Erään divarin loppu

Olin menossa teatteriin. Esityksen alkuun oli aikaa ja kävelin näyteikkunoita katsellen Kalliossa. Muistin, että lähellä on entisen työtoverini pitämä divari, antikvaarinen kirjakauppa. Muistin myös, että hänellä oli tapana pitää ovia auki myös ilta-aikaan.

Ja kas, ovi olikin auki. Vilkaisin ikkunasta sisään ja tuttuni oli paikalla. Pöllähdin iloisena sisään, mutta huomasin oitis, että tunnelmassa oli jokin outo vivahde.

Syykin selvisi oitis. Kävi ilmi, että oikeastaan liike oli jo lopetettu edellisenä päivänä. Divarin pitäminen ei ollut kannattanut.

Tuttavani  kertoi, että viiden toimintavuoden aikana hän oli maksanut itselleen palkkaa alle tonnin. Onneksi hänellä oli varsinainen päivätyö muualla. Unelmien kirjakauppa tuli maksamaan paljon ja velkaakin jäi.

Divareilla ei ole helppoa. Kuka enää ostaa vanhoja kirjoja? Paljonko olen valmis maksamaan niistä? Tuttavani mukaan päivittäin olisi pitänyt myydä noin 300 euron edestä. Mutta yleensä myynti jäi alle sataseen.

Kerroin tuttavalleni lukeneeni juuri kirjan, jossa ylistettiin divareita ja divariromantiikkaa (Mikkel Birkekaad Libri di Lucan arvoitus, josta postaus täällä). Tuttavani tunsi kirjan, hymähti ja sanoi, että hänellä on niitä kaksi kappaletta hyllyssä.

Onko kirjoja liikaa? Ovatko kirjat lakanneet kiinnostamasta.? Koska itse ostin viimeksi kirjan divarista?

Tunnen suurta ja syvää sympatiaa jokaista kirjadivaria kohtaan, jonka ohitse kuljen. Minussakin asuu piilossa pieni divarinpitäjä, tai ainakin divarissa notkuja, kirjojen läsnäolosta voimaa saava.