Kadonnutta aikaa etsimässä

Otsikko viittaa sekä Marcel Proustin 10-osaiseen romaaniin että minulle tärkeään projektiin: ajan etsimiseen, jotta voisin lukea Proustin kirjan.

Proustin veli Robert on sanonut: "Ikävä tosiasia on, että ihmisen pitää olla pitkään sairas tai sitten hänen täytyy katkaista jalka ennen kuin hänen on mahdollista lukea Kadonnutta aika etsimässä."

Olen ostanut kaikki kymmenen osaa kustantajalta (Otava) ja ne ovat siistissä rivissä kirjahyllyssäni. Odottavat oikeaa hetkeä.

Yöpöydälläni on jo Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Sen johdanto alkaa: "Monen vuoden ajan olen lukenut lähes yksinomaan Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen tuijottanut sen valtaisiaa kudosta ja yrittänyt seurata sen muutamia lankoja. Kirjasta on tullut minulle koti, se on antanut minulle turvaa."

En tiedä, miten Proustista tuli minulle alati tihenevä pakkomielle. Tuntuu että kirjallisuudenystävänä en ole mikään enkä kukaan, jos en ole lukenut tuota hitaasti soljuvaa kielellistä kudosta. Ehkä olen vasta nyt kypsä tarttumaan tähän moderniin klassikkoon.

Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli, kun kävin katsomassa viime syksynä Q-teatterissa näytelmän Jälleen löydetty aika. Esitys oli hyvä ja intensiivinen, mutta, kuten eräs kriittikko totesi, se tuntui tapahtuvan oudossa tyhjiössä: proustilainen universum leijui 2000-luvun tavoittamattomissa.

Juuri se tuntuukin haasteelliselta. Astuminen muistamisen iättömyyteen.