Cosy mystery - uusi lemppari

Dekkarit jakautuvat moneen alagenreen. Cosy crime on yksi ja sen alagenreä voidaan kutsua cosy mysteryksi. Siihen päätin tykästyä. Kilttiin, viihtyisään, herttaiseen mysteeriin.

Mutta mikä ero on crimellä ja mysterillä? Mysteryssä ei ehkä ole ilmiselvää rikosta, vaikka sellainenkin voi tarinaan sisälttyä. Harrastajat huseeraavat rennosti ja saavat totuuden mysteeristä selville ilman, että törmäävät sosipåaattisiin sarjamurhaajiin.  Tapahtumapaikka on usein mukava miljöö. Cosy crime kertoo nimensä mukaisesti rikoksesta, usein murhasta, mutta sekin selviteään huumorilla ja herttaisesti höpöttäen. Ratkaisijat voivat olla poliisejakin.

Dekkarit eli rikoskirjallisuus ( + tv-sarjat, elokuvatkin) tarjoilee loppumattoman kattauksen murhia. Viihteellistää kuoleman, arkipäivöistää murhaamista. Cosy crime/mystery tekee väkivaltaisista kuolemista vähemmän pelottavia, jotenkin kotikutoisia. No se nyt sattui kuolemaan, mutta ei hätää, me selvitämme mikä meni vikaan...

Olen viikon sisälla lukenut botswanalaisetsivä Mma Ramotswen (Alexsander McCall), remonttidekkari Raakel Oksan (Eppu Nuotio) sekä kuopiolaispoliisi Anette Savolaisen (Marja-Sisko Aalto) seikkailuista. Tosin A. Savolainen ei ole kunnolla cosy, vaikka höpötystä siinäkin harrastetaan. Richard Osmanin Torstain murhakerho (varma cosy) odottaa vuoroaan.

Että tällainen vaihe nyt menossa.

Mustekynäpäivä, Fountain Pen Day

 

Marraskuun ensimmäisenä perjantaina vietetään mustekynäpäivää (Fountain PenDay). Se sai alkunsa vuonna 2012, kun alan toimijat halusivat nostaa perinteisen mustekynän arvostusta - samalla haluttiin edistää käsin kirjoittamista.

Käytännössä Fountain Pen Day on paljolti kaupallinen tapahtuma, jolloin kyniin erikoistuneet kaupat tekevät tarjouksia. Mutta mustekynien ystävät ja harrastajat käyttävät päivää "aatteensa" levittämiseen - siksi minäkin bloggaan siitä.

Mustekynä on mainio kirjoitusväline (writing instrument). Vuosikymmeniä käytin työssäni toimittajana huonoja kuulakärkikyniä. Vasta viimeisinä työvuosinani ymmärsin siirtyä mustekyniin.

Sain lahjaksi Lamy Safarin. Siitä se ajatus sitten lähti... Ja samalla tiellä ollaan edelleen. Nyt minulla on parikymmentä mustekynää, joissa on kaikissa erilainen  kirjoitustuntuma ja joissa on erilaiset terät (EF, F, M, B sekä Flex ja Stub eli "lattaterä").

Kuvassa oleva Montblancin Master of Art -sarjan Homage to Pierre Auguste Renoir -kynä ei valitettavasti kuulu vaatimattomaan "kokoelmaani". 

Länsirata ja Paavo Haavikko

Länsirataa eli tunnin junaa on ajettu kuin käärmettä pyssynpiippuun. Aiheen uutisointia seurattuna osui silmiini Paavo Haavikon liki profetaalinen aforsimi: "Olipa kerran rautatie, joka tahtoi tulla rakennetuksi, ja niin luja tahto sillä oli että se teki itsensä."

Aforismi on peräisin kokoelmasta Ikuisen rauhan aika (Otava 1981). Sieltä löytyy myös yksi mieltäni eniten ilahduttaneita nykyaforismeja, vai pitäiskö sanoa aforistinen heitto: "Ekumenia on jonkin hotelliketjun keksintö. Eikä huono."

Löysin yllättäen kirjahyllystäni Haavikon Puhua, vastata, opettaa (WSOY, 3. painos 2010, ensimmäinen painos 1972), joka aikanaan uudisti aforismiperinnettä sarjallisuudellaan. Sieltä poimittakoon tätä pilvistä syksyistä päivää valaisemaan kyyninen/anarkistinen toteamus: "En halua muuttaa tätä järjestelmää toiseksi. Se on jo kyllin huono."

Ja aika hapan on tämäkin, Ikuisen rauhan ajan avaus: " Hirsipuun juurelle saakka minä olen uskollinen kuninkaille. Siitä ylöspäin olen minä hirsipuulle uskollinen."

Minä näen, vihdoinkin!

Tässä tulee tunnustus. En ole tänä vuonna lukenut yhtään romaania. Syy on yksinkertainen: en ole pystynyt, koska näköni on kaihin myötä huonontunut salakavalasti. 

Mutta nyt olen kaihileikkauksessa käynyt ja järkyttynyt. Maailma on valoisia ja kirkas. Olin unohtanut miltä tuntuu, kun näkee hyvin. Ensimmäisenä kirjana tartun... Niin, en vielä tiedä mihin. Mutta sen tiedän, että lukemisesta voi taas saada iloa.

Ymmrrän ihmisiä, jotka tuskailevat kaihin kanssa, että milloin se on niin pahana että pääsee leikkausjonoon. Minä odotin jonossa vuoroani hieman yli kuusi kuukautta.

Muistuu  mieleen erään nuoren lehtimyyjän tokaisu: Vaikuttaa siltä, että kaihi, kuolema ja minä hätyyttelemme samoja ihmistä.

Muistikirjat järjestykseen, vihdoin!

 

Raivasin kirjahyllystä tilaa muistikirjoilleni. Ne kattavat ajanjakson 2/2020 – 7/2025. Muistiinpanot ovat kirjallista laatua, eivät päiväkirjamerkintöjä. Kirjoja on 22, numero 23 on jo hyvässä vauhdissa. Yleensä kirjoissa on ainakin 200 sivua, monissa 250.

Viiden vuoden aikana olen tutustunut moniin muistikirjoihin ja niiden paperilaatuihin. Koska käytän mustekynää, paperi ei saa päästää mustetta läpi.

Suosikkini on Leuchtturm 1917 eli Lettu, se on kiusallisen arvokas, n. 25 euroa. Olen kokeillut myös Rhodiaa, mikä on oivallinen sekin, mutta ei halpa. Olen käyttänyt myös erilaisia omissa varastoissani olleita kirjoja sekä ostanut alennushyllyistä. Yksi täysi hutikin tuli tehtyä, sen sivut vuosivat kuin seula.

Oiva löytö on Lidl. Siellä on toisinaan kampanjatuotteina muistikirjoja (kovin samantapaisia kuin Leuchtturmit) jotka sopivat mustekynäköyttöön hyvin. Vihkon hinta on 3,99 €. Nyt ostin neljä varastoon. Samalla hinnalla saa kaksi pientä ”taskumuistikirjaa”.

Yksi muistikirja kestää noin neljä kuukautta, joskus kolme. Lisäksi minulla on käytössä taskumuistikirja ja isompikokoinen myöhäisillan muistikirja. Niitä ei tuossa hyllyssä ole.

Tekoäly on aforistikon päänsärky

 

Pyysin tekoälyä (Chat GPT) kirjoittamaan aforismeja. Laitoin mukaan sanan tai kaksi joiden piti sisältyä ajatelmaan. Tässä tulos:

*

Tekoäly etsii vastauksia — Jumala kysyy, kuka sinä olet.

Aforismi on ajatus, joka riisuu itsensä turhasta — kunnes jäljellä on vain ydin, joka jää mieleen palamaan.

Demokratia ei ole äänten määrä, vaan kyky kuunnella myös niitä, jotka jäivät vähemmistöön.

Hiljaisuus on kuin lentokoneen jälkeensä jättämä taivas — vasta mentyään sen huomaa.

Pyhiinvaellus ei mittaa matkaa askelissa, vaan sydämen askeleissa kohti totuutta.

Sielu kuulee hiljaisuudenkin, kun mieli on vielä melussa.

Sielu ei kaipaa omistamista — vain tulemista nähdyksi.

Kun sielu hymyilee, kasvot eivät aina ehdi mukaan.

Kuolema on kuin sakset: se katkaisee langan, mutta ei päätä, mihin suuntaan se ehti kulkea.

Ekumenia on silta, ei päämäärä — se yhdistää sydämet ennen opinkappaleita.

*

Kiinnostavaa, joskin geneeristä ja hyvää tarkoittavaa elämänviisautta, herttaista jopa. Tuo viimeinen ekumeniaan liittyvä on minusta suht mainio. Pitänee jatkaa kokeiluja. Välitilinpäätöksenä omatekemä:

Tekoäly on huonon aforistikon surma, keskinkertaisen pelastus ja hyvän päänsärky.

P.S. Kuvassa Martti Ahtisaaren hautamuistomerkki.

Lamy 2000 - kaksi erilaista versiota

Lamy 2000 on yksi tunnetuimmista kynämalleista. Sitä pidetään myös yhtenä parhaimmista mustekynistä, eikä syyttä.

Minulla on jo useamman vuoden ajan ollut perusmallinen, makrolonista tehty versio EF-terällä. (Makrolon on eräänlainen muoviyhdiste, polykarbonaatti).

Lamy 2000:sta on myynnissä myös metallinen, kokonaan harjatusta teräksestä tehty versio. Sellaisesta olen pikku hiljaa haaveillut ja silmiini osui kynä, jonka teräsuojus, hattu, oli pudonnut ja siinä oli iskemäjälkiä, Kauneusvirhe ei onneksi käytännössä haittaa toiminnallisuutta. Niinpä sain neuvoteltua kynälle sopuisan hinnan ja ajattelin: Anna palaa, rahaahan se vain on

Teräksisessä kynässä on M-terä eli medium, se kirjoittaa paljon leveämpää jälkeä kuin extra fine. Pidän myös kynän painosta, kirjoittaminen asettuu käteen mukavasti. Toki ymmärrän, että jonkun toisen mielestä kynässä on painoa liikaa peruversioon verrattuna

Ensimmäiseksi pyöritin mäntää Diaminen Aurora Borelis -pullossa ja täytin kynän revontulenvihreällä

'Erilaiset kynät, terät ja musteet tuovat kirjoittamiseen hauskaa jännitteisyyttä ja virkistävää vaihtelua.

Kirjoitin viitisen vuotta sitten Lamy 2000:sta tarkemmin otsikolla: Muotoiluklassikko kirjoitusvälineenä

Aforismit ilmatilassa

 

Aforismit ovat alkaneet kiinnostaa. Löysin kirjastosta niiden kirjoittamiseen tarkoitetun oppaan, Markku Envallin Miten kirjoitan aforismeja.  Sen on kustantanut Suomen aforismiyhdistys (2011). Kiinnostava johdatus aiheeseen. Envall on ehkä nykyaforistiikan isoin nimi, olkoonkin, että hän suosii sarjallisuutta ja fragmenetteja. Mutta siihen suuntaan aforistiikka kait menee, sillä klassiselle terävälle ajattomalle sanonnalle sanalaskujen hengessä ei enää ole niin paljon tilaa. Somellinen ilmatila on muutenkin sakeana pisteliäitä nokkeluuksia ja  hyvää tarkoittavia elämänohjeita.

Koppasin kirjastokäynnillä mukaan seuraavat aforismikirjat: Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje (Into 2014), Pauli Luoma: Kyynelkieli (Kesura 2005) ja Manne Tuomenoksa (Oppian 2024). Varsinkin wienilääisen Karusin (1874-1936) aforimeissa on vanhan maailman mukava klangi.

Sarjakuvan pauloissa yhäti

 

Sarjakuvat ovat aina kiinnostaneet. Nuorempana sotasarjat, Kuvitetut klassikot ja hetken myös Tenavat. Kaikenlaiset strippisarjatkin maistuivat. Myöhemmin albumit tai jopa sarjakuvaromaanit kiinnostivat.

Yksi suosikeistani oli/on edelleen italialaisen Hugo Prattin luoma hahmo Corto Maltese. Hänestä kertovat sarjakuvaromaanit ja -novellit ilmestyivät vuosina 1967 – 1988. Prattin kuoltua (1995), alkoivat käsikirjoittaja Martin Quenehen ja piirtäjä Bastien Vives tehdä uusia Corto Maltese -sarjoja. Albumien kannessa on Pratt yhtenä kolmesta tekijänimestä. Uusia seikkailuja on ilmestynyt jo neljä. Kaikki kuten Parttinkin albumit on suomennettu.

Corto Maltese – Musta valtameri (suom. Heikki Kaukoranta, Jalava 2024) on hauska hyppäys nykyaikaan. Alkuperäiset Corto Malteset sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle. Uutukaisessa nuori Corto Maltese seikkailee vuodessa 2001. Uutiset kertovat New Yorkin kaksoistorni-iskuista, mutta Cortolla on muuta mielessä. Tapahtumat saavat vauhtia Japanista ja päätyvät Peruun.

Corto Maltesessa viehätti niiden repliikkien ironinen tunnelma, historialliset hahmot ja perinteinen vaeltajaromantiikka, Corto on kapteeni ilman laivaa, onnensoturi. Prattin tavassa piirtää oli myös rentoutta, kerronnallista otetta, jota Viveskin tavoittelee.

Matkamuistoni ovat jatkossa mustekyniä

Päätin, että ostan matkamuistoiksi vain mustekyniä. Ensimmäisen uuden politiikan mukaisen ostoksen tein Funchalissa Madeiralla. Sieltä mukaan lähti Cross Bailey Light merpihkanvärisenä. M-terä kirjoittaa mukavasti. Tosin hoksasin vasta jälkeenpäin, että Cross käyttää omia mustepatruunoita eli niihin ei oikein sovi ns. universlit, jota moni muu käyttää. Omia patruunoita on myös ainakin Parkerilla, Lamyllä, Platinumilla ja Pilotilla, joten asia oli sinänsä tuttu. Kävin jälkikäteen ostamassa kuuden patruunan paketin varoiksi

Vinkki: hyviä kynäkauppoja Funchalissa ovat ainakin ABC A’rte (josta ostokseni tein), Papelaria Condessa ja Cartonada Papelaria Tecnica. Ne ovat lähekkäin tuomiokirkon ja jesuiittakirkon välisissä kortteleissa. Tarjolla erityisesti Shaefferia, Crossia ja Parkeria. Mutta hieman kauempana sijaitsevasta kauppakeskus Galleries Sao Lourencosta tein todellisen löydön.

Nimittäin minulla on yksi kynä-graali, Montblancin Writers Edition 1999 eli Marcel Proust. Sydän hypähti sieraimiin kun näin sellaisen hieman nuhjuisesta kynä/paperikauppa Julberissa. Sain ottaa sormituntuman ja kuvan. Ehdin jo elätellä ajatusta, että kynään olisi jäänyt pölyttymään vanha hintalappua. Ei toki. Kuvitteelliset ostoshaluni hyytyivät vilkaistuani hintaa: 2990 euroa. Huh ja huoh.

Graalini jäi sinne "suojahinnoittelun" taakse. Ostin liikkeestä kuitenkin nahkaisen (ruskea) kynäkotelon.

Julberin toinen liike löytyy kauempaa ostoskeskus Forum Madeiran takaa. Poikkesin siellä, mutta mustekynävalikoima oli olematon. Päädyin silti ostamaan fine linerin, Rotringin Tikkyn teräpaksuudella 1.0. Kotona olevat lyijytäytekynät ovat 0.5 tai 0.7.

Ylipäättään Madeiralla laatukynä maksavat sen verran kuin niiden EU:ssa tulee kivijalkakaupoissa maksaa. Toki netistä saa edullisemmin, mutta aina pitää laskea mukaan lähetyskulut. Niinpä maksoin Cross Bailey Lightista 43 euroa, vaikka netistä sen saisi noin kolmellakympillä, pari euroa yli tai ali. Mutta kun siihen lisää postimaksun, niin aika samoihin tullaan. Lisäksi jäisi uupumaan ostokokemus eikä kynä olisi matkamuisto.

Kuka saa varastaa ja keneltä?

 

Vuoden ensimmäinen romaani luettu. Rebecca F. Kuangin Yellowface (Teos, suom. Helena Bülow). Olipa hyvä ja raikkaan oloinen kirja, vaikka kuvasikin kirjallista varkautta, somevihaa ja -vainoa, amerikkalaisen kustannusmaailman ahdistavia koukeroita, intersektionalismia, rasismista...

Lähtötilanteessa menestyvä kirjailija Athena Liu kuolee illanvietossa ei-niin-menestyneen kollegansa ja ystävänsä silmien edessä. Ystävä, kirjan päähenkilö June Hayward, myöhemmin Juniper Song, nappaa asunnosta mukaansa keskeneräisen romanikäsikirjoituksen ja alkaa työstää sitä omissa nimissään valmiiksi. Kirjasta tulee myyntimenestys.

Samalla kiinalaisyhteisön someaktivisteissa herää epäily, että kirjan kirjoittaja ei ehkä olekaan valkoinen Juniper Song. Eikä edes saisi olla. Alkaa liki kauhukirjamainen tapahtumaketju.

Etukäteen oudoksuin kirjan englanninkielistä nimeä, mutta se sai nopeasti selityksensä ja rinnastuu käsitteeseen ”blackface”.

”Keltanaamaa” on mukava lukea, se vetää sisäänsä ja tarjoilee näkökulmia ja muuttuvia sympatiankohteita lukijalle. Kirjallisuudella on myös kulissinsa, joiden takana sattuu ja tapahtuu.