sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Sika söi kellon

Romaania on sanottu siaksi, joka syö kaiken. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron käyköön esimerkistä. Siispä lainaus romaanista (s. 158):

”Jean-Philippeä rannekellot suorastaan ahdistivat! Hänellä oli kyllä yksi upouusi luksuskello nimeltä Brighella; se kuului italialaisen luksusmerkin Bulgarin Commedia dell’Arte -sarjaan. Hänen vanhempansa olivat antaneet kellon Jean-Philippelle 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Se oli osittain vitsi, mutta 35-prosenttisesti he olivat täysin vakavissaan. He olivat päättäneet että pojalla oli oltava kello, ja tuo 370 000 euroa maksanut uniikki kapistus oli heidän mielestään riittävän erikoinen heidän erikoiselle pojalleen.”

Kyse ei ole kellon osalta fiktiosta, sillä tuollainen kapistus on todellakin olemassa.  Se esiteltiin Baselworldissa (kellomessut) 2013. Brighella on yksi commedia dell’arte -teatterityylin hahmo, koominen keikari valkoisessa puvussa ja kasvojen yläosan peittävässä naamarissaan. Kellotauluissa käsiään heiluttavat Brighellan lisäksi Pulcinella ja Arleccino (harlekiini).

Edellä lainatun kohdan jälkeen romaanissa seuraa pitkä selostus Brighellan ominaisuuksista. Se on repeeteri (antaa äänimerkkejä) ja täynnä mekaanista iloittelua.  Kelloa kutsutaan romaanissa susirumaksi: ”Vielä rumemmaksi sen teki kuusinumeroinen hinta…”

Pieni kelloharrastuksellinen lipsahdus siankasvattaja Lindstedtille kuitenkin sattuu, sillä hän kirjoittaa Jean-Philippestä, joka nuoruudesaan liftasi: "Jean-Philippe katsoi aurinkoa siinä missä toiset hänen kaltaisensa katsoivat rolexeja ja raymondweileja." Kuulostaa ehkä hauskalta, mutta Rolex ja Raymond Weil eivät ole brändeinä rinnasteisia. Rolex on vanha ja arvostettu luksukello, Raymond Weil puolestaan tuoreehko tulokas - kelpo kello toki, vaikka Rolexiin verrattuna "halpa".

Varmemmaksi vakuudeksi näytettäköön kuva Oneironin "susirumasta" Brighellasta:


lauantai 20. helmikuuta 2016

Ruusulla oli nimi

Umberto Eco (1932-2016) on kuollut. Hän oli iso nimi kirjallisuuden kentällä. Minulle tosin viime kädessä yhden kirjan mies. Ja se kirja on Ruusun nimi (1980, suom. 1983 Aira Buffa WSOY). Lukukokemus oli järisyttävä. Aloin lukea sitä aamupäivällä ja jatkoin myöhään iltaan saakka. Jätin luennot yliopistolla väliin, koska fiktio vei mennessään keskiaikaisen luostarin syövereihin.

Sittemmin olen lukekut kirjan tai pari Ecolta, mutta ensikosketuksen maagista vaikutusta ei enää syntynyt. Viime syksynä luin kirjan Numero Zeron tapaus (suom Helinä Kangas, WSOY). Kirjoitin siitä Kotimaahan muun muassa seuraavaa:

"Satiirisessa romaanissa mies palkataan kirjoittamaan päätoimittajan muistelmat ajalta, jolloin tehdään kuvitteellista Huomenna-lehteä, joka ennakoi tulevia tapahtumia.

"Toimitus ikään kuin kuivaharjoittelee ja opettelee journalistista loanheittoa. Tarinaan kuuluu myös salaseuroja ja rakkautta.

"Tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1992, joten mediamaailman nykyistä murrosta ei Eco suoraan käsittele. Sen sijaan taustalla kummittelee mediamoguli Berlusconin varjo. Suomalaisen lukijan silmin Econ satiiri on nokkelan ja tavanomaisen välimaastossa."