjantaina loppuun Juha Seppälän Takla Makan (WSOY). Aloitin tänä aamuna Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann (Otava).

Monta muutakin kirjaa odottaa lukemistaan. Osa suorastaan huutaa: Lue minut! Please! Näe minut!

On niin sääli kirjaa.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Fakta hukkuu fiktioon

Kyllä harmittaa. Orgo (WSOY) on ensimmäinen lukemani Antero Viinikaisen romaani. Se on hänen kahdeksas kaunokirjallinen teoksensa ja ilmestynyt jo viime vuoden puolella.
Olisi pitänyt lukea aiemmin ja enemmän, sillä mies kirjoittaa hyvin ja osuvasti.

Kuinka paljon meillä onkaan hyvä kirjailijoita, jotka eivät ole suuren yleisön alituisessa tietoisuudessa. Enpä muista nähneeni Viinikaista Uutisvuodossa tai naistenlehtien haastatteluissa. Vaikka ei niissä esiintyminen tee kirjailijasta huonompaa tai parempaa. Viinikainen on tosin ollut Finlandia-ehdokkaan 1996 (Aleksis Kivi ja Serbian prinssi), mutta siitä en häntä suoralta kädeltä muistanut.

Orgo tuo mieleen Kari Hotakaisen ja edesmenneen Arto Salmisen romaanit. Samaa rankkaa, hervotonta ja armotonta ajan ilmiöiden analyysiä. Orgossa on kyse kirjallisuudesta, mediasta ja kirjallisen maailman silmänkääntötempuista ja naamioleikeistä.

Kirjan vähemmän kaupallinen nimi viittaa päähenkilön, kyynisen kertojan ottamaan pseudonyymiin. Aulis Saastamoinen ei myy, mutta Orgo myy kertomalla verisen ja tylyn totuuden, jota kaikki luulevat fiktioksi ja kirjalliseksi flirtiksi kuoleman ja poliisin kanssa.

Jos siis faktan ilmaisee fiktion muodossa, sitä ei oteta vakavasti. Onko fiktio niin mitätöntä?

Orgossa on viittauksia Viinikaisen edelliseen romaaniin Hyvän voitto, jonka tapahtumia ja syntyhistoriaa kommentoidaan. Pitää varmaan lukea se seuraavaksi.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Yöpöytä paljastaa sinut

Lukijan tärkein laskutaso on nimeltään yöpöytä. Teen paljastuksen ja kerron mitä minulla on tuolla pyhällä pöydällä. Uskallanko vai paljastanko samalla itsestäni liikaa?

No, luvattu mikä luvattu. Päällimmäisenä on Enrique Morielin tuore Ajattoman kaupungin varjot (Bazar). Se on parhaillaan aktiivisessa luvussa – hieman konstaileva sukellus Barcelonan myyttiseen historiaan ja monitasoiseen nykyisyyteen.

Kasan toisena on Nely Keinäsen Shakespeare Suomessa (WSOY). Kirjassa joukko kirjallis-teatterillisia ihmisiä kertoo suhteestaan suureen näytelmäkirjailijaan. Kirjasta olen lukenut vain johdannon. Ainon kyllä palata kirjan pariin. Se on hyvä yöpöytäkirja, sillä sopivan lyhyitä lukuja on monta.

Kolmantena on yöpöydän kasassa Aino Räty-Hämäläisen Arvoituksellinen muusa (Kirjapaja). Sen olen aloittanut, mutta jättänyt tilapäisesti kesken odottamaan sopivampaa hetkeä. Muusat eli inspiraatio kiinnostavat.

Neljäntenä pinossa on Pierre Bayardin parin vuoden takainen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena). Mainio kirja, joka rohkaisee lukemaan ja jättämään lukematta. Tunnustan: sen olen lukenut.

Pohjimmaisena on Petri Saarikosken, Jaakko Tuomisen, Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin Funetista Facebookiin (Gaudeamus). Kirja on internetin kulttuurihistoria erityisesti suomalaisesta näkökulmasta. Kiehtovaa. Ostin kirjan viime vuonna Helsingin kirjamessuilta ja luin sen saman tien. Tai niin kuin yöpöydän kirjoja luetaan, pala kerrallaan unta vastaan taistellen. Jotenkin se on jäänyt pöydälle lojumaan, vaikka kirjat sen päällä ovat vaihtuneet moneen kertaan.

Mitä edellä mainitusta kasasta voi päätellä? Minkälainen olen?

Kerro mitä kirjoja sinulla on yöpöydälläsi, niin minä kerron kuka sinä olet!

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Mutta onko siinä juoni?

Muuan tuttava sanoi, ettei lue mitään missä on juoni. Hän tarkoitti todennäköisesti kaunokirjallisuutta. Mutta juoni löytyy niin teknisten vempainten ohjekirjoista kuin seminaariesitelmistä.

Juonella tarkoitetaan kirjallisen (mutta myös draamallisen) teoksen tapahtumien kulkua ja niiden järjestämistä niin, että syntyy kiinnostava, koukuttava tai hämmentävä, vähintäänkin emotionaalisesti uskottava kokonaisuus.

Wikipedia - tuo kaiken tiedon ensiaskel - lausuu: "Juonen avulla määritellään tapahtumien keskinäiset syy-seuraussuhteet ja kerrotaan tarina. Tarinassa voi olla pääjuoni ja yksi tai useampia sivujuonia. Juoni on usein keskeisessä asemassa teoksessa mutta toisinaan se voi olla vain sivuseikka."

Olen viime aikoina lukenut Ken MacMahonin ja Nik Rawlinsonin kirjaa Aperture 2 (Fogal Press). Se on johdatus macin kuvankäsittelyohjelman työnkulkuun (workflow). Siinä on juoni, looginen eteneminen, mutta omat kysymykseni hyppivät eri tahtiin. Kirja ei heti vastaa niihin kysymyksiin, jotka mielestäni ovat ensisijaisia. Tämä on useimpien teknisten ohjekirjojen ongelma.

Toinen tuoreempi erikoisjuonikirja on Berliinistä ostamani Ingolf Wernicken hautausmaaopas Berliner Friedhofsspatziergänge (Jaron Verlag). Kirja esittelee kulttuurisesti kiinnostavia hautausmaita ja niihin haudattuja tunnettuja henkilöitä, kuten Bertolt Brecht, Herbert Marcuse, Hans Eisler, Marlene Dietrich ja Helmut Newton (ai kuka? tunnettu muotivalokuvaaja).

Hautausmaakirjan juoni on viedä lukija kävelyretkelle ja esitellä julkkisten hautoja.

Ylipäätään kirjan juonen tarkoitus on viedä lukija jonnekin: tietokoneohjelman käyttäjäksi/osaajaksi, hautausmaan liikkuvaksi elämän arvoitusta pohtivaksi turistiksi tai vaikka rikostarinan sivustaseuraajaksi, toisen maailmansodan rintamamieheksi, amerikkalaiseksi perheenäidiksi, australialaiseksi juristiksi, japanilaiseksi geishaksi, scifihahmoksi galaksien taakse.

Ilman juonta ei olisi tarkoitusta.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Pakko päästä Berliiniin

Matkakirjat antavat vauhtia ja virittävät tunnelmaan. Niitä on (ainakin) kolmenlaisia. Ensinnä kaikkitietävät ja kokonaisuuden selittävät kirjat. Toisekseen ovat näkökulmakirjat, jotka valitsevat omana siivun kohdemaan/-kaupungin paljoudesta. Kolmantena ovat tunnelmanvirittävät, joiden sivut täyttyvät pääosin kuvista. Toki kuvillakin on näkökulma ja niiden muodostama kokonaisuus on ajateltu jostain tietystä näkökulmasta.

Minulla on suunnitteilla olevaa Berliininmatkaa varten käytössä edellä kerrotun kaltaisia kirjoja.

Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän Berliiniin – Retkiä kulttuurihistoriaan (Kirjapaja) tuntui ensin hieman liian kylttyrellilta, mutta löysin myös itseäni aidosti kiinnostavia kohtia. Kirjan innoittamana aion muun maussa etsiä ”kompastuskiviä” eli katukiviä, joihin on kirjoitettu juutalaisten nimiä niiden talojen edessä, joissa he asuivat ennen natsien vainoja. Näitä pieniä muistomerkkejä pitäisi olla kaupungissa 1400.

Ritva Hapulin toimittama Berliini – Kirjailijan kaupunki (SKS) tarjoaa tunnelmapaloja vuosikymmenten saatosta. Suomalaiset kirjailijat ovat käyneet Berliinissä ja kirjoissaan kertoneet havainnoistaan kovia kokeneessa kaupungissa. Tunnetuin Berliinin selittäjä on varmasti Jörn Donner. Mutta myös moni tuntemattomampi kirjailija on sanonut nasevasti B:n kaupungista.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin Hans Christian Adamin toimittama jättiläiskokoinen valokuvakirja Berlin – Porträt einer Stadt (Taschen). Kirjan tekstit ovat lisäksi englanniksi ja ranskaksi. Kuvat puhuvat, antavat tietoa ja tarjoavat nostalgista tunnelmaa. Upeita historiallisia kuvia katsoisi vaikka kuinka kauan.

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä käytössäni on Berlitzin taskukokoinen Berliini (Tammi). Sen avulla tietää kaiken. Tai no, ainakin se lähtee matkalle mukaan riittävän sisäisen painonsa ja ulkoisen keveytensä ansioista.

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Pitäisikö Puhdistus lukea?

Sofi Oksanen sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Puhdistus (WSOY)voitti. Hävettää. En ole kirjaa lukenut.

Harva romaani on viime vuosina puhuttanut ihmisiä ja mediaa yhtä vilkkaasti kuin Puhdistus (sitä on ostettu jo 142 000 kappaletta). Samalla Sofi Oksasesta on tullut vakavasti otettava kansallinen kulttuuripersoona. Lisäksi Puhdistus on oikeasti hyvä romaani. Olen kuullut riittävän monen lukijan todistavan asiasta.
Puhdistus on kyllä kirjahyllyssäni. Perheen naiset ovat sen lukeneet ja poikani kuunnellut sen äänikirjana. Vain minä hölmö olen ilman.

Yksi (lapsellinen) kulttuurikritiikin periaate on, että kaikki, mistä tulee suosittua, on huonoa. Hienostelevasti voisi puhua avantgardistisesta näkemyksestä, joka haistaa vain uuden ja kokeilevan, mutta kun suuri yleisö syttyy asialle, on avantgardisti jo karistanut pölyt kengistään. Minun kohdallani ei kyse ole tällaisesta asennoitumisesta, vaan ajan puutteesta. Kaikkea kiinnostavaa ja hyvää ei pysty lukemaan.

Puhdistus on kuulunut listalle ”kirjat jotka luen ensi tilassa kun löytyy sopiva hetki”. Olisiko se hetki nyt?

Vilpitön vastaus otsikon kysymykseen kuuluu, että pitäisi.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Vanha lajityyppi uudistuu

Opitaanko kirjasta hartautta? Ilmeisesti, koska se on yksi vanhimpia kirjallisuuden lajeja. Elinvoimainen vieläpä. Ja parhaillaan uudistumisen kourissa.

Moderni hartauskirja on syytä ottaa hieman tarkempaan syyniin, sillä vietämmehän parhaillaan Kristillisen kirjan viikkoa.

Perinteisen hartauskirjan rinnalle on nimittäin syntymässä - prosessi on ollut käynnissä jo kymmenkunta vuotta - moderni hartauskirja. Se tulee teksteineen ja kielikuvineen arkeen, puhuu arjen raskauttamalle ihmiselle, kutsuu häntä pysähtymään ja löytämään.

Moderni hartauskirja ammentaa vanhoista hengellisistä perinteistä, hengellistä harjoituksista, mietiskelystä ja hiljaisuudesta. Uusi hartauskirja on myös leimallisesti kaupunkilainen ilmiö.

Uusi hartauskirja vaatii myös uuden suhteen kieleen, jolla kuvata hengellisiä asioita. Jumalasta on voitava puhua ilman teologista slangia tai hurskaita kielikuvia.

Esimerkiksi kelpaa mainosti Pauliina Kainulaisen tuore Missä sielu lepää (Kirjapaja). Luettuani jäin miettimään sen lajityyppiä. Oliko se hartauskirja? Ei, mutta silti siinä oli aineksia, jotka ikään kuin johdattelivat lukijaa hartauteen ja rukouksen. Kirja sijoittuu jonnekin teologisen elämänkatsomus- ja hengellisen elämäntaitokirjallisuuden välimaastoon.

Kainulaisen kirja on yksi esimerkki uudenlaisesta hartauskirjallisuudesta, joka pitää sisällään myös muuta aineistoa ja pohdintaa, kuin mitä sisältyi perinteiseen hartauskirjaan. Minusta Missä sielu lepää on teologista elämäntaitokirjallisuutta. Se on vahvasti ankkuroitunut teologiaan ja maailmankuvan filosofisiin perusteisiin, mutta se haastaa lukijaa muuttamaan elämäänsä ja löytämään kestäviä arvoja, niin hengellisesti kuin ekologisestikin.

Miksi on niin tärkeä määritellä, mihin genreen kirja kuuluu? Siksi, että tietäsi mitä lukee. Lukeminen ei ole vain yksittäisen kirjan sisältämiä ajatuksia, vaan sen ymmärtämistä minkälaiseen maisemaan ja maastoon kirja sijoittuu.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Ismit rasittavat päähenkilöä

Romaania, elokuvaa ja teatteria voi käyttää elämän laboratoriona. Otetaan jokin tilanne, vahva luonteenpiire, asenne tai aate ja synnytetään sen ympärille toimintaa. Samalla voidaan tutkia lopputulosta. Esimerkiksi mitä seuraa kun psykopaatti menee naimisiin tai kuinka vihreä idealistityttö pärjää firman johtotehtävissä.

Myös psykologisia asioita voidaan näin tutkia. Itse asiassa lähes kaikki taide on tällaista voimien ja vuorovaikutusten ”tutkimista”.

Elokuvaohjaajana tunnettu Sakari Kirjavainen käsittelee romaanissaan Viereenkatsoja (Johnny Kniga) eksistentialismia ja irrallisuutta. Päähenkilö, Mikael Arvid Skipparson, on tämän aatteen/ajattelusuunnan/ismin kantaja. Hänen elämänasenteensa on itsekeskeisyys, eikä hän osaa sitoutua.

Mutta mitä tapahtuu, kun tällainen asenne lukitaan sairaalasänkyyn? Irrallisesta tulee kiinni oleva. Itsenäisestä toisten varassa elävä. Eikä tässä kaikki, naapurisängyn potilas on kärttyisä uskovainen.
Viereenkatsojassa käydään pitkiä elämänkatsomuksellisia keskusteluja. Välillä Skipparsson muistelee kadonnutta rakkauttaan vakavasti sairaaseen Kerstiniin. Heillä oli myös yhteinen lapsi.

Kun päähenkilö edustaa selkeästi jotain aatetta, on lopputulos kirjailijan vastuulla. Laboratoriokokeen lopputulos on kirjoittajan taidoista kiinni. Hänen tarinankertojan lahjansa joutuvat koetukselle. Henkilöiden on oltava myös muuta kuin edustamansa aate. Uskottavia, psykologisesti kompleksisia, mutta riittävän johdonmukaisia.

Kirjavainen selviää testistä, joskin muutamassa kohdin jäin kysymään, onko kerronnassa kyse ironiasta, päähenkilön kaihomielisyydestä ja jälkikäteisestä romantisoinnista vai kirjailijan liiallisesta rakastumisesta henkilöihinsä (hän kaunistelee, kirjoittaa kuvat muutamin paikoin epäuskottaviksi).

Ismit rasittavat fiktion henkilöitä, mutta ovat myös liikkeellepaneva voima.

Kirjavaisen esikoisromaaniin on myös päässyt mukaan tietoista hämärtämistä, lukijalle annetaan paljon mahdollisuuksia tulkintaan, erityisesti kirjan lopussa.
Jotain Viereenkatsojan elämänkatsomuksellisesta virittyneisyydestä kertoo, että Kirjavainen on leikkisästi todennut, että hänen pitäisi tehdä sille rinnakkaisteos tai jatkososa: Vierelläkulkija.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Kari Hakala palaa näyttämölle

Lähes tarkalleen vuosi sitten ilmestyi kirjoittamani kirja Kari Hakala – kiihko ja kutsumus (Kirjapaja). Olen jälkeenpäin palannut monta kertaa sen syntyprosessiin. Minulta on myös kysytty, miten tehdä elämäkerta elävästä ihmisestä. Vastaus: yhteistyössä ja oman näkemyksen mukaan.

Näyttelijä-ohjaaja Kari Hakalasta kertova kirja on enemmän henkilökuva kuin elämäkerta. Lähteitä – lehtihaastatteluja ja teatterikritiikkejä - on käytetty useita kymmeniä. Mies tunnetaan kirkollisissa piireissä jo 80-luvun puolivälistä alkaen suorapuheisena näyttelijänä. Monologinäytelmä Markuksen evankeliumi oli 90-luvun lopun merkittävä valtakunnallinen teatteri-ilmiö. Suuri yleisö tuntee Hakalan ennen kaikkea Metsolat -tv-sarjasta, joka esitettiin uusintana viime vuonna.

Henkilökuvakirjan tekeminen on ammattitoimittajalle varmaan helpompaa kuin sellaiselle, jolle kirjoittaminen ja tiedonhankinta on vähemmän tuttua. Arvioin, että työmäärältään Hakala-kirja vastasi noin 30 suurta henkilöhaastattelua.

Kirjoittajan kannalta ongelmallista oli kokonaisuus. Normaalisti lehtijutut ovat pyrähdyksiä kirjaan verrattuna. Jutullakin on aina rakenne, mutta kirjan rakenne on toisenlainen, vaativampi. Kirja ei synnyt laittamalla lehtijuttuja peräkkäin.

Jälkeenpäin olen muistellut paljonkin kirjan haastattelusessioita. Niitä oli Karin kanssa kymmenen. Seitsemän tapahtui tamperelaisen ravintola Tiiliholvin kabinetissa. Istuimme 4-5 tuntia kerralla ja kävimme lävitse asioita kronologisesti, minä kyselin, Kari vastaili.

Ensimmäisessä tapaamisessamme pyysin Karia piirtämään elämänsä viivana. Alussa oli syntymä ja toisessa päässä nykyhetki. Pyysin häntä merkitsemään elämänsä merkittävät tapahtumat viivalle. Niin pääsimme vauhtiin.

Kari sanoi haastatteluhetkiämme ilmaiseksi terapiaksi. Pakotin hänet muistamaan ja tulkitsemaan. Saatoin vedota vanhoihin lehdissä olleisiin haastattelulausuntoihin. Vaikuttavin kommentti käsikirjoitusvaiheessa oli Karin vaimolta Maritalta. Hänen mielestään olin onnistunut kertoman Karista jotain sellaista, jota hänkään ei ollut tiennyt. Aika paljon sanottu.

Kun kirja oli valmis ja lämpimäiskappale kädessäni, se alkoi elää omaa elämäänsä. En ole mielessäni kirjoittanut vaihtoehtoisia versioita. Sallittakoon vielä oma arvio: Kari Hakala – kiihko ja kutsumus on sekä kohteensa että kirjoittajansa näköinen kirja. Se kertoo ennen kaikkea taitelijan kutsumuksesta.

P.S.
Kari Hakala on pitkästä aikaa mahdollista nähdä näyttämöllä ensi syksynä. Hänellä on kiinnitys (1 + 1 vuotta) Rauman kaupunginteatterissa ja keskeinen osa Tapio Koivukarin romaanista Luodetuulen maa (Like) tehdyssä dramatisoinnissa. Hakala myös ohjaa Raumalle syksyllä Tuomas Parkkisen näytelmän Madaamit. Kari is back!

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Sallimus lukijan palveluksessa

Joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä kohtaa sattumalta. He kulkevat omia polkuja samalla laiturille, josta alkaa yhteinen matka. Se voi olla lyhyt kuin katseiden vaihto kadunkulmassa tai yhteisen kokemuksen synnyttämän pitkän ystävyyden alku.

Tällaisessa tarinassa kertoja on todellinen Jumala, sillä hän ohjaa henkilöitä Sallimuksen päättäväisyydellä.

Kyse on kerronnan tavasta, joka on paitsi tuttu myös erittäin muodikas. Ja aivan erityisen suosittua se on elokuvissa ja tv-sarjoissa. Etuliite episodi yrittää määritellä tätä ”jumalallista” kerronnan tapaa. Löyhät itsenäiset jaksot muodostavat kokonaisuuden ikään kuin ennakoivan suunnitelman mukaan (joka tarinan kertojalla aina on!).

Ranskalaisen Valérie Tong Cuongin romaani Pariisissa, sattumalta (Tammi) on episodiromaani. Siinä on kyse kohtalon pyörähdyksistä ja tapahtumakarusellista. Viisi satunnaista ihmistä päätyy eräänä kauniina päivänä sairaalaan eri syistä.

Tarinaa kerrotaan ihminen kerrallaan. He muistelevat, käyvät sisällöllisiä vuoropuheluita ja ovat matkalla kohti kohtaloaan. Viisi päähenkilöä ovat kukin omalla tavallaan onnettomia, mutta kohtaaminen sairaalassa saa heidät toisiin aatoksiin. Toivo syttyy. Elämällä on vielä paljon tarjottavaa.

Pariisissa, sattumalta on samalla kertaa sympaattinen ja hieman konstaileva, kikkaileva kerronnassaan, ei mikään suuri tai edes kovin merkittävä romaani, mutta sopii hyvin kohtalonomaisen episodirakenteen esimerkiksi.

Miksi episodirakenne on niin suosittu? Se antaa lukijalle/katsojalle tunteen kokonaisuuden hallinnasta. Hän voi myös valita suosikkinsa, joiden vaellus kiinnostaa enemmän kuin toisten edesottamukset. Seuratessaan episodirakennetta lukija pysyy myös helpommin hereillä. Kirjallisuus ei nukuta, vaan valvottaa.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Värttinä tökkää lukijaa silmään

Euroviisuissa Suomea edustaa tänä vuonna Kuunkuiskaajat. Sen muodostaa kaksi Värttinä-yhtyeen laulajaa, Johanna Virtanen ja Susan Aho. Heidän Värttinä-taustansa muistetaan aina mainita, sillä yhtyeellä on vankka asema suomalaisessa musiikkimaailmassa, olkoonkin, että nuorempi yleisö ei ehkä heistä paljon nimeä enempää tiedä.

Mutta mitä edes varttuneempi suuri yleisö tietää Värttinästä, muuta kuin muistaa alkuvuosien eli 1990-luvun alun pikkutuhmat laulut? Värttinä on ollut maailmalla suurempi nimi kuin koto-Suomessa, ei sitä muuten olisi kutsuttu tekemään Lord of the Rings –musikaalia.

Kimmo Nevalaisen kirja Värttinä - Mierontiellä ja punaisella matolla (Like) kertoo yhtyeen tarinan sen nykykunnossa. Tosin kirjan tiedot loppuvat vuoden takaiseen kevääseen. Sen jälkeen ilmassa oli huhu, että yhtye on kokonaan kuopattu, mutta nyt se ilmeisesti on edelleen olemassa. Ainakin mikäli on uskominen Kuunkuiskaajien lehtihaastatteluihin.

Nevalainen on kirjoittanut toisenkin Värttinä-kirjan. Värttinä – Korkeelta ja kovvoo (Like, 2001) kertoi kronologisesti pohjoiskarjalaisen lauluryhmän muodonmuutoksen omaääniseksi bändiksi. Tuorein kirja päivittää yhtyeen kuulumisia sirpaleisella ja tarinoivalla rakenteella ja tyylillä.

Minun on pakko tunnustaa, että en ole 2000-luvulla juurikaan kuunnellut Värttinää. Kirjaa lukemalla pystyn kuvittelemaan, miltä he kuulostavat. Ehkä haluaisin myös kuunnella hieman, myös korvilla, en vain silmillä.

Otsikon pitäisi kuulua ”Värttinä tökkää kuulijaa korvaan”: haloo, kuuntele, älä vain lue. Miltä tuntuisi lukea Värttinästä samalla kun kuuntelee Värttinää?

Tai nauttia mistä tahansa bändistä kirjan ja musiikin muodossa samalla kertaa. Usein kuuntelen musiikkia ja luen samalla laulujen sanoja, kirjallisesta ilmaisusta siinäkin on kyse.

+

Bändi- ja artistikirjat ovat oma erikoinen lajityyppinsä. Ne ovat sekoitus muistelmia, journalismia ja analyysia. Parhaimmillaan en ovat taustoittavia ja jopa opettavaisia, huonoimmillaan kuvitettuja koosteita ja rahastamistarkoituksessa tehtyjä fanituotteita.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Kertoja hyppää silmille

Juhani Peltosen 1977 luoma kuunnelma- ja romaanihahmo Elmo oli legendaarinen, elämää suurempi urheilija. Tuomas Kyrön romaanissa 700 grammaa (WSOY) luoma Ilmari Kivi on Elmon moderni sukulainen. Eräänlainen luuseri, josta tulee mestari, mutta millä keinoin? Kansakunnan sylkykupiksi lahjakas harjoittelija lopulta päätyy – ah niin suomalaista, härmäläinen sankarisaaga: vasta katuojassa suuri yleisö hyväksyy hänet, joka yrittää olla enemmän kuin me muut.

Kirjan nimi 700 grammaa viittaa keskosen painoon. Ilmarin laji on pituushyppy. Kirja on samalla kertaa urheiluromaani ja yhteiskuntasatiiri.

Kiinnostavinta Kyrön romaanissa on ehkä sen kertoja. Kuka kertoo tarinaa? Hän/se on eräänlainen suojelusenkelihahmo, henkiohjaaja, kaikkivaltias, jolla on mahdollisuus myös ilmestyä päähenkilölle ja vaikuttaa hänen elämänsä kulkuun.

Tietysti viime kädessä kertoja on kirjailija itse, hän, joka on kertojankin luonut ja joka on luonut myös pää- ja sivuhenkilöt. Kirjailijan päässä, mielikuvituksessa ja suunnitelmissa on koko maailma, jossa kirjallisuus tapahtuu.

Huolimatta tästä itsestään selvyydestä, kertojan ääni ja asema suhteessa tarinaan on aina kiinnostava. Kyrön kerrontatapa on konstikas ja monitasoinen. Kertojaääni kuuluu kaikkitietävälle ja kaikkivaltiaalle olennolle, taustapirulle, joka ei tyydy rooliinsa.

Aina kun luemme romaania, luemme Jumalan työtä. Lukeminen synnyttää maailman, kirjailija ja mielikuvituksemme luo maailman. Taide on luomisen kaiku.

Kirjailija on tarinan jumala, kertoja hänen isäntärenkinsä. Hän liikuttaa teatterinjohtajana lankoja ja nuket hyppivät hänen tahtonsa mukaan. Tai, tässä tapauksessa: Ilmari hyyppää mainetta ja häpeää Suomen kansalle.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Uunin paikka maailmassa

Viime vuoden Finlandia-palkinnon voitti Antti Hyry romaanillaan Uuni. Se oli hyvä, vaihtoehtoinen ja rohkea valinta, sillä Uuni on niin kaukana modernista kirjallisesta hälystä kuin mikään.

Uunissa on nimensä mukaisesti kyse leivinuunista ja sen rakentamisen yksityiskohtaisesta kuvaamisesta. Samalla tulee kerrotuksi ihmisen paikka maailmassa ja anettua elämälle rajat ja mieli.

Leivinuunia rakentaa vapaa-ajanasunolleen Pietari, eläkkeellä oleva sähkömies. Rakentaminen etenee tiili kerrallaan, välillä käydään ostamassa lisää tarvikkeita. Hyryä tuntematon lukija saattaa hölmistyä kerronnan yltiöverkkaisuutta. Hyry tarjoaa lukijalle vain pari helpotusta kun Pietari tekee poikansa taloon sähköt ja käy vaimonsa Hannan kanssa seuramatkalla Pohjois-Ruotsissa tutustumassa kirkkoihin ja niiden urkuihin.

Pietarin maailma edustaa vanhaa Suomea, paljolti maanviljelyvaltaista yhteisöllistä. Rivien välistä lukija joutuu päätteelmään, että tämä yhteisö on vanhoillislestadiolaisuus, sukua ja lapsia on niin paljon. Suoraan Hyry puhuu vain uunin rakentamisen yksityiskohdista. Mallia uunille Pietari hakee herännäisyyden historiaan liittyvän seppä Högmanin pirtistä.

Uuni on luonnollisesti muutakin kuin paistopaikka. Se on oivallinen vertauskuva, elämän ehto, sydän, lämmön ja ravinnon äiti. Uuni rakentuu ajan myötä ja inhimillisen toimeiliaisuuden hedelmänä: paistolämmin leipä levittää pelastuksen ja hengissäpysymisen tuoksua.

Uuni on romaani, jossa on arvomaailma. Sitä ei tyrkytetä, sillä ei mellasteta. Hitaasti hyvää tulee.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Professori taivaan portilla

Jäätyään eläkkeelle 1997 sosiaalipsykologian professori Antti Eskola kirjoitti kolme kirjaa uskosta. Tämä hämmästytti monia hänen kollegojaan, mutta oli niitäkin, jotka olivat tunnistavinaan vuosien varrelta uskon pohdiskelun juonteen vasemmistolaisena tunnetun yhteiskunnallisen keskustelijan ajattelussa.

Eskola ”uskontokauden” kirjat (Otava) ovat Uskon tunnustelua (1999), Tiedän ja uskon (2003) sekä Yksinkertainen usko (2006). Niitä voi hyvin luonnehtia uuden vuosituhannen alun merkittävimmäksi puheenvuoroksi uskomisen mahdollisuuksista maassamme.

Jos ei ole lukenut Eskolan uskonto-kirjoja, hänen viime vuonna ilmestynyt muistelmateoksensa Mikä henki meitä kantaa (Tammi) kiteyttää myös hänen uskonnollisen ajattelunsa. Eskolan ”uskonnollinen kausi” kattaa teoksen 300 sivusta 70, mutta lyhyitä mainintoja uskon pohdinnan syihin ja seurauksiin löytyy muualtakin.

Eskola on tiedemies, yhteiskuntatieteilijä, eikä voi suostua kaikkein heppoisimpaan uskonnolliseen kuvakieleen ja logiikkaan. Perinteisellä, hieman omahyväisellä kristillisellä sanastolla voisi arvioida näinkin: professori pääsee aivan porteille, mutta viimeinen askel jää ottamatta.

Eskola kirjoittaa hieman apeana jääneensä jotenkin yksin pohdintojensa kanssa, varsinkin kirkon puolelta on kuulunut hiljaisuutta. Esitelmäkutsuja on tullut, mutta aitoon vuoropuheluun ei uskalla kukaan. Myöskään tiedepiireissä ei ole osattu tarttua Eskolan haasteisiin.

Onko syynä se että kirkon piirissä Eskolan yhteiskuntatieteellinen kieli on liian vierasta ja tiedepiireissä usko on edelleen liian suuri tabu?

+

Varsinaisesti Mikä henki meitä kuljettaa kertoo Eskolaan innostaneista tieteellistä, metodologisista ja aatteellista virtauksista, usko mukaan lukien. Miksi ne veivät miestä mukanaan?

Kirjan alussa Eskola perustelee, miksi ei halua olla juurikaan henkilökohtainen. Hän haluaa pitäytyä yleisessä, mutta ei pidä ottaa kirjaimellisesti kaikkea mitä eläkkeellä oleva tiedemies sanoo. Eskola tulee paljastaneeksi itsestään paljonkin, vaikka ei yksityiselämästään puhukaan juuri mitään.

Erityisen haastavaa on hänen luomansa malli kolmesta roolistaan: 50-luvun koulupoika, uraa luova professori ja eläkkeellä oleva uskonasioita pohtiva tiedemies. Roolien välissä on varmasti tilaa sivurooleille, välittäjille. Kukaan ei siirry elämässä suoraan vaiheesta toiseen, vaan irtautumisen tai kasvun aikaa tarvitaan.

Eskolan erilaiset muistelmat ovat herkkua jokaiselle omasta elämästään kirjoittavalle. Punaisia lankoja voi seurata monella tavalla.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Kadonnutta aikaa etsimässä

Otsikko viittaa sekä Marcel Proustin 10-osaiseen romaaniin että minulle tärkeään projektiin: ajan etsimiseen, jotta voisin lukea Proustin kirjan.

Proustin veli Robert on sanonut: "Ikävä tosiasia on, että ihmisen pitää olla pitkään sairas tai sitten hänen täytyy katkaista jalka ennen kuin hänen on mahdollista lukea Kadonnutta aika etsimässä."

Olen ostanut kaikki kymmenen osaa kustantajalta (Otava) ja ne ovat siistissä rivissä kirjahyllyssäni. Odottavat oikeaa hetkeä.

Yöpöydälläni on jo Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Sen johdanto alkaa: "Monen vuoden ajan olen lukenut lähes yksinomaan Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen tuijottanut sen valtaisiaa kudosta ja yrittänyt seurata sen muutamia lankoja. Kirjasta on tullut minulle koti, se on antanut minulle turvaa."

En tiedä, miten Proustista tuli minulle alati tihenevä pakkomielle. Tuntuu että kirjallisuudenystävänä en ole mikään enkä kukaan, jos en ole lukenut tuota hitaasti soljuvaa kielellistä kudosta. Ehkä olen vasta nyt kypsä tarttumaan tähän moderniin klassikkoon.

Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli, kun kävin katsomassa viime syksynä Q-teatterissa näytelmän Jälleen löydetty aika. Esitys oli hyvä ja intensiivinen, mutta, kuten eräs kriittikko totesi, se tuntui tapahtuvan oudossa tyhjiössä: proustilainen universum leijui 2000-luvun tavoittamattomissa.

Juuri se tuntuukin haasteelliselta. Astuminen muistamisen iättömyyteen.