Posti toi Parnasson. Lehti juhlii 60-vuotista taivaltaan. On siis aika pohtia omaa suhdettaan tuohon instituutioon, jota myös kirjalliseksi aikakauslehdeksi kutsutaan.
Muistan Parnasson jo nuoruudestani. Ensikontakti tapahtui 1970-luvun alussa. Harrastin kirjoittamista, runoutta. Törmäsin aikuismaiseen lehteen todennäköisesti ensimmäisen kerran kirjastossa. Ymmärsin, että kyse on Kirjallisuudesta, isolla kirjaimella. Poikaset älkööt vaivautuko.
Vasta 2000-luvun alussa uskaltauduin siirtyä, nousta, uudelle tasolle: ryhdyin Parnasson kestotilaajksi. Turun kirjamessuilla oli silloisen kustantajan Yhtyneitten Kuvalehtien ständi ja hyvä tarjous. Epäsäännöllinen Parnasso-suhteeni muuttui säännölliseksi.
Aikaisemmin olin vain satunaisten käsiini osuvien lehtien varassa. Muistan myös muutaman kerran ostaneeni Parnasson. Tunsin silloin itseni paremmaksi ihmiseksi. Fiksummaksi ja taiteellisemmaksi. Tietoisuus lehdestä ja sen merkityksestä oli minulle kaikki vuodet vastaansanomaton.
Jokin lehdessä on kuitenkin aina harannut vastaan, tökkinyt. Mikä? Varmaan kirjallisuusmaisuus, tekstin ylevöitetty nousu arjen yläpuolelle. Eliittisyys. Toisaalta juuri tämä ajattomuus, litteräärin jumaluuden perään haikailu, on tehnyt Parnassosta samalla kertaa puoleensavetävän ja pelottavan.
Edellä sanottu sopii myös pyhyyden käsitteeseen. Parnassossa on jotain samaa, senhän paljastaa nimikin, taiteen, eritoten runouden ja muusain tyyssija. Laakerikruunuin palkittujen kirjallisten henkien Hall of Fame. Lehti ei kätke itseymmärrystään ja syvintä olemustaan. Lehden sivuilla uhrataan runouden jumalille ja levätään kirjallisten tuulien ja käännöshelmien lempeässä ymmärryksessä.
Parnasso sijaitsee maamme kirjallisuuden kaikkein pyhimmässä. Lehdellä on asema, mutta mikä parasta, se ei öykkäröi eikä käytä asemaansa vääriin. Siihen se on liian sivistynyt. Ja kirjallinen. Niin ainakin haluan uskoa.
Parnassoa tilaamalla ja lukemalla osallistun kirjallisuuskulttiin.
Oi, niin mieluusti sen teen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti