lauantai 18. kesäkuuta 2016

Anna-Maija Raittilan maineenpalautus

Tartuin pitkästä aikaa (vuosikausiin) Anna-Maija Raittilan runokirjaan. Hyllystäni löysin vuonna 1990 ilmestyneen kokoelman Valvo meissä satakieli (Kirjayhtymä). Syy valintaan on Leena Mäkitalon tuoreessa väitöskirjassa Rajan ylityksiä, jossa hän käsittelee Raittilan 11 taiderunokokoelmaa. Valvo meissä satakieli on Raittilan toiseksi viimeisin runoteos.

Satakieli-kokoelman alkuosassa kuuluu mielestäni Raittilan oma runoilijan ääni, jossa vaihtelevat syvä kristillinen vakaumus ja avoimuus luonnon viesteille ja ihmiselämän tunnoille ekä tunnistettva tapa käöyttää kieltä. Sitten hän siirtyy Unkariin ja sikäläiseen (runo)mielenmaisemaan  - kirjan viimeinen osasto on runosuomennoksia.

Mäkitalo tarkastelee väitöskirjassaan Raittilan runoja viidestä näkökulmasta, teemasta käsin: kristillinen kuvataideteos, Maria Jeesuksen äiti, sanaton intiimi vuorovaikutus, luontomaisema ja linnut sekä paratiisin puutarha.

Minulla oli ilo olla mukana väitöskaronkassa. Siellä tuli puheissa esille ajatus, että Raittilaa on kirjallisuudentutkimuksen kentässä hieman vieroksuttu tunnustuksellisen kristillisyyden tähden, eikä häntä ole kelpuutettu kirjallisuuden kaanoniin. Mäkitalon väitöskirja osoittaa, että omaääninen  Raittila kuuluisi hyvinkin  kansakunnan kirjahyllyyn taiteellis-kirjallisilla ansioillaan. Raittilan runot eivät ole vain kristillisen elämäntunnon tuutatusta, vaan avoimia myös toisenlaille tulkinnoille, kuten hyvän runouden kuuluukin olla.

Mäkitalo suorittaa ikään kuin Raittilan maineenpalautuksen kirjallisuuden tutkijoiden piireissa. Kirjallisuuden kaanon ei ole kiveen hakattu, vaan alati päivittyvä ja ihmisten ajassa tekemä listaus, jolle voi antaa sen arvon mikä sille kulloinkin kuuluu.