Alastalon salissa luettu!

Vihdoinkin kuulun kirjallisuudenystävien harvalukuiseen, mutta toivottavasti alati kasvavaan klaaniin, joka voi sanoa lukeneensa Volter Kilven Alastalon salissa. – Kyllä, luin kirjan ja vieläpä lukulaitteesta. I love my Sony Reader! Mainio peli. Ja kiitos Elisa Kirjan, jonka sivuilta opus ilmaiseksi imeytyi sutjakkaasti Sonyni uumeniin. Tuskin olisin ilman tätä mahdollisuutta ryhtynyt projektiin juuri nyt.

Aloitin omintakeisen järkäleen lukemisen (726 sivua) lokakuun lopussa lomamatkalla Santiagossa Chilessä. Ajattelin maailman muuttumista, sen suuruutta ja pienuutta lukiessani Starbucksin katuterassilla kustavilaismiesten parkkijahkailusta.

Alastalon salissa tapahtuu muutaman iltapäivätunnin aikana nimensä mukaisessa paikassa, jonne pitäjän miehet kokoontuvat allekirjoittamaan asiakirjaa uuden kolmimastoisen laivan rakentamisesta. On sanottu, että kirjassa ei tapahdu  mitään, mutta se on tietämättömien panettelua. Siinä tapahtuu paljon. Valitaan piippua (legendaarinen monen kymmenen sivun kohtaus!), tehdään totia, pohditaan millä osuudella itse kukin lähtee mukaan parkkiprojektiin, tehdään lähtöä, mutta palataan takaisin ruokapöytään – sekä kuullaan monta tarinaa ja jotkut pahoittavat mielensä.

Kirjasampo.fi-sivulla romaanista kerrotaan näin: ”Kuvaus on hetkeen sidottua tajunnanvirtaa, henkilöiden ajatusten liikettä paikasta toiseen, ajasta toiseen: menneeseen ja tulevaan. Yksilölliset kokemukset ja sosiaalinen todellisuus sulautuvat ehjäksi kokonaisuudeksi. Isännissä näyttäytyy eteenpäinmenevän ihmisen malli, parkkilaiva on aineellinen ihmisen pyrkimysten ja haaveiden vertauskuva.”

Jotenkin noin, aivan. Kyse ei ole vain psykologisesta syvätarkkailusta, vaikka erityisesti se tuottaa lukijalle hersyviä hetkiä. Kilpi osuu monissa kohdin niin nappiin ihmismielen koukeroita kuvatessaan, ettei paremmasta väliä. – Ja kuin vaivihkaa tekstistä piirtyy kuva aikakauden (1800-luvun lopun) elämänmenosta ja yhteiskunnallisista suhteista varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on sukua Alastalon salin kerrontatavalle. Sisäiselle puheelle ja henkilöiden kokemille vaikutelmille annetaan paljon tilaa. Proustin jälkeen Alastalon salissa on jopa helppo teos, sillä se on ajallisesti ja paikallisesti rajattu. Hetkeen puristettu maailma. Proustin romaanissa aikajänne on pitempi ja teos monikertaisesti laajempi sisältäen itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Alastalon salissa on myös suomalainen ja paikallinen, kun taas Proustin ympyrät ovat suuremmat, vaikka perin ranskalaiset. Proust myös heijastelee yhteiskunnan rakenteita ja ajankohtaisia ilmiöitä Kilpeä tietoisemmin, jopa osallistuvammin.

Volter Kilven kieli yllätti minut, ja ihastutti. Erikoista, omalakista ja luovaa, hetkittäin jopa kalevalaista ja koko ajan äänteellisesti muikeaa. Olen varma, että Mikko Rimminen on saanut vaikutteita Pusikaljaromaaninsa Kilveltä. Kummassakin luodaan yksilöllistä kielenkäyttötapaa. Keksitään ja luodaan maailmaa kielen avulla. Tajunta virtaa ja sanat tanssivat.

Muutama tuttavani on kertonut yrittäneensä lukea Kilven huikeaa pääteosta, mutta ovat samaan hengenvetoon tunnustanut uupuneensa varsin pian kummalliseen kieleen ja tapahtumien olemattomuuteen. Harmi, sillä tässä jos jossain vaivannäkö palkitaan.

Onko Alastalon salissa paras suomalainen romaani, kuten väitetään? Sitä en tiedä, mutta yksi parhaista varmasti. Sen lukenut muistaa aina mitä tuli tehtyä. Hyvä (”paras”) romaani jättää jäljen, antaa merkityksiä vielä aikojen päästä ja synnyttää henkisen pääoman tunnetta.

Tuli haikea olo, kun Alastalon salissa loppui. Ja huikea, kun sain sen luettua. Enkä ihmettelisi, jos alan lukea sitä joskus vielä uudestaan.

P.S. Hupaisa yksityiskohta - huomasin sen vasta nyt, Panu Rajala kirjoitti nettipäiväkirjassaan 1.7.2013: ”Ensimmäisenä heinäkuuta on eräs merkkipaalu: aloin viimein lukea Volter Kilven romaania Alastalon salissa.” - Meitä on siis muitakin myöhäisheränneitä.