Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin Tuomas Kyrön kirjan Mielensäpahoittaja (WSOY). Ei ole hyväksi nuoren miehen yrittää kirjoittaa kuin vanha mies. Siitä tulee vaan semmoista ikävänoloista valitusvirttä ja tekohauskaa.
Kyrö pilkkaa kirjassaan keksimäänsä päähenkilöä, sitä loputonta monologia pitävää kertojaääntä, vanhaa miestä, ettäs kehtaakin. Oikeampi pilkan osoite olisi tietysti tämä aika, jota vanha mies ei tunne omakseen vaan sättii ja arvostelee. Mitä hauskaa on muka siinä, että miespolon vaimo on hoitokodissa ja paras ystävä Yrjänä kuollut. Kysyn vaan. Yksinhän se joutuu kaikesta selviytymään, eikä niistä lapsista mitään varsinaista apua ole, kaukana kun asuvat. Kyllä tämän kuvion tietää ilmankin.
Että pitikin mokoma kirja lukea. Nauratti parissa paikassa, mutta yritin pitää naamani peruslukemilla. Ettei vaan kukaan kotona luulisi minun nauttivan mokomastakin teoksesta. Pakosta, työn puolesta sitä lueskelin.
Yksi tuttu kehui Mielensäpahoittajasta tehtyä ja Antti Litjan lukemaa äänikirjaa aivan erinomaiseksi. Ihan oli niin naurattanut että vedet silmissä meinasi ajaa ojaan. Sitä on tiemmä aivan erityisen hauska kuunnella kun autolla taittaa korpitaivalta Itä- ja Pohjois-Suomessa. No, ehkä siellä suunnalla tällaisia päähenkilön tapaisia kahdeksankymppisiä kiukkuisia jääriä on enemmänkin. Katselevat riittävän etäältä kaikenmaailman kotkotuksia, mitä nuoriso ja sliipatut helppoheikit ikinä keksivät. Jurnuttavat, että tulisi öljykriisi ja kylmät talvet, niin katsotaan kenen kantti kestää. Silloin olisi Suomen kansalla muuta ajateltavaa kuin tällaisen Kyrön täysin aiheeton perusarvojen piikittely.
Sen verran mieleni pahoitin, että tämän kirjoitin. Osaatte sitten toimia oikein, jos kirja kohdalle sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti