Sietämätön akka! Lisätään vielä soppaan rakkautensa täysin sokaisema mies ja ylivirttynyt kertoja, niin saadaan kieroutunut rakkauden Korkea veisu, todellinen Laulujen laulu.
Proust-projektini on edennyt Kadonneen ajan etsinnän toiseen osaan. Kirjan alkuosa keskittyy herra Swannin, Charles Swannin, hulluun rakkauteen, joka saa sietämättömät mittasuhteet. Rakkauden kohde, Odette de Crécy, osoittautuu itsekkääksi ja ilkeäksi puolimaailman naiseksi, joka pompottaa onnetonta herra Swannia.
No jaa, voihan sitä Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan toista osaa noinkin kuvata.
Swannin tien toinen jakso on nimeltään Swannin rakkaus. Kertoja syventyy sen vaiheisiin ja ilmenemismuotoisin. Kyse on kahden tyystin erilaisen ihmisen rakkaudesta, josta kasvaa ajan oloon yksipuolinen. Odette toteuttaa teoriaa, jonka mukaan rakastunutta miestä pitää kohdella huonosti, jotta tämän kiinnostus ei sammu. Paitsi että lopulta sammuu, kun miesparka ymmärtää, että häntä pidetään pilkkana. Odettesta paljastuu paitsi heterouskoton myös bi-seksuaalinen puoli.
Vaikuttaa aivan kuin referoisin viihdekirjaa. Mutta en referoi, vaan otan esiin yhden tason Proustin huumaavasta kuvauksesta.
Toisen osan Kolmas jakso on nimeltään Paikannimet: nimi. Se on eräänlainen kaiku herra Swannin hullusta rakkaudesta, sillä siinä kertoja rakastuu Swanien (Charles avioituu Odetten kanssa) tyttäreen, Gilberteen, jonka lapsena tapaa puistossa. Rakkaus on yksipuolista ja sairaaloisen ylivirittynyttä.
Proustin pitkää ja rönsyilevää kerrontaa höystää edelleen tarkka psykologinen mielenliikkeiden ja tilanteiden havainnointi ja luokkayhteiskunnan armottomuuden paljastaminen.
Ykkösosan, Combrayn jälkeen minulta kesti tovin päästä kakkososan maailmaan sisään, mutta ei hätää, homma alkoi toimia ja teksti imaisi mukaansa.
Odetten ja herra Swannin rakkaustarina on varmasti yksi kaunokirjallisuuden mehukkaimpia. Siitä ja kertojan yltiöpäisestä kiinnostuksesta Swannin perheeseen (jota hän ei oikeasti edes tunne) kerrotaan lisää kolmososassa.
Myönnän, kaikki edellä sepustamani tuntuu tyhmältä, mutta silti Proustin lukeminen tuntuu tärkeältä. Ja tuottaa suurta iloa.
Edelliset Proust-projektiini liittyvät bloggaukset ovat:
Combrayn pauloissa (27.3.2011)
Sivu kerrallaan (6.3.2011)
Askelen lähempänä Proustia (18.2.2011)
Kadonnutta aika etsimässä (6.2.2010)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti