torstai 16. kesäkuuta 2011

Hah, hah, vanha vitsi!

Hämmästykseni oli eittämättä melkoinen, kun sateisena päivänä istuin Stockmannin kellarikerroksen kahvilassa ja luin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kahdeksatta osaa, Vanki. Sen sivulla 196 oli vitsi.

Mutta mikä visti? Vanha ja kulunut, tuttu ja turvallinen sekä mielenterveysvitsinä että uskonnollisena vitsinä. Tiettävästi sen pohjalta on rippikoululeirien iltaohjelmissa esitetty sketsejäkin.

Onko Proust keksinyt kyseisen vitsin, vai kertooko hän jo omana aikaan tunnettua juttua? Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi vuosina 1913-27 (Proust kuoli 1922). Vanhasta vitsistä joka tapauksessa on kysymys, kuten niin monen muunkin vitsin kohdalla. Kierrätys on huumorin luontainen liikuntamuoto.

Ja näin se menee:

”Terveet ihmiset eivät voi olla pelästymättä kun hullu, joka on kirjoittanut ihmeen kauniin runon, selitettyään heille ensin mitä järkevimmin perustein että hänet on suljettu sairaalaan erehdyksessä, häijyn vaimonsa toimesta, rukoiltuaan heitä puhumaan ylilääkärille, itkettyään pakollisia ja kiusallisia suhteitaan muihin potilaisiin päättääkin puheensa näin: Tuo tuolla joka kohta tulee pihalla puhumaan minulle, jonka seuraa minun on siedettävä, luulee olevansa Jeesus Kristus. Ja sehän jo riittää todistamaan millaisten hullujen kanssa minut on suljettu tänne, koska Jeesus Kristus olen minä.” (suom. Inkeri Tuomikoski 1989)

Hyvillä vitseillä ei ole tekijänoikeuksia, sillä ne säntäävät salamana maailmalle jo ennen kuin kertoja on ehtinyt sulkea suunsa.

P.S. Sama vitsi esiintyy myös sarjan yhdeksänneksessä osassa Pakenija.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti