Opitaanko kirjasta hartautta? Ilmeisesti, koska se on yksi vanhimpia kirjallisuuden lajeja. Elinvoimainen vieläpä. Ja parhaillaan uudistumisen kourissa.
Moderni hartauskirja on syytä ottaa hieman tarkempaan syyniin, sillä vietämmehän parhaillaan Kristillisen kirjan viikkoa.
Perinteisen hartauskirjan rinnalle on nimittäin syntymässä - prosessi on ollut käynnissä jo kymmenkunta vuotta - moderni hartauskirja. Se tulee teksteineen ja kielikuvineen arkeen, puhuu arjen raskauttamalle ihmiselle, kutsuu häntä pysähtymään ja löytämään.
Moderni hartauskirja ammentaa vanhoista hengellisistä perinteistä, hengellistä harjoituksista, mietiskelystä ja hiljaisuudesta. Uusi hartauskirja on myös leimallisesti kaupunkilainen ilmiö.
Uusi hartauskirja vaatii myös uuden suhteen kieleen, jolla kuvata hengellisiä asioita. Jumalasta on voitava puhua ilman teologista slangia tai hurskaita kielikuvia.
Esimerkiksi kelpaa mainosti Pauliina Kainulaisen tuore Missä sielu lepää (Kirjapaja). Luettuani jäin miettimään sen lajityyppiä. Oliko se hartauskirja? Ei, mutta silti siinä oli aineksia, jotka ikään kuin johdattelivat lukijaa hartauteen ja rukouksen. Kirja sijoittuu jonnekin teologisen elämänkatsomus- ja hengellisen elämäntaitokirjallisuuden välimaastoon.
Kainulaisen kirja on yksi esimerkki uudenlaisesta hartauskirjallisuudesta, joka pitää sisällään myös muuta aineistoa ja pohdintaa, kuin mitä sisältyi perinteiseen hartauskirjaan. Minusta Missä sielu lepää on teologista elämäntaitokirjallisuutta. Se on vahvasti ankkuroitunut teologiaan ja maailmankuvan filosofisiin perusteisiin, mutta se haastaa lukijaa muuttamaan elämäänsä ja löytämään kestäviä arvoja, niin hengellisesti kuin ekologisestikin.
Miksi on niin tärkeä määritellä, mihin genreen kirja kuuluu? Siksi, että tietäsi mitä lukee. Lukeminen ei ole vain yksittäisen kirjan sisältämiä ajatuksia, vaan sen ymmärtämistä minkälaiseen maisemaan ja maastoon kirja sijoittuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti