lauantai 31. elokuuta 2013

Ei tullut pojasta pappia


”Havaitsin kuinka itsekkäitä, typeriä ja väkivaltaisia nuo rukoilevaiset olivat. Eivät yhtään sen synnittömämpiä kuin muut.”

Kirpputorilla osui silmääni ensin kirjan nimi, sitten tekijä ja sitten muistin mistä on kyse. Legendaarisen teatterijohtajana, Eino Salmelaisen muistelmat vuodelta 1954 Aioin papiksi – jouduin teatteriin (Tammi). Ostin sen kahdella eurolla, enkä tajunnut edes tinkiä.

Kirjan nimi voisi viitata minuun. Minäkin aioin papiksi, aloin opiskella teologiaa. Mutta en siitä valmistunut, sillä vaihdoin pääaineen teatteritieteeseen. Sivuaineeni on tosin dogmatiikka, joten papit eivät pääse hämäämään.

Teatterineuvos Eino Salmelainen (1893-1975) kirjoittaa ja kertoo hyvin. Kirjan jännite on toisaalta siinä kuinka köyhä poika Ikaalisista päätyy aivan erilaiseen luokka-asemaan. Salmelainen korostaa juuriaan ja vakuuttaa ettei ikinä unohda maan hiljaisia, jotka kamppailivat elantonsa ja tulevaisuutensa eteen. ”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.”

Vaikuttavia ovat kuvaukset yhteiskunnan ajautumisesta konfliktiin. Mutta vuoden 1918 tapahtumia Salmelainen sivuaa vain ohimennen, kuten talvi- ja jatkosotaakin –  arvatenkin tietoinen valinta, jotta kirjan fokus pysyy kirkkaana.

Toinen jännite on suoraan kirjan otsikosta. Äiti toivoi pojasta pappia ja teologiaa hän lähtikin lukemaan. Mutta paiksi ryhtymine ahdisti ja kamppailu oli kova. Salmelainen päätyi toimittajaksi ja Heinolan kautta Aamulehteen kirjoittamaan teatterikritiikkejä. Hänet pyydettiin 1923 Tampereen Teatterin johtajaksi. Naapurissa eli Tampereen Työväen Teatteroissa hän teki sittemmin merkittävimmän uransa.

Ahdistava, sitova uskonnollisuus oli Salmelaisen piinajainen. Siitä hän pääsi vapautumaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen etsimään katsomuksellista teatteria.

Yksi häneen eniten vaikuttaneita henkilöitä oli ”pastori S”, joka kutsui itseään rukoilevaiseksi ja Salmelaisen mukaan perusti oman lahkon. Ankaran uskonnollisuuden vaatimus alkeellisissa ja ankarissa oloissa eläville köyhille oli epäinhimillistä ja kohtuutonta. Salmelainen kertoo olleensa mukana lapsena hurmoksellisissa kokouksissa konttaamassa lattioilla. Siitä aiheutui painajaisia ja helvetinpelkoa.

Joululomalla Helsingin yliopistosta Salmelainen saarnasi kotikirkossaan Ikaalisissa elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Saarna oli katastrofi, hän epäonnistui koska yritti puristaa saarnaan kaiken mitä tiesi ja ajatteli.

Opinnoistaan jumaluusopillisessa tiedekunnassa Salmelainen kirjoittaa: ”Se oli merkillistä aikaa, todellista jaakobinpainia. Kävin kirkossa entistä enemmän, myös ylioppilaiden kristillisissä kokouksissa. Mutta mikään vapauttava näköala ei avautunut. Mitä minun piti tehdä?! Mitä?! Perääntymisen käytännölliset seuraukset olivat pelottavat, mutta vielä enemmän minua kauhistutti asian periaatteellinen puoli: ne käsitykset, joita meihin lapsuutemme kodissa juurrutetaan, ovat kaikkia muista voimakkaammat.”

Salmelainen kertoo kuulleensa teatterista ensimmäisen kerran kirkossa: pappi haukkui sitä maailmalliseksi. Heräsi kiinnostus ja elävä harrastuneisuus. Ensimmäisen ammattimaisen teatteriesityksen Salmelainen näki kuitenkin vasta 16-vuotiaana.

Aioin papiksi – jouduin teatteriin on rakenteellisesti erikoinen muistelmateos. Tavallaan se keskittyy nuoruuteen ja oman tien löytämiseen, mutta mukana on myös muuta yleisempää aineistoa.

Yllättäen Salmelaisen teatterifilosofiset pohdinnat ovat kirjan epäkiinnostavinta (vanhentuneinta?) antia.

Lopussa Salmelainen kertoo pitkästi suhteestaan Hella Wuolijokeen ja tämän tuotantoon. Erittäin kiinnostava sisäpiiriläisen näkemys. Salmelainen muun maussa ohjasi ensimmäisenä Niskavuoren naiset, jonka alkuperäöinen nimi oli "Onko kellään vastaansanomista".

Salmelainen kirjoitti itse toistakymmentä kirjaa  mutta pitäisi varmaan etsiä käsiin Kalevi Kalemaan Salmelais-elämäkerta Eino Salmelainen – elämä ja teatteri (WSOY 2001).

P.S. Tämä teksti on julkaistu myös Kotimaa24:n Permantopaikka-blogissani.

lauantai 24. elokuuta 2013

Jotain luin minäkin


Helsingin Sanomat lista kesän mittaan yleisön ja kriitikoiden voimin kaksi listaa 2000-luvun suosikkiromaaneista.

Yleisön Top 10:stä minulla on plakkarissa kuusi romaania. Kriitikkojen 26 kirjan listalta olen lukenut 16.

Olisi tietysti ollut asiallista ja suotavaa, että kummankin listan kaikki romaanit olisivat olleet minulle tuttuja. Nimet toki ovat, mutta ei sisältö.

Tosin: luettu romaani ei välttämättä ole tuttu, sillä kaikki kirjat eivät jätä jälkiä. Ne muistaa luetuiksi ja jotain juonestakin palaa mieleen, parhaassa tapauksessa tunnelmaakin, mutta ei kun ei, kirja ei ota tulta, se ei elä ja kutita mieltä.

Kirjat ovat vähän kuin ihmisiä: kaikki eivät voi olla kaikkien kavereita.

P.S. Parhaillaan luvun alla on Tapio Koivukarin  Käpykaartilaiset. Mainio ja helppolukuinen, pakottoman oloinen. Ehkä ripaus poikakirjaakin mukana…

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Sanaristikkojen opissa


Ostin kesälomamatkalla ABC-kulturzentrumista halpislavalta Reijo Wirénin tuoreen kirjan (Suuri ristisanakirja 2013) jossa kerrotaan ristisanatehtävien laadinnasta ja annetaan sanalistoja ratkaisuiksi. Kirjassa on myös parisataa tehtävää pähkinöiksi pureskella.

Sanalistojen lukeminen tekee kipeää, sillä niin vajavaista on tietoni. Kun haetaan sukunimeä Erkille, vastaus voi olla miltei mitä vaan yleissivistyksen piiriin kuuluvaa – minusta myös sen hapantuneisiin kerroksiin kuuluvaa.

Sanaristikot ovat kirjallisuutta, sillä ne säilövät sanoja, ohjaavat mieltä kummallisiin kielellisiin mutkiin ja umpisuoliin. Minulle oli yllätys että housujen käypä synonyymi on kaatiot tai kun haetaan Amandalle sukunimeä, se on Lear (googlasin, A.L. on ranskalainen laulaja, tv-juontaja & taidemaalari – täh?) tai että ajoreki on saani.

Mutta koko ajan oppii, eikä ismi ojaan kaada.

Viime kesän oma oivallukseni oli, että tietysti, vihjeellä pommittaja Gay haetaan Enolaa.

P.S. Kokemusperäisen havaintoni mukaan sanaristikot ovat keski-ikäisten ja sitä vanhempien ihmisten heiniä. Kuka nuori tietää, että vihjeellä maippi haetaan (Mai-Brit) Heljoa? Ei kukaan.

tiistai 6. elokuuta 2013

Vieraana salongissa


Kuluneen kesäloman parhaisiin hetkiin kuului, kun pääsin mukaan markiisitar Oriane de Guermantesin salonkiin ja kuulemaan mitä Marcel Proustin kertojalla oli sanottavaa arvon rouvasta ja hänen säädystään, sen henkisyydestä, kasvatuksen tuomasta sujuvuudesta, eleganssista, mutta myös ilkeämielisyydestä, pikkusieluisuudesta ja silkasta tyhmyydestä, tästä kaikesta pääsin nauttimaan useamman sadan sivun verran lukiessani Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin suomennoksen osaa Guermantesin tie 2.

Romaanin tarkkanäköisyys ja ajattomuus innostivat enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla. Aloin hitusen ymmärtää miksi Proust loputtomasti kuvaa itseään ylemmässä asemassa olevia ja heti kun pääsee heidän lähelleen, analysoi heidät kaunokirjallisella sirkkelinterällä tuhannen päreiksi. Mutta samalla hän tekee taideteoksen, sanojen juovuttavan, upottavan, ejksyttävän ja oivalluksiin nostavan verkoston, joka antaa lukijalle enemmän kuin hän aluksi kehtaa edes haaveilla.

Miksi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä, kun elämä on lyhyt ja kirjoja piisaa?

Siksi, että yksi iätön syväluotaus on enemmän kuin tuhat matalaotsaista aikalaiskuvausta, olkoonkin että eräänlaisen aikalaiskuvauksen Proustkin teki - mutta millaisen!

Ai niin, Albertinekin - kertojan suuri rakkaus - astuu näyttämölle ja lukija saa ihmeteltäväkseen teinirakkauskohtauksen.

Lukukokemuksen jälkimakua maustoin palaamalla Olaf Lagercrantzin mainioon Proustia lukiessa oppaaseen.

Guermantesin tien ensimmäisen osan toisen kerran lukijakokemus täällä