Häiritsevää runoutta

Joskus vanha kirja ei pelkästään herättää muistoja, vaan synnyttää uutta ajattelua. Näin minulle kävi kun pidin radion aamuhartauden 12.6. Se oli osa tiistaisaamujen teemahartauksia, joiden lähtökohtana on aina jokin kristillisen kirjallisuuden klassikko.

Tällaisen aamuhartauden pidin:

Kolmekymmentä vuotta sitten työskentelin kesätoimittajana. Samassa talossa oli myös kirjakustantamo, josta sain käteeni tuoreen teoksen  Kutsut minua nimeltä (Kirjapaja), joka sisältää valikoiman uskonnollista runoutta 1900-luvun Euroopasta. Valikoiman on koonnut ja runot kääntänyt Anna-Maija Raittila.

Muistan pettyneeni kirjaan pahasti. Jotenkin se ei vastannut käsitystä uskonnollisesta runoudesta. Ennakko-odotukseni oli jotenkin ilmeisempää runoutta, selvempää ja yksikertaisempaa. Mutta tarjolla oli vaikeaa, monikerroksista ja haastavaa. Kirjan runot olivat minulle tuikioutojen tekijöiden käsialaa. Äkkiseltään tunnistin vain Ylva Eggehornin, ruotsalaisen runoilijan, jonka kokoelma Pannaanko tasan oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kirja ilmestyi 1972.

Pettymykseni runovalikoimaa kohtaan kertoo enemmän minusta kuin kirjasta, jota opin pian arvostamaan, sillä se avasi silmäni. Ja se on paljon sanottu mistä tahansa kirjasta.

Kirjan esipuheessa Anna-Maija Raittila myöntää, että uskonnollisen runon valikoiman voisi koota monesta näkökulmasta. Hän päätyi viimevuostaan ja sen seitsemään ensimmäiseen vuosikymmeneen ja erityisesti toisen maailmansodan synnyttämiin tuntemuksiin. Onhan sanottu, että teologia voidaan jakaa kahteen aikakauteen: aikaan ennen ja jälkeen Hiroshiman. Tai aikaan ennen ja jälkeen holokaustin.

”Miten pitkälle vielä päivämme pimenee niin, ettemme enää tiedä mistä tämä hämärä alkoi”, kysyy Imre Györe. Gunnar Ekelöf vastaa: ”Aikansa kaikella – myös pimeydellä ja näillä katakombeilla – elämä tarvitsee niitä jotka etsivät tarkoitusta.”

Uskonnollista runoa on moni yrittänyt määritellä. Mitä se on ja miten se poikkeaa muusta runoudesta. Niinkin on sanottu – muistaakseni Oscar Wilde -  että hurskaus ja huono runous kumpuavat samasta lähteestä. Totta, on paljon uskonnollista runoutta, joka käyttää kaanaankieltä eli vanhoja uskonnollisia fraaseja joihin sekoittuu syvää ja palvaa tunnetta. Lopputulos voi olla tekijälleen totta, mutta ei ole sitä lukijalle.

Sen sijaan Anna-Maija Raittilan kokoamassa ja suomentamassa Kutsut minua nimeltä ja sen kahdessa jatko-osassa 1982 ilmestyneessä Suurempi kuin sydämeni ja 1983 ilmestyneessä Lähteenkirkas hiljaisuus -kokoelmassa ollaan tekemisissä korkeatasoisen runouden kanssa. Mikä sitten on hyvää tai korkeatasoista uskonnollista runoutta? Raittila kirjoitta ensimmäisen osan johdannossa, että ”uskonnollisen runouden tehtävä – tai sanoisimmeko mieluummin: runouden uskonnollinen tehtävä – on säpsäyttää ihminen hereille, irti erilaisista turva- ja tukirakenteista, joiden suojassa hellimme pelkojamme ja toiveitamme, irti hengellisistä etuoikeuksista, sopeutumisesta valheen ilmapiiriin”. Raittila myös uskoo, että uskonlyriikka parhaimmillaan paljastaa totuuden tavalla, joka antaa armon yllättää meidät.

Runoutta on sanottu uskon äidinkieleksi. Yllättäen opillinen, täsmällinen ja määrittelevä kieli ei olisikaan uskon syvintä olemusta, vaan sitä on runon, valon, puron solinan kieli, joka synnyttä sielussa kuvia ja näkyjä, oivalluksia ja avaa mahdollisuuksien ikkunoita kaikkiin suuntiin, ja kaikkialla puhaltavat hengen tuulet valmiina tuomaan armon sanomaa, jos vain haluamme sen kuulla.

Anna-Maija Raittila kirjoitta vielä esipuheessaan, että kristillisen taiteen – myös runouden – tehtäväksi jää armahduksen sanoman tuominen elämyksen tasolle, sinne missä ihminen on riisuttu oikeassa olemisen tarpeesta”. Juuri näin! Runon edessä ei voi olla oikeassa. Kuten ei rukouksenkaan edessä.

Mistä nousee tuo kammottava halu olla oikeassa ja sanoa viimeinen sana?

Lukiessani nyt vuosien päästä Uskon lyriikkaa -sarjaa, tunnen suorastaan kiitollisuutta kaikkia niitä runoilijoita kohtaan, jotka ovat eri aikakausina ja erilaissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa yrittäneet sanoittaa uskoa ja uskomista, ovat yrittäneet nähdä auringon myös siellä, missä hämärä tunkeutuu sisälle ihmiseen. Tätä sanoittamista meidänkin tulisi tehdä, eikä tyytyä sataan kertaan sanottuun.

Kutsut minua nimeltä sisältää kolme runosuomennosta Dietrich Bonhoefferiltä. Olin vallan unohtanut, että yksi niistä on sittemmin suosittu ja rakastettu virsi 600. Runovalikoimassa Raittilan suomennos on kuitenkin hieman virrestä poikkeava – säkeistöjäkin on seitsemän, virressä niitä on vain viisi. Uudessa virsikirjassa – joka ilmestyi viisi vuotta runosuomennoksen ilmestymisen jälkeen - virsi alkaa sanoilla ”Hyvyyden voiman ihmeellisen suojaan”. Runosuomennos sen sijaan alkaa ”Hyvien voimien uskolliseen suojaan”. Kolmas säkeistö alkaa virressä ”Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa”. Runosuomennoksessa kohta kuuluu ”Nyt anna yössä kynttilöiden loistaa”.

Erot eivät ole suuria, mutta kertovat käännösten erilaisuudesta ja sanojen tarkkuudesta. Runoudessa on kyse sanoista, niiden sävyistä ja vivahteista. Parhaimmillaan runo ikään kuin luo kielen joka kerta uudestaan. Se on kuin rukous, joka paljastaa ihmisen syvimmät salaisuudet.

(Lopuksi luin rukouksen, jonka on kirjoittanut saksalainen teologi Dörothee Sölle. Rukous on muunnelma katolisesta Ave Maria -rukouksesta. Se on – poikkeuksellisesti luterilaisessa hartaudessa - osoitettu pyhimykselle,  jotta tämä meidän puolestamme rukoilisi Jumalaa, kun emme itse jaksa tai osaa.)