Kuluneen kesäloman parhaisiin hetkiin kuului, kun pääsin mukaan
markiisitar Oriane de Guermantesin salonkiin ja kuulemaan mitä Marcel Proustin
kertojalla oli sanottavaa arvon rouvasta ja hänen säädystään, sen henkisyydestä,
kasvatuksen tuomasta sujuvuudesta, eleganssista, mutta myös ilkeämielisyydestä,
pikkusieluisuudesta ja silkasta tyhmyydestä, tästä kaikesta pääsin nauttimaan
useamman sadan sivun verran lukiessani Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin
suomennoksen osaa Guermantesin tie 2.
Romaanin tarkkanäköisyys ja ajattomuus innostivat enemmän kuin
ensimmäisellä lukukerralla. Aloin hitusen ymmärtää miksi Proust loputtomasti
kuvaa itseään ylemmässä asemassa olevia ja heti kun pääsee heidän lähelleen,
analysoi heidät kaunokirjallisella sirkkelinterällä tuhannen päreiksi. Mutta
samalla hän tekee taideteoksen, sanojen juovuttavan, upottavan, ejksyttävän ja oivalluksiin nostavan verkoston, joka antaa lukijalle enemmän
kuin hän aluksi kehtaa edes haaveilla.
Miksi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä, kun elämä on lyhyt ja kirjoja
piisaa?
Siksi, että yksi iätön syväluotaus on enemmän kuin tuhat matalaotsaista
aikalaiskuvausta, olkoonkin että eräänlaisen aikalaiskuvauksen Proustkin teki -
mutta millaisen!
Ai niin, Albertinekin - kertojan suuri rakkaus - astuu näyttämölle ja lukija saa ihmeteltäväkseen teinirakkauskohtauksen.
Lukukokemuksen jälkimakua maustoin palaamalla Olaf Lagercrantzin mainioon
Proustia lukiessa oppaaseen.
Guermantesin tien ensimmäisen osan toisen kerran lukijakokemus täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti