David Foster Wallacen elämä ja teot

Häpeän kevyt puna poskillani tunnustan, että en ole lukenut yhtään yhdysvaltalaisen David Foster Wallacen (1962-2008) romaania tai esseekokoelmaa. Wallacea pidetään yhtenä merkittävimmistä  sukupolvensa kirjailijoista. Mutta olen lukenut Miki Liukkosen O:n (2017), jota monesti on verrattu (ta Wallacen pääteokseen, vuonna 1996 ilmestyneeseen Infinite Jestiin (Päättymätön riemu, suom. Tero Valkonen, Siltala 2020). Liukkonen vaikuttaisi on Wallacensa lukeneen.

Hetken mielijohteesta lainasin kirjastosta D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran, jonka nimi suomeksi on vähemmän houkutteleva, mutta ytimekäs: David Foster Wallace (suom. Heikki Karjalainen, Siltala 2020). Alkuteoksella on paljon moniselitteisempi nimi: Every Love Story is a Ghost Story. Life of David Foster Wallace (2012).

Maxin kirjoittama elämäkerta nojaa laajaan haastatteluaineistoon. En ole aiemmin nähnyt niin paljon kiitettävien nimiä kirjan lopussa kuin tässä. Max antaa perusteellisen ja yksityiskohtiin menevän kuvan omien demoniensa repimästä kirjailijasta, joka oli myös haluttu kirjallisuuden opettaja.

Wallace kärsi aikuisen ikänsä masennuksesta, sai siihen lääkitystä, joka lopulta koitui hänen kohtalokseen. Lääkityksen vaihto epäonnistui ja Wallace teki itsemurhan. Hänen kolmas romaaninsa The Pale King ilmestyi postuumisti. Ylipäätään Wallacen kirjallinen tuotantoon. sisältyy myös novelleja, esseitä (muun muassa tenniksestä) ja lehtikirjotuksia. Esikoisromaani The Broom of the System ilmestyi 1987.

Maxin elämäkerta on eittämättä onnistunut, jos sen lukee kiinnostuneena ilman, että tuntee kohteena olevan kirjailijan tuotantoa. Pitäisi varmaan hankkia seuraavaksi tuhatsivuinen Infinite Jest. Suomeksi tosin, sillä alkukielinen saattaa olla hivenen haasteellinen...

Ruusuvuori ja vanhoillislestadiolaisuus

Luin Ruusuvuoren kirjan Yksi näistä pienimmistä (WSOY). Sen ovat kirjoittaneet kirjailija Juha Ruusuvuori yhdessä vaimonsa lastenpsykiatri Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren kanssa. Kustantaja halusi, että tekijä on tunnistettava, eikä siis nokkela nimimerkki. Ruusuvuori on kummnakin nimi, joten sillä mentiin. Hyvä valinta.

Ruusuvuori-kaksikko tulee kirjoittamaan useita kirjoja, ainakin kolme, ehkä enemmänkin, joiden kansikuvassa on iso R-kirjain. Kirjat muodostavat Lapponia-sarja, ja sen teemana on uhriutuminen, uhriksi joutuminen ja sen käsitteleminen. Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, Kemin seudulle, mistä Juha Ruusuvuori on kotoisin.

Kävin tapaamassa Ruusuvuoria Turussa, jossa heillä on kaupunkiyksiö. Koti on Kemiönsaaressa, jossa kävin haastattalemassa Juha Ruusuvuorta kahdeksan vuotta sitten hänen kirjastaan Pyhän kalan kultti.

Turun matkan saalis on tässä:

Ruusuvuoret kirjoittivat romaanin vanhoillislestadiolaisuudesta vallan välineenä

Salittakoon pieni kommentii kirjan takannen tekstistä "Jeesuksen veressä ja nimessä ovat syntisi anteeksiannetut." Kyse on joko tietoisesta etäännyttämisestä tai mainososaston copyn lipsahduksesta. Nimittän kyseinen ilmaus on tavallisimmin muodossa "Jeesuksen nimessä ja veressä..."

Kiinnostava, helppolukuinen ja pintatasoaan syvempi kirja, jonka kustantaja määrittelee psykologiseksi jännitysromaaniksi.

Kummitytön esiesikoisromaani ilmestyi

Luin romaanin, jota ei ole julkaistu. Tai on se tavallaan julkaistu, mutta monisteena ja jaettu suvulle ja kylänväelle. Kirjailija on 11-vuotias kummityttöni, teksti on syntynyt hänen ollessaan vuotta nuorempi.

Linnan salaisuudet on hänen ensimmäinen itse tietokoneella kirjoittamansa romaani. Sivuja on 38. Aikaisemmin  hänen äitinsä on sanelusta kirjannut ylös ainakin yhden vastaavanlaisen tarinan.

Kummityttö on lukija. Häntä kiinnostaa lukeminen ja kirjoittaminen. Hän haluaa kirjailijaksi., on halunnut jo vuosia. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, kirjailijaksi pitääkin haluta. Pitää lukea ja kirjoittaa. Ja kirjoittaa vielä lisää. Jos taito ja kärsivällisyys riittävät, ja vielä tähdet ovat oikeassa asennossa (myös muu kustantaja kuin Otava käy), saattaa esikoisromaani nähdä päivänvalon. Painettuna tai tulevaisuudessa kukaties vain sähköisenä.

Kummitytön sisäinen elämä täynnä tarinoita, kuten tuon ikäiselle kuuluukin. Mutta minusta hänen kohdallaan tarinoita on tavallista enemmän ja ne ovat syvempiä ja laajempia kuin useimmilla ikätovereilla.

Linnan salaisuuksien juoni on pääpirteissään seuraava. Esmeralda (11-vuotias) on adoptiolapsi, mutta hänen vanhempansa kieltäytyvät kertomasta siihen liittyvistä yksityiskohdista. Eräänä päivän selviää että kylään on tulossa Helmivuoren linnan vartija, Isabella. Hän etsii kyläläisten joukosta hallitsijaa. Ja kuinka ollakaan, Esmeradla on tämä valittu. Samalla selviää adoption tausta. Esmeralda matkustaa linnaan ja siellä selviää lisää asioita Isabellan todellisesta luonnosta, peikoista ja Esmeraldan vanhempien kohtalosta. Viimeinen luku on nimeltään Anteeksiannon voima.

Kummitytön romaani on satu, tutuista aineksista rakennettu, mutta uudella tavalla kerrottu. Se tapahtuu ajattomassa satujen maailmassa. Ainut varsinainen viite nykyaikaan on brunssi, kummitytölleni ilmeisesti normaali ateria, mutta satujen maailmassa harvemmin nautittu. Kirjassa on vauhtia ja juonenkäänteitä, mutta myös paljon dialogia.

Linnan salaisuudet saattaa olla arvokasta taustamateriaalia, esisesikoisromaani, kun joku valmistelee vuonna 2065 väitöskirjaa erään Finlandia-palkitun merkittävän uran tehneen kirjailijan tuotannosta...

Finlandia-kuumetta taas

Jokavuotinen Finlandia-ahdistus iski taas. En ole lukenut yhtään Tieto-Finlandia-ehdokasta, en Junior-Finladia-ehdokasta, mutta kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokas, Juha Seppälän Mr. Smith (WSOY) on luvun alla.

Totuuden nimessä on sanottava, että aloitin Mr. Smithin lukemisen jo toista kertaa, sillä syystä tai toisesta jätin edellisen lukurupeaman kesällä kesken.

Miksi kirja jää kesken? Olen tätä usein miettinyt (sillä kirjoja jää kesken) ja ymmärtänyt, että syitä on monia. Kirja voi olla tylsä, hankala tai vaikea. Oma vireystila voi olla sopimaton juuri kyseessä olevan kirjan lukemisen. Elämän arki ja rutiinit vaativat osansa, eikä kirjallisuudelle jää luontevasti aikaa.

Perusoivallus: Lukijalla ei ole mitään velvollisuuksia kirjaa kohtaan, jos se ei miellytä tai jokin muu syy estää sitä lukemasta.

Kesken jääneistä romaaneista ei joudu tilille. Vai joutuuko sittenkin?

Velvollisuus kirjaa kohtaa saattaa kyllä nousta kukkarosta, sillä jos on maksanut yli 30 euroa romaanista, eikä pidäkään siitä, niin saattaa hyvinkin kustannussyistä lukea ostoksensa lävitse vaikka hampaat irvessä.

Mr. Smith tulee tällä kertaa luetuksi, lupaan sen. Samoin kuin työpöytäni kulmalla olevat Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala), Ulla-Lena Lundbergin Jää (Schildts & Söderströms) ja Pirjo Hassisen Popula (Otava). Heidi Köngäksen Dora, Doran (Otava) ja Riikka Ala-Harjan  Maihinnousunkin (Like) saatan lukea, jos saan itseni niskasta kiinni ja aikaikkuna pysyy auki.

Arvaukseni on, että presidentti Tarja Halonen valitsee 4.12. voittajaksi Jään.

Viime vuoden Finlandia-ähkystä kirjoitin täällä

Stadi koulii kirjailijan

Helsinki on monen muun ohessa kirjailijoiden kaupunki. Moni heistä asuu Helsingissä tai on vähintäänkin viettänyt kehitykselleen ratkaisevia aikoja pääkaupungissa. Stadi on riittävän suuri, että sinne voi kadota ja löytää itsensä kirjallisuuden avulla. Siellä voi löytää hengenheimolaisia ja alakulttuureja. Siellä voi myös löytää ulkopuolisen viiltävän katseen.

Kaikki taide tarvitsee kehittyäkseen riittävän ihmis- ja kulttuurimassan ympärilleen. Korpitaitelijat ovat luku sinänsä, mutta he ovat säännön vahvistava poikkeus. Erakkous ei tee taiteilijaa, vaan vuorovaikutus.

Eläkkeellä olevan toimittaja Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki (Gummerus) on hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Vielä kun tunnistaa osoitteita ja taloja, joista kirjassa puhutaan, niin ilo on kaksinkertainen.

Leino keskittyy tunnettuihin nimiin, kuten täyskaimaansa. Kulttuurihämähäkki Minna Craucher saa myös käsittelynsä. Välillä Leino sitoo tarinansa hyvin osoitteisiin, ravintoloihin ja kaupunginosiin. Mutta mukaan mahtuu myös yleistä tarinointia.

Kirjailijoiden Helsinki on rentouttavaa luettavaa. Leino itse on helsinkiläinen ja liikkuu kulmilla luontevasti. Tieto talojen, kortteleiden ja katujen menneisyydestä sitoo ihmisen vahvemmin juuriinsa.

Korttelissa, jossa asun on neljä kylttiä, jotka kertovat kuuluisista asukkaista. Leinon kirjassa kerrotaan paljon Mika Waltarista ja hänen muistolaattansa ohi kuljen harva se päivä koiraa ulkoiluttaen. Kirjailija asui samoilla sijoilla vuodet 1932-79.

Sen sijaan Aaro Hellaakoskesta Leinon kirjassa ei puhuta, vaikka muistolaatta kertoo että hän asui vuosina 1925-52 samassa korttelissa kuin Waltari.

Samaisessa korttelissa on muistolaatat myös kahdelle muulle nimimiehelle - ei tosin kirjailijalle - nimittäin Risto Rytille (asui vuodet 1918-35) ja akateemikko, kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselle, joka asui korttelissa vain kolme vuotta 1927-30.

Pari vuotta sitten tavallisesta kävelystä tuli yllättäen kirjallinen kävely, kun törmäsin muistolaattaan osoitteessa Laivurinkatu 35: ”Kirjailija Mauri Sariola (1924-85)  asui ja työskenteli tässä talossa vuosina 1969-1985”. Laatan hommasi seinään Mauri Sariola -seura vuonna 2002. Leinon kirjassa Sariola piipahtaa maininnalla.

Kirjailijoiden Helsinki ei siis tyhjene yhteen kirjaan.

P.S. Waltarin muistolaatta on vilahtanut aikaisemmin postauksessani Waltarin pisuaari

Jäin kiinni Proustiin

Luin viime vuonna loppukeväästä ja alkukesästä läpi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Luettuani viimeisen osan loppuun, aloitin ensimmäisen osan uudestaan, Combrayn. Siinä oli niin paljon asioista, jotka toistuivat pitkin kirjaa.

Tänä vuonna maalis-toukokuun aikana luin uudestaan viimeisen osan, Jälleenlöydetty aika. Luin sitä vuoteessa ennen nukahtamista, kymmen-kaksikymmentä sivua kerrallaan. Joskus vähemmänkin, sillä luomi alkoi painaa. Hitaasti nautiskelin mestarin tekstistä ilman pakko ja kiirettä.

Nyt toisella kerralla erityisen vahvana nousi esiin vieraantuminen kaikesta siitä, mistä (suomennoksen) yhdeksän edeltävää osaa olivat kertoneet. Ihmiset, joista kertoja oli kirjoittanut satoja sivuja, olivat muuttuneet tuntemattomiksi ja yhdentekeviksi. Paitsi tietysti kertojan  muistoissa, jossa näillä ihmisillä edelleen oli paikka, vaikka nykyisyydessä he olivat avain outoja vanhuksia tai toisiksi muuttuneita variksenpelättimiä.

Proustin havainto ihmisten kadotetusta merkityksestä on tuttu. Kuinka paljon onkaan ihmisiä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä ja joiden vaikutus on ollut suuri (nuoruuden ystävät, koulukaverit esimerkiksi), mutta joita kaikkia ei välttämättä tunnistaisi, jos he tulisivat kadulla vastaan. Proustin kertojakaan ei ole tunnistaa.

Sarjan yksi aatteellinen/filosofinen huipentuma tapahtuu kertojan odotellessa pääsyä juhlasalonkiin, jossa oli meneillään konsertti. Hän kelaa mielessään elettyä elämää ja omaa kirjoittamistaan, sitä miksi ei ole toteuttanut kutsumustaan, vaan jäänyt joutenoloon ja nahkeaan tylsyyteen ja sairauteensa. Kertojalla oli mystisiä onnen tiloja (teehen kastetun medeleinekakun maku, lusikan kilahdus, epätasainen katukiveys jalan alla), jotka ikään kuin olivat hänen elämänsä sisäisen matkan valonlähteitä, mutta joiden syvempään merkitykseen hän ei ollut paneutunut. Mutta nyt oli sen aika.

Tämä kohokohta on sivun 200 paikkeilla ja loppu on laskeutumista kohti oivallusta.

Proust kirjoittaa (suom. Annikki Suni, 2007): ”Minut valtasi uupumuksen ja kauhun tunne tajutessani, että en ollut vain keskeytyksettä elänyt, ajatellut ja kehrännyt tuota pitkää aikaa ja että se ei vain ollut minun elämäni, minä itse, vaan että minun tuli nyt hellittämättä pitää sitä kiinni itsessäni ja että se taas tavallaan piteli minua pökerryttävän korkealla huipullaan, missä kyhjötin pystymättä hievahtamaankaan ilman että se liikahti mukana. Hetki jolloin kuulin Combrayn puutarhaan soittokellon kilahduksen, tuo niin kaukainen ja silti sisäinen hetki, oli kiintopiste äärettömässä ulottuvuudessa, jota en tiennyt itsessäni olevankaan. Minua pyörrytti, kun näin kaikki nuo vuodet allani – ja silti sisimmässäni – ja aivan kuin olisin ollut kilometrien korkuinen.”

Olemme samalla kertaa muistojemme sisällä ja niiden ulkopuolella! Meidät on tehty muistoista, kaikesta siitä mikä meille tapahtuu, minkä havaitsemme ja luemme rivien välistä ja minkä , lopulta ymmärrämme, jos pystymme. Proust ainakin yrittää ponnistelle taiteen keinoin sanoittaakseen, silloittaakseen muistojen ja elämisen välisen häilyvän rajan.

Mielenkiintoinen on myös ajatus, että menneisyydessämme ja muistoisamme oli jokin konkreettinen tunne, tapahtuma, vaikutelma, joka majakan tavoin näyttäisi valoa kun elämässä liikumme pimeässä ja myrskyävällä merelle. Proustin kertojalle se oli soittokellon ääni, joka kertoi, että vieras (usein herra Swann) tulee käymään ja muuttaa arkisen todellisuuden uudeksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.

Näköjään en ole vielä läheskään lukenut Proustiani loppuun.

(Edellinen Jälleenlöydetyn ajan ”tilitys” löytyy täältä)

P.S. Kesällä ajattelin tarttua toistamiseen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin (suomennoksen) neljänteen osaan (Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta), jossa kertoja vierailee Balbecin kylpyläkaupungissa.

Kirjailijasta tulee renki

Kirjoittaja jumalaisine ideoineen ja terävine kynineen on kaiken lähtökohta. Tai on joskus ollut. Nykyisin varsinkin tietokirjoissa kirjoittaja on entistä useammin renki, joka tekee mitä pyydetään.

Perinteisesti on ajateltu, että kirjan tie kustantajan näkökulmasta on seuraavanlainen: kirjoittaja > editoija > taittaja > jakelija > myyjä. Mutta entistä useammin, varsinkin tietokirjoissa idea kirjaan tulee kustantajalta. Kirjoittaja on vasta toinen (tai ties monesko!) nappula tuotantoketjussa. Kustantaja haarukoi tarpeen ja räätälöi tarvittavan tuotteen ja pyytää kirjoittajaa tuottamaan tarvittavan sisällön, jota yhdessä kustantajan kanssa pitkin matkaa viilataan haluttuun formuun, näkökulmaan ja mittaan. Ei tässä mitään pahaa ole, mutta ansaitsee tulla mainituksi.

Renki-sanan voi halutessaan korvata asiantuntijalla tai ammattilaisella (tai ammattikirjoittajalla).

Olen kirjoittanut tietokirjoja omasta vapaasta lähtökohdastani, mutta myös kustantajan yllytyksestä. Kumpi on parempi? No tietysti kumpikin.

Kaunokirjallisuudessa esikoiset lienevät poikkeuksetta omaehtoisen ilmaisuntarpeen synnyttämiä, mutta varmaan tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Sen sijaan jatko-osat voivat usein olla brändin rakentamista tyyliin ”Kun se edellinenkin myi, niin laitetaan samanlainen ensi jouluksi...”

Tiesikö esimerkiksi Kalle Päätalo etukäteen, että Iijoki-sarjassa olisi 26-osaa, vai pyysikö kustantaja vielä muutaman lisää - vai pyysivätkö lukijat?