perjantai 29. huhtikuuta 2011

So what, mr. Proust?

Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka sanovat, että ovat yrittäneet lukea Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin, mutta että heiltä on loppunut motivaatio kesken. Kirja kasvaa megalomaanisiin ihmissuhteiden psykologisiin revittelyiin menneessä ajassa. Oikeutetusti voi kysyä, so what? Mitä tekemistä Proustin kuvaamalla ajalla on meidän aikamme kanssa? Ei mitään, mutta romaanitaiteen kanssa sillä on paljonkin. Ja sen vuoksi ihmismielen ja sen toiminnan kanssa.

Edellä sanottu olkoon yleistys.

Proust-projektini on hyvässä vauhdissa eli kolmas kirja on luettu. Siinä kertoja käy vimmatusti lävitse suhdettaan Gilberteen, lapsuuden rakastettuun, sekä tämän vanhempiin, herra ja rouva Swanniin. Kertoja on ylivirittynyt herraspoika, hemmoteltu, mutta tarkkanäköinen omaan psykologiseen sisäeritykseensä tukeutuva ja tukehtuva, sietämätön, naurettava, ihastuttava, liki limainen, sairaaloinen, kiero, sivistynyt, pikkuvanha nuljake, inhimillinen ja tosi.

Kolmas osa, nimeltään Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa (1), alaotsikoltaan Rouva Swannin ympärillä sisältää rakkaustarinan ja sen lopun (ja lupauksen uuden rakkauden alusta). Kertoja päättää lopussa ettei tapaa Gilberteä, joka on häntä kohtaan penseä, jotta rakkaus aikanaan lakkaisi. Silloin ei ole väliä, että Gilberten penseys on ehkä muuttunut rakkaudeksi. Mitä peliä!

Kolmanteen osaan sisältyy kaksi aivan erityisen herkullista jaksoa Ensimmäisessä kertoja pääsee pitkään kinuttuaan isoäitinsä kanssa teatteriin katsomaan kuuluisaa näyttelijätärtä la Bermaa. Kokemus on pettymys, sillä hypettämällä hehkuteltu ja kuviteltu taide-elämys jää toteutumatta ja la Berma vaikuttaa tavallista tontummalta näyttelijältä. Myöhemmin aikuiset selittävät hänelle mistä esityksessä ja la Bermaan taiteessa oli kyse. Kertoja ymmärtää sen, mutta ei voi mitään kokemukselleen, tunteelleen, pettymykselleen ensimmäisen esityksen nähtyään.

Proustin mammuttiromaanissa on kyse ensimmäisen kokemuksen, tunteiden ja kuvitelmien voimasta. Ne ovat alkuperäinen, jota vasten myöhemmät kokemukset peilautuvat.

Toinen herkullinen tapaaminen on kun kertoja tutustuu ihailemaansa kirjailija Bergotteen. Luonnossa mies ei vastaa kertojan luomaa ihanteellista kuvaa, joka on syntynyt tämän teoksia lukemalla ja imitoimalla.

Hirvittävä intensiteetti, puhku ja palo päällä kertoja etsii kadonnutta aikaa ja lukija, minä poloinen, luen silmät tapilla luokkayhteiskunnan analyysia, mihinkään liittymätöntä huokailua ja sentimentaalista väristelyä, hyvän ja pahan tuolla puolen tapahtuvaa muistelua, muistamista, unennäköä ja avointa tunnustamista.

Kolmannessa osassa vilahtaa ohimennen sivulauseessa Albertine, kertojan seuraava suuri rakkaus. Aloitan jo tänään neljännen osan lukemisen.

P.S. Luin kolmatta osaa matkalla Englantiin ja siellä ollessa. Kokemus antoi lisämerkityksiä sisältöön, sillä maa jossa kirjaa luin, on edelleen monin tavoin luokkayhteiskunta kuten Proustin kuvaama 1800/1900-luvun vaihteen Ranskakin. – Se missä kirjaa lukee, on osa lukuprosessia: mikä oli todistettava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti