Minulla on outo olo, kuin yllätysvoittajalla. Olen saanut luettua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ensimmäisen osan Swannin tie 1 eli ”Combray”.
Ymmärtääkseni kirjallisuuden ystävät voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka ovat lukeneet Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ja niihin jotka eivät. Ne jotka eivät ole lukeneet, voidaan lisäksi jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka aikovat sen lukea, ja niihin jotka eivät suin surminkaan ryhdy moiseen.
Aion pyrkiä ensimainittuun ryhmään. Ja Combrayn jälkeen uskon myös onnistuvani. – Aikaa se ottaa, mutta ottakoon.
Ihmeellistä haahuilua koko Combray, ihmeellistä ja ihanaa. Osuvia pistoja mielen ja muistin kankaalle. Siveltimenvetoja suoraan silmistä sieluun. Combray, lapsuuden muistojen tihentymä, keksitty pikkukaupunki tajunnan takapihoilla ja korkealla vuorella.
Combray vyöryttää unen ja muistin logiikalla tapahtumia lapsuudesta ja nuoruudesta, vaikutelmia orapihlaja-aidoista, leivoksista, teen mausta ja kertomuksen alkuja ihmisistä, paikoista sekä psykologisia ja sosiologisia havaintoja yhteiskunnan rakenteesta ja ihmisten välisistä hierarkioista. On siis vaikea sanoa lyhyesti, mistä Combray kertoo. Se lienee jonkinlainen johdanto tulevalle. Se alkaa nukahtamisvaikeuksilla ja päättyy heräämiseen.
Luettuani Combrayn, tunsin pettymystä aloittaessani Swanin tie kakkosen (jossa on kaksi jaksoa Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi. Johtuneeko osin suomennoksesta (Inkeri Tuomikoski, 1977), mutta Combray (suomennos Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, 1968) rullasi joten runollisemmin ja sumuisemmin. Tai sitten vain parinsadan sivun mittaan totuin tekstiin, hyväksyin sen olemuksen. Sekin voi hämätä, että kakkososa alkaa nimensä mukaisesti selkeällä kertomuksella herra Swannin rakkaudesta Odetteen, olkoonkin, että kertoja edelleen harrastaa pitkää lausetta ja rönsyilevää ajatusta tarkkojen havaintojen lisäksi.
Mutta ei vielä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Olen Swannin tie kakkosessa vasta sivulla 52.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti