Satakieli-kokoelman alkuosassa kuuluu mielestäni Raittilan
oma runoilijan ääni, jossa vaihtelevat syvä kristillinen vakaumus ja avoimuus
luonnon viesteille ja ihmiselämän tunnoille ekä tunnistettva tapa käöyttää kieltä. Sitten hän siirtyy Unkariin ja
sikäläiseen (runo)mielenmaisemaan - kirjan
viimeinen osasto on runosuomennoksia.
Mäkitalo tarkastelee väitöskirjassaan Raittilan runoja
viidestä näkökulmasta, teemasta käsin: kristillinen kuvataideteos, Maria
Jeesuksen äiti, sanaton intiimi vuorovaikutus, luontomaisema ja linnut sekä
paratiisin puutarha.
Minulla oli ilo olla mukana väitöskaronkassa. Siellä tuli
puheissa esille ajatus, että Raittilaa on kirjallisuudentutkimuksen kentässä hieman
vieroksuttu tunnustuksellisen kristillisyyden tähden, eikä häntä ole kelpuutettu
kirjallisuuden kaanoniin. Mäkitalon väitöskirja osoittaa, että omaääninen Raittila kuuluisi hyvinkin kansakunnan kirjahyllyyn taiteellis-kirjallisilla
ansioillaan. Raittilan runot eivät ole vain kristillisen elämäntunnon tuutatusta, vaan avoimia myös toisenlaille tulkinnoille, kuten hyvän runouden kuuluukin olla.
Mäkitalo suorittaa ikään kuin Raittilan
maineenpalautuksen kirjallisuuden tutkijoiden piireissa. Kirjallisuuden kaanon ei ole kiveen hakattu,
vaan alati päivittyvä ja ihmisten ajassa tekemä listaus, jolle voi antaa sen arvon mikä sille kulloinkin kuuluu.
Lue tekemäni Leena Mäkitalon haastattelu