Finlandia-kuumetta taas

Jokavuotinen Finlandia-ahdistus iski taas. En ole lukenut yhtään Tieto-Finlandia-ehdokasta, en Junior-Finladia-ehdokasta, mutta kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokas, Juha Seppälän Mr. Smith (WSOY) on luvun alla.

Totuuden nimessä on sanottava, että aloitin Mr. Smithin lukemisen jo toista kertaa, sillä syystä tai toisesta jätin edellisen lukurupeaman kesällä kesken.

Miksi kirja jää kesken? Olen tätä usein miettinyt (sillä kirjoja jää kesken) ja ymmärtänyt, että syitä on monia. Kirja voi olla tylsä, hankala tai vaikea. Oma vireystila voi olla sopimaton juuri kyseessä olevan kirjan lukemisen. Elämän arki ja rutiinit vaativat osansa, eikä kirjallisuudelle jää luontevasti aikaa.

Perusoivallus: Lukijalla ei ole mitään velvollisuuksia kirjaa kohtaan, jos se ei miellytä tai jokin muu syy estää sitä lukemasta.

Kesken jääneistä romaaneista ei joudu tilille. Vai joutuuko sittenkin?

Velvollisuus kirjaa kohtaa saattaa kyllä nousta kukkarosta, sillä jos on maksanut yli 30 euroa romaanista, eikä pidäkään siitä, niin saattaa hyvinkin kustannussyistä lukea ostoksensa lävitse vaikka hampaat irvessä.

Mr. Smith tulee tällä kertaa luetuksi, lupaan sen. Samoin kuin työpöytäni kulmalla olevat Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala), Ulla-Lena Lundbergin Jää (Schildts & Söderströms) ja Pirjo Hassisen Popula (Otava). Heidi Köngäksen Dora, Doran (Otava) ja Riikka Ala-Harjan  Maihinnousunkin (Like) saatan lukea, jos saan itseni niskasta kiinni ja aikaikkuna pysyy auki.

Arvaukseni on, että presidentti Tarja Halonen valitsee 4.12. voittajaksi Jään.

Viime vuoden Finlandia-ähkystä kirjoitin täällä

Taikasana: pyrzqxgl

Miellyttävä kokemus. Kaivoin jostain syytä esiin Booken-lukulaitteeni. Siinä oli vielä virtaa jäljellä, vaikka en ole vekottimeen koskenut noin vuoteen. Ostin sen Helsingin kirjamessuilta 2010.

Turha ostos, olen ajattelut joka kerta siihen törmätessäni. Lukulaite on arvatenkin vain välivaihe e-kirjan evoluutiossa. Tabletit vievät voiton, ne ovat kirjojen koti tulevaisuudessa. Bookenin s-muste tuntuu kummalliselta, hitaalta ja jähmeätä, kun on tottunut iPadin tarkkaan ja moniväriseen näyttöön. Niin kuin olisi palannut mustavalkotelkkariin.

Mutta Booken (Cybook Opus) tuntui hyvältä työmatkalla lähijunassa. Kevyeltä ja helppolukuiselta. Nautinnolliselta jopa. Erotuin ympärilläni istuvista, jotka koomisen keskittyneesti räpläsivät älykännyköitään.

Aloin lukea laiteeseen valmiiksi ladattua kirjaa, joka sattui (valintani mukaan) olemaan L. Frank Baumin Magic of Oz (1919). Se on 15 Oz-kirjasta toiseksi viimeisin.

Suureksi häpeäkseni on pakko tunnustaa, että en ole selvillä Oz-mytologiasta sen tarkemmin. Käsitteeseen ”Ihmemaa Oz” törmää toki tuon tuostakin, mutta eipä ole jaksanut yksityiskohtaisesti kiinnostaa. Niin se vain on, kaikkea ei voi omaksua. Yleissivistykselläkin on rajansa.

Magic of Ozin alussa esiintyy metka taikasana, joka on osattava lausua oikein, niin muuttuu siksi joksi haluaa: pyrzqxgl. Siitä vain lausumaan ja esittämään toive muodonmuutoksesta. Taika toimii myös toiseen suuntaan eli paluu omaan habitukseen on turvattu.

Lukulaite-Ozia on vielä monta sivunvaihtoa jäljellä. Hauskaa.

Bookenin ostotunnelmista kirjoitin marraskuussa 2010 täällä

P.S. E-kirjojen osuu koko kirjamyynnin rahallisesta arvosta on kasvanut, mutta hitaasti, ja taitaa olla nyt hieman yli 5 prosenttia.

Lähes turha sotaretki

Antti Tuurin Äitini suku-sarja on ollut kirjallinen ilo. Se alkoi 2001 ilmestyneellä Eerikinpojat-romaanilla, jonka tapahtumat sijoittuivat 1730-luvulle ja yltiöpietistien maailmaan. Sarjan tuorein eli kahdeksas itsenäinen osa, Rauta-antura (Otava), vie lukijan Lapin sotaan.

Kertoja on 19-vuotias Matti Ojala Kauhavalta, joka joutuu Kannakselta sotatoimista rauhan jälkeen Ouluun ja sieltä Tornioon ajamaan saksalaisia maasta pois.

Nuori Ojala on kertoja, mutta kirjassa ei ole yhtään repliikkiä, vaan kaikki puheet ja huulenheitot suodattuvat Ojalan kertomana. Tuurin kieli ja mainio tapa kuvata ihmisten ja ryhmien välisiä jännitteitä tulee hyvin läpi.

Ojalan ja kumppaneiden Lapin sota on pääasiassa kävelemistä ja oman joukko-osaston etsintää. Lopussa miehet joutuvat kuljettamaan saksalaisten morsiamia ja naisystäviä Muoniosta Ouluun. Naisia kohdellaan huonosti ja nimitellään. Mukana on myös erään papin vaimo. Pappi kulkee mukana eri tilanteissa kautta kirjan.

Rauta-antura antaa hieman sekasortoisen ja rempseän kuvan suomalaisesta sotimisesta ylipäätään. Esimiehet ovat meikäläisiä ja ymmärtäväisiä elleivät ala nipottaa. Ja aina joku alkaa. Lapin sotaretkestä tulee jotenkin surkuhupaisa ja tarpeeton vaikutelma. Miehet eivät aina laittaneet kaikkeaan peliin, eivätkä esimiehet halunneet suotta tapattaa miehiään. Neuvostoliittolaisille piti esittää tomeraa.

(Olen tietoinen, että tämä on vain yksi kuvaus Lapin sodasta, mutta sen tarjoama vaikutelma osuu yksiin minulla jo olevan yleisvaikutelman kanssa, joten saatan harhautua pitämään fiktiota todellisuuden uskottavana kuvauksena.)

Aloin lukea Rauta-anturaa hieman pitkin hampain, sillä sotakuvaukset eivät minua juuri innosta, tiedä sitten miksi eivät, mutta kirjan luin suurella mielihyvällä loppuun.

Tuuria on ilo lukea jo pelkän sanankäytön vuoksi.

Rakkaudesta kirjaan

Kotini lähelle tuli alkukesästä uusi kirjakauppa. Arkadia International Bookshop. Se (New Arkadia) muutti Pohjoiselta Hesperiankadulta (Old Arkadia). Liike sijaitsee Nervanderinkadun ja Dagmarinkadun risteyksessä. Siis kunnon kulmakauppa suurine ikkunoineen.

Arkadia ei näytä perinteiseltä suomalaiselta antikvaariselta kirjakaupalta. Tarjolla on luonnollisesti paljon englanninkielistä kirjallisuutta. Kaupassa on myös kahvila ja mikä hauskinta, asiakkaat voivat ostaa ja varata nimikkomukit. Kauppa haluaa olla jonkinlainen etutöölöläisten kirjan ystävien olohuone.

Kuljen usein Arkadian ohitse koiraa ulkoiluttaessani ja työmatkoilla. Erityisesti nyt syksyllä kun tulen kotiin, kauppa valaistuine ikkunoineen ja kattoon asti ulottuvine kirjahyllyineen on kutsuvan näköinen. Sen näkeminen tuottaa minulle iloa ja hyvää mieltä. Se jotenkin rauhoittaa, ja ajattelen että voisinpa minäkin poiketa tuonne ja lukea rauhassa jotain mitä en osaa ennalta arvata.

Kuljen kaupan ohitse pääosioin silloin kun se on suljettu. Mutta olen toki käynyt siellä sisällä – kerran vain tosin. Taiteiden yönä. Ostin silloin yhden kirjan (Micahel Cunningham Koti maailman laidalla, Gummerus).

Kiitos, että olet olemassa, Arkadia Bookshop!

----

Helsingin Kirjamessujen avajaisissa 25.10. jaettiin 12. kerran Rakkaudesta kirjaan –tunnustuspalkinto. Sen sai postuumisti kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja, kriitikko, kirjailija Jarmo Papinniemi.

Perusteluissa todettiin, että Papinniemi on pitkään ja ansiokkaasti vaikuttanut kirjallisuusalalla, edistänyt lukemisharrastusta ja omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tunnetuksi. 

”Papinniemi oli kirjallisen kentän arvovaltainen luottomies ja alan kokoava voima, jonka elämäntyö kirjallisuuden parissa on merkittävä. Papinniemi oli humaani, moniarvoisen kirjallisuuden puolestapuhuja. Hän oli sosiaalinen ja alalla erittäin arvostettu henkilö, joka suhtautui positiivisesti asioihin ja oli aina valmis auttamaan. Hän oli pienen Suomen kirja-alalla suuri vaikuttaja ja edusti punnittua ja asiantuntevaa puhetta kirjallisuudesta aikana, jolloin huomiota keräävät entistä pikaisemmat ja kärjekkäämmät mielipiteet”, sanotaan perusteluissa.

----

Rakkaudesta kirjaan minä ja moni saa taas tänä vuonna päänsä pyörälle Helsingin kirjamessuilla. Minulla on muutaman vuoden takaa pariinkin otteeseen kokemuksia myös Turun kirjamessuilta. Menee se pää pyörälle sielläkin.

Monta kirjaa sekoittaa pään, yksi selvittää.

Rakastamisen vaikeudesta

Pari viikkoa sitten sain iltaöisessä hiljaisuudessa luettua Swanin rakkauden, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toisen osan (suom. Inkeri Tuomikoski). Luin sen toistamiseen ja ymmärsin lukemani hieman toisin kuin ensimmäisellä kerralla.

Hyvät kirjat taipuvat moneen lukukertaan ja antavat antejaan kitsaasti, mutta lukija tuntee kiitollisuutta uusista avauksista ja näkökumista. Minulle Swanin rakkaus tarjonnee vielä kolmannen lukukerran ellei useampiakin. Tässä tunnustaudun Proust-kultin kannattajaksi.

Nyt kirjan sankari Charles Swan ei tuntunut niin avuttomalta, kuin vuosi sitten keväällä kirjaa lukiessani, vaikka rakkauden kohde Odette toivoton typpi olikin, kokotti joka rokotti Swanilta tonnin jos toisenkin. Mutta kun kunnian mies ripustautuu projektiin (rakkaudeksi sitä tässä sanotaan), hän vie sen loppuun varoja ja vaivoja säästämättä.

Swan on rakastunut rakkauteen, ja kun kupla lopussa puhkeaa, ei mies voi kuin ihmetellä lumousta, joka piti häntä vuosikausia pihdeissään. ”Ajatella, että olen tuhlannut monta vuotta, että olen toivonut kuolemaa, että olen elänyt suuren rakkauteni sellaisen naisen vuoksi, joka ei ollut mieleeni eikä edes minun tyyppiäni.” – Ihmeelliset ovat rakkauden tiet!

Edelleen ihmettelen romaanin rakennetta. Ensimmäinen osa on lapsuuden vaikutelmien kuvaus (Combray). Toinen osa kertoo ajasta ennen kuin kertoja on syntynyt. Swan on kertojan vanhempien ystävä ja vilahtelee ensimmäisessä osassa. Myöhemmissä osissa Swan myös vilahtelee, mutta ei nouse enää etualalle. Hän on kertojan eli Proustin alter ego, juutalaistaustainen sivistynyt herrasmies, joka pelataan seurapiireistä ulos, koska avioituu ylläpidetyn naisen kanssa.

Swanin rakkaudessa on 247 sivua. Kirjan loppuosa on nimeltään Paikannimet: nimi. Siinä kertoja rakastuu lapsena Swanin ja Odetten tyttäreen Gilberteen.

Swanin ja Odetten rakkaustarina on kaikkien kirjan rakkaustarinoiden arkkityyppi. Rakkaus on sokea ja menettää kiinnostuksensa kun siitä tulee molemminpuolista. Lohduton näkemys, joka heijastelee Proustin aikaa ja homoseksuaalisen rakkauden mahdollisuutta eli teoksen yhtä tulkinta-avainta.

Aivan kirjan lopussa lapsi-kertoja muuttuu aikuiseksi ja katsoo maisemia Pariisissa: ”Todellisuutta, jonka olin tuntenut, ei enää ollut. Ellei rouva Swan (Odette) palannut paikalle kaltaisenaan, samalla hetkellä, Puistokuja olikin jo toinen. Tuntemamme seudut eivät kuulu vain kolmiulotteiseen maailmaan, minne ne mukavuussyistä sijoitamme. Ne olivat vain kapea kaistale keskellä vierekkäisiä vaikutelmia, joista elämämme muodostui; ja talot, tiet, puistokadut ovat, ikävä kyllä, yhtä hetkellisiä kuin vuodetkin.”

Edellinen ”raporttini” Swanin rakkaudesta löytyy täältä