Helsinki on monen
muun ohessa kirjailijoiden kaupunki. Moni heistä asuu Helsingissä tai on
vähintäänkin viettänyt kehitykselleen ratkaisevia aikoja pääkaupungissa. Stadi
on riittävän suuri, että sinne voi kadota ja löytää itsensä kirjallisuuden
avulla. Siellä voi löytää hengenheimolaisia ja alakulttuureja. Siellä voi myös
löytää ulkopuolisen viiltävän katseen.
Kaikki taide
tarvitsee kehittyäkseen riittävän ihmis- ja kulttuurimassan ympärilleen. Korpitaitelijat ovat luku
sinänsä, mutta he ovat säännön vahvistava poikkeus. Erakkous ei tee
taiteilijaa, vaan vuorovaikutus.
Eläkkeellä olevan toimittaja Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki (Gummerus) on hauskaa ja
kiinnostavaa luettavaa. Vielä kun tunnistaa osoitteita ja taloja, joista
kirjassa puhutaan, niin ilo on kaksinkertainen.
Leino keskittyy
tunnettuihin nimiin, kuten täyskaimaansa. Kulttuurihämähäkki Minna Craucher saa
myös käsittelynsä. Välillä Leino sitoo tarinansa hyvin osoitteisiin,
ravintoloihin ja kaupunginosiin. Mutta mukaan mahtuu myös yleistä tarinointia.
Kirjailijoiden
Helsinki on rentouttavaa luettavaa. Leino itse on helsinkiläinen ja liikkuu
kulmilla luontevasti. Tieto talojen, kortteleiden ja katujen menneisyydestä
sitoo ihmisen vahvemmin juuriinsa.
Korttelissa, jossa
asun on neljä kylttiä, jotka kertovat kuuluisista asukkaista. Leinon kirjassa
kerrotaan paljon Mika Waltarista ja hänen muistolaattansa ohi kuljen harva se
päivä koiraa ulkoiluttaen. Kirjailija asui samoilla sijoilla vuodet 1932-79.
Sen sijaan Aaro
Hellaakoskesta Leinon kirjassa ei puhuta, vaikka muistolaatta kertoo että hän
asui vuosina 1925-52 samassa korttelissa kuin Waltari.
Samaisessa
korttelissa on muistolaatat myös kahdelle muulle nimimiehelle - ei tosin kirjailijalle - nimittäin Risto Rytille (asui vuodet 1918-35) ja
akateemikko, kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselle, joka asui korttelissa vain kolme
vuotta 1927-30.
Pari vuotta sitten
tavallisesta kävelystä tuli yllättäen kirjallinen kävely, kun törmäsin
muistolaattaan osoitteessa Laivurinkatu 35: ”Kirjailija Mauri Sariola
(1924-85) asui ja työskenteli tässä
talossa vuosina 1969-1985”. Laatan hommasi seinään Mauri Sariola -seura vuonna
2002. Leinon kirjassa Sariola piipahtaa maininnalla.
Kirjailijoiden
Helsinki ei siis tyhjene yhteen kirjaan.
P.S. Waltarin
muistolaatta on vilahtanut aikaisemmin postauksessani Waltarin pisuaari
Katteeksi - vain - vähän käy töölöläistä koiranulkoiluttajaa. Mutta kävelytämpähän minäkin mopsiani päivittäin maisemissa, jotka ovat olleet töölöläiskirjailijoita nuoremman sukupolven asuinsijoja ja jopa suomalaisesta sosiaalisesta murroksesta kertovien kirjojen historiallisia tapahtumapaikkoja. Tero Pitkämäki heittäisi melkein keihäänsä kotitalostani Tampere-talon vierestä Kalevankankaalle, paikalle missä valkoiset muinoin punaisia lahtasivat ja mistä kirjailijoiden Tampereen grand old man Väinö Linna Suomen luetuimman romaanitrilogian kirjoitti.
VastaaPoistaMäkelän kabinetin suurempia ja pienempiä modernisteja on asustellut aivan kotikulmillani. Mopsini tykkää kulkea kohti Tammelantorin mustanmakkarankojun tuoksuja. Sinne usein suunnistaessamme ohitamme mm. Alvar Aaalon piirtämän tornitalon, jossa Arvo Poika Tuominen muinoin asusteli ja pian sen jälkeen talon, jossa Antti Eskola yhäti asuu. Kun käyn isovanhempieni haudalla Kalevankankaalla - mopsi odottaa kiltisti sidottuna hautausmaan pääportin raudoitukseen - ohitan Väinö Linnan (ja Juhani Leskisen) leposijojen monumentit, jatkan vain kivenheiton matkan ja olen isovanhempieni haudalla ja samassa rivissä lepäävän Lauri Viidan leposijoilla. Vielä puoli vuotta sitten messusin ja saarnasin Messukylän kirkossa, jonka vieressä lepää painoksien kuningas ja suuren mieron suosikki Kalle Päätalo.
Eli onhan meilläkin täällä keskellä pimeintä Hämettä (Satakuntaa?) kirjailijoiden kaupunki. Minä ja Mandi-mopsini elämme päivittäistä elämäämme sen keskiössä, nääs.