tiistai 24. heinäkuuta 2012

Eläin henkisenä matkaoppaana


Kuutisen vuotta sitten naapurihuoneessa istuva työtoverini osti hevosen. Naureskelin, että hänen pitäisi ryhtyä kirjoittamaan hevoskirjoja, tilausta olisi erityisesti keski-ikäisistä naista hevostalleilla kertovalle puoliromanttiselle kirjasarjalle. Ehdotin sarjan nimeksi Laukkaleidit.

Ei ryhtynyt Anna-Kaisa Pitkänen Laukkaleidien emoksi, mutta hevoskirjailijaksi ryhtyi. Vuonna 2008 ilmestyi tietokirja Hevosvoimia (Kirjapaja), joka käsitteli ratsastuksen myönteisiä vaikutuksia muun muassa terveydelle.

Omalaatuinen ystäväni (Kirjapaja 2012) on Anna-Kaisa Pitkäsen tuorein hevoskirja. Se on miltei romaanimainen ja hyvin keskittynyt kuvaus naisen ja hevosen välisestä yhteydestä, tai oikeammin yhteyden etsimisestä. Joku voisi erehtyä pitämään kirjaa henkistyneempänä kuin mitä se oikeasti on. Pitkänen ei viihdy yläpilvissä vaan tieteellisen tiedon ääressä.

Kirjan tarina kertoo hankalasta ja ”neuroottisesta” hevosesta, jota yritetään erilaisin keinoin saada tasapainoon. Pitkänen käsittelee yksityiskohtaisesti muun muassa hevosen muistia ja pelkotiloja sekä kuvailee erilaisia harjoitteita, joilla yrittää päästä selvyyteen Varjonsa psyykestä. Hän myös siteeraa useita tieteellisiä artikkeleita, joihin törmää etsiessään apuja ja tietoa hevosensa ongelmiin.

Vahvana sivujuonteena on kriittinen suhtautuminen yleisesti hyväksyttyihin ja perinteisiin ratsastus- ja hevosenhoito-oppeihin. Kuri ja tiukkuus ovat olleet hevosmiesten hyveitä, mutta Pitkänen uskoo pehmeämpään lähestymistapaan. Hevoskuiskaajaksi tai -guruksi Pitkänen ei pyri, mutta ei ole vaikea arvata, että moni kirjan lukenut häntä sellaisena pitää.

Omalaatuisen ystäväni alaotsikko on ”kuinka hevoseni opetti  minulle toisin katsomisen taidon”. Kirjan hyvä puoli on siinä, että tämä ”toisin katsominen” koskee ensisijaisesti hevosta ja sen tapaa katsoa maailmaa, johon Pitkänen yrittää eläytyä. Sen sijaan rinnastukset ihmiselämän ja henkisyyden puolelle ovat varovaisempia, vaikka matka hevosen kanssa on ollut mitä suurimmassa määrin henkinen.

Pitkänen ei inhimillistä hevosta (eläintä) enempää kuin on aidon eläytymisen kannalta tarpeen. Varjo ei ole oraakkeli, joka istuu pilttuun perällä jalat ristissä antamassa viisaita neuvoja laukkaleidien omiin kysymyksiin.

Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta siitä on karsittu henkilökohtaisuus pois tehokkaasti. Kirjan naisella on aviomies ja hän synnyttää lapsen, mutta kumpikin vain vilahtaa ohimennen taustalla. Hevosista kiinnostunutta lukijaa se tuskin haittaa, mutta vähemmän alaan uppoutunut olisi ehkä lukenut mieluusti kuvauksen aviomiehen mielipiteistä, kun vaimon aika ja perheen rahat kuluvat talleilla nelijalkaisen siuelunelämää pohtien.

Omalaatuinen ystäväni on kaikkinensa viisas kirja. Ja hyvin kirjoitettu.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Häiritsevää runoutta


Joskus vanha kirja ei pelkästään herättää muistoja, vaan synnyttää uutta ajattelua. Näin minulle kävi kun pidin radion aamuhartauden 12.6. Se oli osa tiistaisaamujen teemahartauksia, joiden lähtökohtana on aina jokin kristillisen kirjallisuuden klassikko.

Tällaisen aamuhartauden pidin:

Kolmekymmentä vuotta sitten työskentelin kesätoimittajana. Samassa talossa oli myös kirjakustantamo, josta sain käteeni tuoreen teoksen  Kutsut minua nimeltä (Kirjapaja), joka sisältää valikoiman uskonnollista runoutta 1900-luvun Euroopasta. Valikoiman on koonnut ja runot kääntänyt Anna-Maija Raittila.

Muistan pettyneeni kirjaan pahasti. Jotenkin se ei vastannut käsitystä uskonnollisesta runoudesta. Ennakko-odotukseni oli jotenkin ilmeisempää runoutta, selvempää ja yksikertaisempaa. Mutta tarjolla oli vaikeaa, monikerroksista ja haastavaa. Kirjan runot olivat minulle tuikioutojen tekijöiden käsialaa. Äkkiseltään tunnistin vain Ylva Eggehornin, ruotsalaisen runoilijan, jonka kokoelma Pannaanko tasan oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kirja ilmestyi 1972.

Pettymykseni runovalikoimaa kohtaan kertoo enemmän minusta kuin kirjasta, jota opin pian arvostamaan, sillä se avasi silmäni. Ja se on paljon sanottu mistä tahansa kirjasta.

Kirjan esipuheessa Anna-Maija Raittila myöntää, että uskonnollisen runon valikoiman voisi koota monesta näkökulmasta. Hän päätyi viimevuostaan ja sen seitsemään ensimmäiseen vuosikymmeneen ja erityisesti toisen maailmansodan synnyttämiin tuntemuksiin. Onhan sanottu, että teologia voidaan jakaa kahteen aikakauteen: aikaan ennen ja jälkeen Hiroshiman. Tai aikaan ennen ja jälkeen holokaustin.

”Miten pitkälle vielä päivämme pimenee niin, ettemme enää tiedä mistä tämä hämärä alkoi”, kysyy Imre Györe. Gunnar Ekelöf vastaa: ”Aikansa kaikella – myös pimeydellä ja näillä katakombeilla – elämä tarvitsee niitä jotka etsivät tarkoitusta.”

Uskonnollista runoa on moni yrittänyt määritellä. Mitä se on ja miten se poikkeaa muusta runoudesta. Niinkin on sanottu – muistaakseni Oscar Wilde -  että hurskaus ja huono runous kumpuavat samasta lähteestä. Totta, on paljon uskonnollista runoutta, joka käyttää kaanaankieltä eli vanhoja uskonnollisia fraaseja joihin sekoittuu syvää ja palvaa tunnetta. Lopputulos voi olla tekijälleen totta, mutta ei ole sitä lukijalle.

Sen sijaan Anna-Maija Raittilan kokoamassa ja suomentamassa Kutsut minua nimeltä ja sen kahdessa jatko-osassa 1982 ilmestyneessä Suurempi kuin sydämeni ja 1983 ilmestyneessä Lähteenkirkas hiljaisuus -kokoelmassa ollaan tekemisissä korkeatasoisen runouden kanssa. Mikä sitten on hyvää tai korkeatasoista uskonnollista runoutta? Raittila kirjoitta ensimmäisen osan johdannossa, että ”uskonnollisen runouden tehtävä – tai sanoisimmeko mieluummin: runouden uskonnollinen tehtävä – on säpsäyttää ihminen hereille, irti erilaisista turva- ja tukirakenteista, joiden suojassa hellimme pelkojamme ja toiveitamme, irti hengellisistä etuoikeuksista, sopeutumisesta valheen ilmapiiriin”. Raittila myös uskoo, että uskonlyriikka parhaimmillaan paljastaa totuuden tavalla, joka antaa armon yllättää meidät.

Runoutta on sanottu uskon äidinkieleksi. Yllättäen opillinen, täsmällinen ja määrittelevä kieli ei olisikaan uskon syvintä olemusta, vaan sitä on runon, valon, puron solinan kieli, joka synnyttä sielussa kuvia ja näkyjä, oivalluksia ja avaa mahdollisuuksien ikkunoita kaikkiin suuntiin, ja kaikkialla puhaltavat hengen tuulet valmiina tuomaan armon sanomaa, jos vain haluamme sen kuulla.

Anna-Maija Raittila kirjoitta vielä esipuheessaan, että kristillisen taiteen – myös runouden – tehtäväksi jää armahduksen sanoman tuominen elämyksen tasolle, sinne missä ihminen on riisuttu oikeassa olemisen tarpeesta”. Juuri näin! Runon edessä ei voi olla oikeassa. Kuten ei rukouksenkaan edessä.

Mistä nousee tuo kammottava halu olla oikeassa ja sanoa viimeinen sana?

Lukiessani nyt vuosien päästä Uskon lyriikkaa -sarjaa, tunnen suorastaan kiitollisuutta kaikkia niitä runoilijoita kohtaan, jotka ovat eri aikakausina ja erilaissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa yrittäneet sanoittaa uskoa ja uskomista, ovat yrittäneet nähdä auringon myös siellä, missä hämärä tunkeutuu sisälle ihmiseen. Tätä sanoittamista meidänkin tulisi tehdä, eikä tyytyä sataan kertaan sanottuun.

Kutsut minua nimeltä sisältää kolme runosuomennosta Dietrich Bonhoefferiltä. Olin vallan unohtanut, että yksi niistä on sittemmin suosittu ja rakastettu virsi 600. Runovalikoimassa Raittilan suomennos on kuitenkin hieman virrestä poikkeava – säkeistöjäkin on seitsemän, virressä niitä on vain viisi. Uudessa virsikirjassa – joka ilmestyi viisi vuotta runosuomennoksen ilmestymisen jälkeen - virsi alkaa sanoilla ”Hyvyyden voiman ihmeellisen suojaan”. Runosuomennos sen sijaan alkaa ”Hyvien voimien uskolliseen suojaan”. Kolmas säkeistö alkaa virressä ”Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa”. Runosuomennoksessa kohta kuuluu ”Nyt anna yössä kynttilöiden loistaa”.

Erot eivät ole suuria, mutta kertovat käännösten erilaisuudesta ja sanojen tarkkuudesta. Runoudessa on kyse sanoista, niiden sävyistä ja vivahteista. Parhaimmillaan runo ikään kuin luo kielen joka kerta uudestaan. Se on kuin rukous, joka paljastaa ihmisen syvimmät salaisuudet.

(Lopuksi luin rukouksen, jonka on kirjoittanut saksalainen teologi Dörothee Sölle. Rukous on muunnelma katolisesta Ave Maria -rukouksesta. Se on – poikkeuksellisesti luterilaisessa hartaudessa - osoitettu pyhimykselle,  jotta tämä meidän puolestamme rukoilisi Jumalaa, kun emme itse jaksa tai osaa.)

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Juutalainen nauraa itselleen


Missä on naurua, siellä tosikkous tuntee olonsa epävarmaksi. Ja hyvä niin. Tätä oppia olen viljellyt koko työurani ajan eli olen tunkenut vitsiä ja kaskua erilaisille palstoille parhaan kykyni ja huumorintajuni mukaan. Matkan varrella olen myös koonnut kuusi kirkollisten vitsien- ja kaskujen kokoelmaa.

Senpä vuoksi tartuin mielenkiinnolla kustantajani (Kirjapaja) julkaisemaan vitsikokoelmaan. Se keskittyy yksinomaan juutalaiseen huumoriin.

Juutalainen huumori ei aina avaudu ulkopuolisille, mikä lienee yksi sen tarkoituksista. Ortodoksitaustainen kirjailija ja yliopistomies Serafim Seppälä avaa kirjassaaan Missä on liikaa, sieltä puuttuu jotain juutalaisen huumorin maailmaa sekä teorian että esimerkkivitsien voimalla.

Seppälän mukaan juutalaisten vitsien asetelma ilmentää yleensä yhteisöllisyyttä. Toisekseen juutalaisessa huumorissa suositaan sanaleikkejä ja loogisia solmuja, jotka voi tunnistaa talmud-opetusten hedelmiksi. Kolmanneksi juutalainen huumori on syvästi itseironista. Juutalainen nauraa makeimmin itselleen ja yhteisönsä tapakulttuurille.

Maailmalla juutalaisesta huumorista on ilmestynyt useita kasku- ja vitsikokoelmia, mutta Serafim Seppälän kirja lienee ensimmäinen suomenkielinen vain juutalaiseen huumoriin keskittynyt teos. Omissa toimittamissani kirjoissa on ollut mukana juutalaisuuteen liittyviä vitsejä ja oma osastonsakin niille.

Suurin osa tällä hetkellä erityisesti verkossa kiertävistä juutalaisvitseistä on amerikkalaista perua. Useimmat vitsit ovat myös vapaita kulttuurisidoksista eli niitä kerrotaan sekä juutalaista että kristityistä. Rabbi korvataan pastorilla ja päinvastoin.

Seppälä sanoo kirjassaan keskittyvänsä pääasiassa vanhempaan eurooppalaiseen vitsiperinteeseen, mutta mukaan on lipsahtanut ainakin yksi lampunvaihtojuttu, joka on tuoreempaa kerrostumaa. Kirja myös loppuu vähän nolosti vanhaan kaksimieliseen vitsiin, joka nyt on saanut juutalaiskuorrutuksen.

Mainio opus kuitenkin. Varsinkin vitsityyppien (esim. Talmud- rabbi-, toorakoulu- ja Chelm- eli hölmöläisvitsien) taustoitukset tekevät kirjasta tavallista vitsikokoelmaa monin verroin kiinnostavamman.

Esimerkkejä Serafim Seppälän kirjan vitseistä löytyy täältä