Jäätyään eläkkeelle 1997 sosiaalipsykologian professori Antti Eskola kirjoitti kolme kirjaa uskosta. Tämä hämmästytti monia hänen kollegojaan, mutta oli niitäkin, jotka olivat tunnistavinaan vuosien varrelta uskon pohdiskelun juonteen vasemmistolaisena tunnetun yhteiskunnallisen keskustelijan ajattelussa.
Eskola ”uskontokauden” kirjat (Otava) ovat Uskon tunnustelua (1999), Tiedän ja uskon (2003) sekä Yksinkertainen usko (2006). Niitä voi hyvin luonnehtia uuden vuosituhannen alun merkittävimmäksi puheenvuoroksi uskomisen mahdollisuuksista maassamme.
Jos ei ole lukenut Eskolan uskonto-kirjoja, hänen viime vuonna ilmestynyt muistelmateoksensa Mikä henki meitä kantaa (Tammi) kiteyttää myös hänen uskonnollisen ajattelunsa. Eskolan ”uskonnollinen kausi” kattaa teoksen 300 sivusta 70, mutta lyhyitä mainintoja uskon pohdinnan syihin ja seurauksiin löytyy muualtakin.
Eskola on tiedemies, yhteiskuntatieteilijä, eikä voi suostua kaikkein heppoisimpaan uskonnolliseen kuvakieleen ja logiikkaan. Perinteisellä, hieman omahyväisellä kristillisellä sanastolla voisi arvioida näinkin: professori pääsee aivan porteille, mutta viimeinen askel jää ottamatta.
Eskola kirjoittaa hieman apeana jääneensä jotenkin yksin pohdintojensa kanssa, varsinkin kirkon puolelta on kuulunut hiljaisuutta. Esitelmäkutsuja on tullut, mutta aitoon vuoropuheluun ei uskalla kukaan. Myöskään tiedepiireissä ei ole osattu tarttua Eskolan haasteisiin.
Onko syynä se että kirkon piirissä Eskolan yhteiskuntatieteellinen kieli on liian vierasta ja tiedepiireissä usko on edelleen liian suuri tabu?
+
Varsinaisesti Mikä henki meitä kuljettaa kertoo Eskolaan innostaneista tieteellistä, metodologisista ja aatteellista virtauksista, usko mukaan lukien. Miksi ne veivät miestä mukanaan?
Kirjan alussa Eskola perustelee, miksi ei halua olla juurikaan henkilökohtainen. Hän haluaa pitäytyä yleisessä, mutta ei pidä ottaa kirjaimellisesti kaikkea mitä eläkkeellä oleva tiedemies sanoo. Eskola tulee paljastaneeksi itsestään paljonkin, vaikka ei yksityiselämästään puhukaan juuri mitään.
Erityisen haastavaa on hänen luomansa malli kolmesta roolistaan: 50-luvun koulupoika, uraa luova professori ja eläkkeellä oleva uskonasioita pohtiva tiedemies. Roolien välissä on varmasti tilaa sivurooleille, välittäjille. Kukaan ei siirry elämässä suoraan vaiheesta toiseen, vaan irtautumisen tai kasvun aikaa tarvitaan.
Eskolan erilaiset muistelmat ovat herkkua jokaiselle omasta elämästään kirjoittavalle. Punaisia lankoja voi seurata monella tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti