tiistai 27. joulukuuta 2011

Jouluomenaa maistamassa

Annoin joululahjaksi monta kirjaa, sain lahjaksi yhden, Walter Isaacsonin kirjoittaman elämäkerran Steve Jobs (suom. Jyri Raivio, Otava 2011). Applen käyttäjänä (tämäkin on kirjoitettu sellaisella) yhtiön perustajan ja gurun tarina kiinnostaa.

Ja kiinnostaa monia muitakin, käsissäni oleva suomennos on kolmas painos. Steve Jobs kuoli 5.10.2011, mikä luonnollisesti lisäsi kiinnostusta elämäkertaa kohtaan.

Mutta erityisesti minua kiinnostaa myös tapa jolla tällaiset elävistä henkilöistä kertovat elämäkerrat ja henkilökuvat tehdään. Lähtökohdissa on aina jotain journalistista, tehdään ikään kuin haastattelu, jota paisutenaan moninkertaiseksi lehtijuttuun verrattuna. Myös muilta kuin kohteelta itseltään kysytään muistoja, vaikutelmia ja tietoja. Toki lehtijutuissakin voidaan käydä taustahaastatteluja ja varsinkin henkilökuvia voidaan tehdä tuttujen lausuntojen varassa kysymättä kohteelta mitään.

Jobs-elämäkerta noudattaa hyväksi havaittua kronologista kaavaa: lähdetään liikkeelle vanhemmista ja heidän taustoistaan, jotta selviää millaiseen sosiaaliseen luokkaan ja tilanteeseen sankari syntyy. Jobs oli adoptiolapsi.

Olen nyt lukenut noin 150 sivua 600 sivusta. Paha tapani tässä blogissa on ryhtyä kirjoittamaan lukuprosessiltaan keskeneräisestä teoksesta, mutta perustelen sitä sillä, että en kirjoita arvostelua, vaan kyse on ensisijaisesti lukukokemuksesta. Luen Isaacsonia aidon kiinnostuneena.

Yksi asia kuitenkin tökkii. Suomennos, joka vetää mutkat suoriksi. Vai olenko tulossa vanhaksi, kun kirjaimelliset käännökset eivät herätä luottamusta: hän päätti tehdä vähän rahaa, hän päätti ottaa suihkun, hänen isänsä työskenteli repo-miehenä. Puhumattakaan one- ja that-sanojen suomentamisesta myös silloin kuin se tuottaa vain kömpelön lauseen.

Vai olenko yksinkertaisesti vain pösilö, joka ei huomaa, että tekstissä tavoitellaan rentoa puheenomaisuutta (tosin silloinkaan suora käännös jenkkienglannista suomeksi ei skulaa)

Mutta kuten tunnustettua, en ole vielä lukenut koko tiilliskiveä. Ja sanoohan vanha viisaus, että vain herrat ja narrit arvostelevat keskenräistä työtä.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Nehän lisääntyvät kuin kanit…!

Ostin viime kevättalvella painotuotteen, jota ei ehkä voi kutsua kirjaksi, sillä se on 60-sivuinen Helsingin kaupungin rakennusviraston raportti. Päivi Leikaksen toimittama ja Leikaksen sekä Antti Rautiaisen kirjoittama Kanit Helsingissä ja kanivahinkojen torjunta (2010:6/Katu- ja puisto-osasto)) on kiintoisaa luettavaa.

Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.

Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.

Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.

Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.

Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.

Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.

Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).

Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.

Huh, mitä visioita.

Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.

Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kellomies sohvapöydällä

Englanninkielinen maailma tuntee kirjatyypin nimeltä coffee table book. Sananmukainen suomennos ”kahvipöytäkirja” ei kerro mitään, sillä meillä kyseinen huonekalu tunnetaan sohvapöytänä. Kahvipöytä tarkoittaa kokonaan toisenlaista pöytää ja tarjoilutilannetta.

Määritelmän (Wikipediassa, totta kai) mukaan kyseinen kirja on kovakantinen teos, jonka tarkoitus on olla olohuoneen sohvapöydän tai vastaavan päällä, jotta vieraat voivat sitä silmäillä ja viihtyä. Usein nämä kirjat ovat suurikokoisia, näyttävästi kuvitettua ja painettu hyvälle paperille.

Coffee table book on kiehtonut aina mieltäni. Se on enemmän tuote kuin varsinainen kirja. Se on tiettyyn tarkoitukseen luotu esine

Viime aikoina minun sohvapöytäkirjani on ollut Joona Vuorenpään Kellomies (Tammi, 2011). Kokonsa ja näyttävyytensä puolesta se on CTB, mutta sisältönsä puolesta se on rannekelloharrastajan ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kirja esittelee kellon historiaa, tekniikka ja kannekellojen keräilyä. Lisäksi kirja kuvaa yksityiskohtaisemmin useita kellobrändejä, jotka ovat keräilyn ydintä: yksi erikoistuu Omega Seamasterihin, toinen Rolexeihin yleensä tai kolmas vaikkapa kotimaiseen privat labeliin, Leijonaan.

Olen pitänyt Kellomiestä sohvapöytäkirjana, johon on helppo tarttua vaikkapa televisiota katsoessa, kun sieltä tuleva ohjelma lakkaa hetkellisesti kiinnostamasta.

Hienojen rannekellojen katsominen (kuvat ovat kellokirjoissa yleensä loistavia) on pääkopan nollausta ja eskapismia: miltä minusta tuntuisi 80 000 euron Voutilainen ranteessa (näin sellaisen kelloliikkeen ikkunassa! – Voutilainen myös komeilee Kellomiehen kannessa). Ei tuntuisi haute horologerie varmaan miltään, mutta aina sopii fantasioida (en oikeasti haaveile sellaisesta kellosta).

Loppujen lopuksi on yhdentekevää, millaisia saavuttamattomia kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia ihmisellä on. Tärkeintä on osata nousta arkisten pikkuympyröiden yläpuolelle.

Coffee table bookit ovat ymmärtääkseni ikkunoita tällaisiin tavoittamattomiin maailmoihin.

P.S. Joona Vuorenpää on luonut modernin kirjamarkkinoinnin oppien mukaan Kellomiehen ympärille kunnon pöhinää perustamalla samannimisen verkkosivuston. Kannattaa vilkaista.