lauantai 25. syyskuuta 2010

Waltarin pisuaari

Ulkoilutin eilen illalla koiraa ja kuljin Mika Waltarin kotitalon ohitse. Talon seinässä on muistolaatta joka kertoo kirjailijan asuneen talossa vuosina 1932-1979.

Laatan alapuolella on kukkalaatikko. Koirani nosti jalkaa sen kohdalla. Hätkähdin. Mitä otus oli tekemässä? Häpäisemässä kirjalijamestarin muistoa! Vedin kauhuissani koirani nopeasti pois tarpeiltaan. Tosin kukkalaatikkoon oli jo moni koira ennen omaani ehtinyt tehdä hajutäginsä.

Tarinan mukaan, kun Mika Waltarilta kysyttiin, minkälaisen muistomerkin hän itsestään haluaisi, tämä vastasi, että pariisilaisen mallin mukaisen pisuaarin Esplanadille. No, sellaista hän ei saanut, vaan nimikkopuiston Etu-Töölööseen ja sinne Veikko Hirvimäen tekemän muistomerkin Kuningasajatus (1985).

Varmaa on, että Mika Waltarin puistossa niin eläimet kuin ihmiset ovat tehneet tarpeitaan. Puiston viereisestä pusikosta tuli iltana muutamana kaksi teinityttöä housujaan nostelleen. Tyttöpisuaarissa olivat käyneet.

En tiedä mitä Waltari ajattelisi koirista, jotka nostavat jalkaa hänen Helsingin Tunturikadulla sijaitsevan muistolaattansa alla. Ehkä se olisi hänestä oikein ja kohtuullista. Jotenkinhan sitä muistoa on vaalittava.

Muuten, milloin viimeksi luin Waltaria?

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Kuka jaksaa lukee klassikkoja?

Klasikko on aikaa kestävä kirja. Sellaista ei voi suoraan kirjoittaa, se pitää lukea klassikoksi.

Nostan hattua kaikille klassikkojen lukijoille. Siksipä laitoin ilolla merkille, että professori Jaana Hallamaa ainakin on onnistunut lukemaan (kuuntelemaan alkukielellä) sellaisen, Thomas Mannin Buddenbrookit. Hän esittelee lukukokemustaan Kirkon tiedotuskeskuksen organisoimassa Lukupiirissä, yhteisblogissa (www.pod.fi/lukupiiri)

Tuoreessa Lukupiirissä Jaana Hallamaa kirjoittaa:

”Mannin vuonna 1901 julkaistua kirjaa on pidetty kaunokirjallisena esityksenä Max Weberin teesistä, joka mukaan protestanttinen kristillisyys ja kapitalistinen talousjärjestelmä ruokkivat ja tukevat toisiaan. Luonnehdinta on yksinkertaistus, mutta kuvaa oivallisesti sitä, ettei Buddenbrookit ole vain sukukronikka 1800-luvun lyypekkiläisestä kauppiasperheestä, vaan myös talous- ja sosiaalihistoriallinen tutkielma. Buddenbrookit kertoo myös muun muassa taiteilijan kutsumuksen ja porvarillisen elämänmuodon välisestä ristiriidasta, omakohtaisen ja ulkonaisen uskonnollisuuden merkityksestä ja voimasta, Euroopan poliittisista muutoksista ja eri yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä ja kuiluista.”

Kyllä minäkin vielä Buddenbrookini luen... Se muuten on tuoreena suomennoksena hyllyssäni...

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Sitkeän lukemisen ylistys

Tartut kirjaan ja alat lukea. Mainio opus. Luet tovin, kunnes tulee keskeytys.

Et heti pääse jatkamaan. Seuraavana päivänä on pakko tehdä jotain ihan muuta.

Kolmantena päivänä saat viisi sivua luettua, tulee puhelu. Ja taas on pakko hoitaa asioita.

Neljäntenä päivän unohdat kirjan. Ja viidentenä. Kuudentena ei huvita.

Viikon kuluttua alat jälleen lukea, nyt saat luettua puolensataa sivua.

Tulee taas pari kolme päivää, jolloin et kirjaan kajoa.

Otat kirjan yöpöydälle, ja niin pääset vauhtiin. Tai no, miten sen ottaa. Viidestä kymmenen sivua iltaisin, kunnes uni painaa silmäluomen näköesteeksi (aivot lakkasivat ottamasta vastaan informaatiota jo muutama minuutti aiemmin,)

Kirjan lukeminen kestää kuukauden, ylikin.

Mahdatko muistaa, mikä on kirjan nimi?