Prosentit peliin

Kirjallista muuttoa, osa 3

Haa, ensimmäinen kirjahylly syynätty. Tavoitteena oli 25 prosenttia pois, mieluiten enemmän. Jaoin kirjat kahteen kasaan: säilytettävät ja hyvästeltävät.

Lopputulos oli masentava. Alle 20 prosenttia valikoitui hyvästeltäviksi, ehkä 15 prosenttia. Huh, kuinka vaikeaa. Luopua nyt omista ystävistä, pitkäaikaisista elämänkumppaneista ja sielun sisarista.

Helpointa on luopua uusista dekkareista, jotka on lukenut kerran, ja joihoin ei ajatellut palaavansa. Äsken laitoin jäähyväispinoon Tapani Baggea, Markku Ropposta ja Jarkko Sipilää. Kelpo kirjoittajia kaikki, erityisesti Sipilän Takamäki-kirjoista olen pitänyt - yhden olen ostanut e-kirjankin.

Paradoksaalista kyllä, vaikeinta on luopua vahoista kirjoista, joista ei ole lukenut kertaakaan, mutta joiden hankintaan liittyi jotain erityistä. Kyse on sivistyksen verhon rakentamisesta, miksei myös sivistyksen talon pystyttämisestä. En ole vielä kuullut sähkökirjasivistyksestä.

Myös perintönä saadut kirjat isovanhempien kirjahyllystä hehkuvat outoa nostalgiaa. Niistä luopuminen arveluttaa eniten, tuntuu suorastaan muiston häpäisyltä.

Vaan ei auta itku kirjamarkkinoillakaan. Paras kovettaa mielensä ja tehdä karsintaa tylyllä kädellä.

Lenkkeilijän runot

Kirjallista muuttoa, osa 2

Kirjahyllyn harvennuksen alkumietinnässä käteen osui Anja Erämajan Töölönlahti (WSOY 2013) Hauskaa, kierrän itsekin kyseistä lahtea ja niin näkyy tekevän juosten myös kertojaäänikin. Siitä tekstin rytmi.

Tunnistettavat paikat tekevät runoista kiinnostavia, vaikka sisällöstä ei aina saisikaan kiinni tai kielen avulla tehtyjen sisäisten ja ulkoisten havaintojen osuvuus, assosiatiivisuus ja merkitys eivät aina kolahtaisikaan. Vaan tämä on kaiken runouden perusdilemmaa: osua yleisesti yksityiseen.

Taitavasti rakennettu teksti on tiheä ja vapaa. Se puhuu kenelle haluaa. Ja kenellä on korvat kuulla.

Kirja on jaettu kolmeen osaan Syksyyn, Talveen ja Kevääseen. Prologiruno paikantaa aikaa.

”Täsmällisiä ovat vain kellot. / Minun aikani sinun aikasi kainalossa, / sinun pitkä sekuntisi minun sydämessäni, / vanhan auringon vastavalossa ajan rönsyt.”

Töölönlahti sai Nihil Interitin teospalkinnon. Lisäksi Helsingin kirjailijat ry. valitsi Anja Erämajan vuoden 2014 helsinkiläiskirjailijaksi.

Isä meidän Stadissa

Kirjallista muuttoa, osa 1.
Muuttopuuhilla on kirjallisia sivujuonteita ja suvantoja. Kaapien kätköistä ja paperikaojen uumenista löytyy kiinnostavia  välähdyksiä, joita jää pähkäilemään ja nostalgian tomua haistelemaan. Kuten tämä slanginnos, jonka tein 10.10.2009 Kallion kirkossa pidettyyn slangi-iltaan.

MEIDÄN FAIJA
Sä faija meijän, ketä oot taivaas
Kaikkee pyhää sun nimelles
Sun valtakuntas saa tulla
Sun tahtos saa tapahtuu
nii tääl alhaalla ku siel ylhäälläki
Stikkaa meikäläisille jokapäiävänen safka
Stikkaa samaan tapaan meijän synnit
anteeks, ku meki stikataan niille,
ketä fragaa meitä vastaan
Älä pistä meitä hankalaan saumaan,
vaan roudaa aina paha veks
Sun on valtakunta & styrkka & glooria.
Aamen.

Pakon edessä

Tätä olen pelännyt ja samalla toivonut. Asunto myyty ja edessä muutto - sekä kirjahyllyn harvennus. Kaikki painotuotteet eivät mahdu mukaan. Joukossa on kirjoja, joita en ole lukenut, enkä tule lukemaan ja kirjoja joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

Nyt paikoin kahdessa rivissä olevat kirjat päätyvät uudessa asunnossa yhteen riviin, harvennettuna joukkona tosin.

Mutta mikä lähtee, mikä ei? En tiedä vielä. Seuraavat kaksi kuukautta tulevat olemaan bibliofiilisen surutyön aikaa.

Toisaalta ajatus ”turhanpäiväisestä  sivistyksellisestä painolastista” vapautumisesta  on virkistävä.

Koti ilman kirjahyllyä on kuin talo ilman aitan polulla astelevaa kiinteistövälittäjää…

Nopea vilkaisu kirjahyllyyn paljastaa ensimmäisten lähtijöitten nimet (olen pahoillani, mutta jostain on pakko aloittaa): Hannu Luntila In memoriam, Jari Järvelä Zombie ja Markku Ropponen Kuhala ja hautausmaan risteys. Näistä kolmesta olen lukenut vain Ropposen.

Huh, tuntuu kuin tekisi jotain ihme tappolistaa.

P.S. Vilkaisin - mitä ei koskaan pitäisi tehdä kun harventaa kirjahyllyä! - Luntilaa ja muistokirjoitusromaani saattaa sittenkin pelastua.

Innostua vai luottaa?

Ajan merkki ja mielen ilmiö on selittää maailmaa yhdellä sanalla. Varsinkin  bisnes- ja elämänhallintakirjallisuus suosii tätä rakennetta, koska se on viestin kannalta hyvä: yksi sana, jota jauhetaan ja iskostetaan lukijan päähän. Sanaan/käsitteeseen voi liittyä laajojakin näkökulmia, mutta pedagogisesti yksi iskusana on hyvä.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjoittivat kirjan nimeltä Innostus (Talentum). Ilman innostusta homma ei mene eteenpäin. Jonkun on jossain innostuttava ja vedettävä muut mukaan. Apean ja möllin kansan tulevaisuus on harmaa.

Hyvää tarkoittava kirja. Potku persuksille tässäkin asiassa on toisinaan tarpeen.

Luin myös Mikael Pentikäisen kirjan Luottamus (Otava). Se on Innostusta laajempi ja henkilökohtaisempi matka  sekä ihmiselämän että yhteiskunnan olennaiseen peruskäsitteeseen. Luottamus on kaiken alku ja loppu. Ilman sitä innostuksestakaan ei ole paljon iloa. Jos kukaan ei luota sinuun, saat innostua keskenäsi.

Pentikäinen kirjoittaa hetkittäin auki valtavaa kasaa power pointeja eli listaa hieman ulkokohtaisesti fiksuja asioita luottamuksen tiimoilta. Välillä hän kertoo omista kokemuksistaan, muun maussa potkuistaan Hesarista, ja silloin kerronta sähköistyy. Kirjan kokonaisuus on kiinnostava ja viisas.

Vaalikirjaksikin Luottamusta on uumoiltu, sillä Pentikäinen pyrkii Brysseliin.

Luottamus on samalla kertaa jotain selvää ja varsin ohutrajaista. Sanonta luottamusta joko on tai ei ole, pitää valitettavasti paikkansa. Epäluottamus kalvaa hyvät asiat hajalle. Jos et voi luottaa puolisoosi, ystäviisi, työtovereihisi, pomoosi olet liemessä. Luottamus on vastavuoroista – jo sinä et luota, tuskin sinuunkaan luotetaan.

Kahdesta edellä mainitusta kirjasta Luottamus jää askarruttamaan mieltä pitempään. Syystäkin. Innostus tulee ja menee, mutta luottamus säilyy.

Roth luki koko tuotantonsa

Luin Philip Rothin romaanin Nemesis. Siksi ilahduin kun tämän päivän Hufvudstadbaletissa oli kirjailijan laaja haastattelu. Sen tekijä on Svenska Dagbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Daniel Sandström. Haastattelu ilmestyy saman päivänä sekä SvD:ssa ja New York Timesissa sekä HBL:ssä ja.

Roth, 79, kertoo lukeneensa koko tuotantonsa, 31 kirjaa, jotta saisi selville onko hän käyttänyt elämänsä turhaan, heittänyt sen hukkaan. Rothin lopputulema on – hän lainaa nyrkkeilyn raskaansarjan mestaria Joe Luisia: ”Tein kaiken niin hyvin kuin osasin sillä mitä  minulla oli.”

Usein kuulee kirjailijoiden (ja muidenkin taiteilijoiden ) sanovan, että he eivät kestä/halua lukea omaa tuotantoaan. Että kun teos on heidän käsistään lähtenyt, se elää omaa elämäänsä tai sitten ei. Joka vanhoja muista sitä tikulla silmään ja uutta matoa koukkuun jne.

Haastattelussa Roth myös vastaa syytöksiin, että hänen tuotannossaan olisi  misogyniaa eli naisvihaa. Roth kieltää tämän ja sanoo, että ”yritystä pakottaa jonkin aatteen maailmankuva osaksi kirjailijan tapaa nähdä todellisuus, voidaan erehdyksessä kutsua tulkinnaksi”.

Hyvin sanottu.

Pakkotulkinnat ovat ikävä juttu.

Mutta ilman tulkintaa romaania ei voi lukea, tuskin edes avata kirjaa. Teksti menee päähäsi, jossa on lukuisia suodattimia ja esiymmärryskytkentöjä. Asenteet ja opitut käsitteet pyörähtävät heti käyntiin kun ensimmäinen lause on luettu.

Onneksi kriitikot ja kirjallisuudentutkijat joutuvat käsittelemään tulkintaa tietoisemmin, kuin satunnainen lukija, jolle väärintulkinnat ovat (luojan kiitos!) sallittuja.