Kuutisen vuotta
sitten naapurihuoneessa istuva työtoverini osti hevosen. Naureskelin, että
hänen pitäisi ryhtyä kirjoittamaan hevoskirjoja, tilausta olisi erityisesti
keski-ikäisistä naista hevostalleilla kertovalle puoliromanttiselle
kirjasarjalle. Ehdotin sarjan nimeksi Laukkaleidit.
Ei ryhtynyt
Anna-Kaisa Pitkänen Laukkaleidien emoksi, mutta hevoskirjailijaksi ryhtyi.
Vuonna 2008 ilmestyi tietokirja Hevosvoimia (Kirjapaja), joka käsitteli
ratsastuksen myönteisiä vaikutuksia muun muassa terveydelle.
Omalaatuinen ystäväni (Kirjapaja 2012) on Anna-Kaisa Pitkäsen tuorein hevoskirja. Se on miltei
romaanimainen ja hyvin keskittynyt kuvaus naisen ja hevosen välisestä
yhteydestä, tai oikeammin yhteyden etsimisestä. Joku voisi erehtyä pitämään kirjaa
henkistyneempänä kuin mitä se oikeasti on. Pitkänen ei viihdy yläpilvissä vaan
tieteellisen tiedon ääressä.
Kirjan tarina kertoo
hankalasta ja ”neuroottisesta” hevosesta, jota yritetään erilaisin keinoin saada
tasapainoon. Pitkänen käsittelee yksityiskohtaisesti muun muassa hevosen muistia
ja pelkotiloja sekä kuvailee erilaisia harjoitteita, joilla yrittää päästä
selvyyteen Varjonsa psyykestä. Hän myös siteeraa useita tieteellisiä
artikkeleita, joihin törmää etsiessään apuja ja tietoa hevosensa ongelmiin.
Vahvana sivujuonteena
on kriittinen suhtautuminen yleisesti hyväksyttyihin ja perinteisiin ratsastus-
ja hevosenhoito-oppeihin. Kuri ja tiukkuus ovat olleet hevosmiesten hyveitä,
mutta Pitkänen uskoo pehmeämpään lähestymistapaan. Hevoskuiskaajaksi tai -guruksi
Pitkänen ei pyri, mutta ei ole vaikea arvata, että moni kirjan lukenut häntä
sellaisena pitää.
Omalaatuisen
ystäväni alaotsikko on ”kuinka hevoseni opetti
minulle toisin katsomisen taidon”. Kirjan hyvä puoli on siinä, että tämä
”toisin katsominen” koskee ensisijaisesti hevosta ja sen tapaa katsoa maailmaa,
johon Pitkänen yrittää eläytyä. Sen sijaan rinnastukset ihmiselämän ja
henkisyyden puolelle ovat varovaisempia, vaikka matka hevosen kanssa on ollut
mitä suurimmassa määrin henkinen.
Pitkänen ei
inhimillistä hevosta (eläintä) enempää kuin on aidon eläytymisen kannalta
tarpeen. Varjo ei ole oraakkeli, joka istuu pilttuun perällä jalat ristissä
antamassa viisaita neuvoja laukkaleidien omiin kysymyksiin.
Kirja on omaelämäkerrallinen,
mutta siitä on karsittu henkilökohtaisuus pois tehokkaasti. Kirjan naisella on
aviomies ja hän synnyttää lapsen, mutta kumpikin vain vilahtaa ohimennen
taustalla. Hevosista kiinnostunutta lukijaa se tuskin haittaa, mutta vähemmän
alaan uppoutunut olisi ehkä lukenut mieluusti kuvauksen aviomiehen mielipiteistä,
kun vaimon aika ja perheen rahat kuluvat talleilla nelijalkaisen siuelunelämää pohtien.
Omalaatuinen
ystäväni on kaikkinensa viisas kirja. Ja hyvin kirjoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti