Taivasta on tapana verrata milloin mihinkin, harvemmin kuitenkaan lihahyytelöön. Marcel Proust tällaisen vertauksen kuitenkin tekee, ei taivaaseen paikana – vaikka siihen suuntaankin kuvaa voisi kehitellä - vaan taivaan väriin.
Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaniin Neljännessä osassa (Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2, sivu 200, suom. Inkeri Tuomikoski) sanotaan:
”Samankaltainen siekale punaista merellistä taivasta kuin se jonka näin Combrayssa kiviristin yläpuolella tullessani kävelyltä ja valmistautuessani käväisemään keittiössä ennen illallista, yhtä tiiviinä ja kirpeänä kuin lihahyytelö ja kohta sen jälkeen, allaan kylmäksi käynyt meri, sininen kuin säyneen selkä, yhtä rusottava kuin lohi, jota meille kohta tarjoiltaisiin Rivebellessä, viritti mielihyvää jota tuntisin pukeutuessani asianmukaisesti illallista varten.”
Lause on huikea. Se sisältää runollisen terävän maisemakuvauksen, muistojen esiin nostamat tunteet ja nykyhetken läsnäolon, odotuksen ja tulevaisuuden.
Mikä väristä onkaan alatoopi ollut Proustin aikoihin Ranskassa? Edellä olevan kuvauksen pohjalta voin kuvitella ja jopa maistaa sen, kuten tarjolla olevan lohenkin. Visuaalinen elämys muuttuu makuaistin tapailuksi lukijan mielessä, vaikka Proustilla yleensä maku (ja tuoksu) synnyttää muiston ja elämyksen.
Harvoin kirjaa lukiessani kiinnityn yhteen lauseeseen, palaan siihen, katselen ja maistelen sitä. Proustia lukiessa lauseita (monin verroin pitempiä kuin edellä lainattu) löytyy vaikka kuinka paljon.
Nyt ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat Proustiin ja haluavat etsiä omaa kadonnutta aikaansa freskosta, valtaisista kudoksesta, mielleyhtymien, muistojen ja tarkkojen havaintojen verkostosta, jonka kirjailija heidän eteensä luo.
Project Proustini siis jatkuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti