maanantai 20. tammikuuta 2014

Kuinka kirjan käy?


Otsikon kysymystä voi lähestyä kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, kuinka kirjalle yleensä kulttuurissamme käy, ja toisaalta, kuinka kirjalle minun elämässäni käy.

Keskityn jälkimmäiseen näkökulmaan.

Olen huolestunut kirjan ja minun välisestä suhteesta. Se ei ole enää niin yksiselitteisen itsestään selvä ja symbioottinen kuin vielä vuosi kaksi sitten. Luen vähemmän ja pitempään yhtä kirjaa, en ahmi romaaneja samaan tapaan kuin ennen.

Mitä on tapahtunut?

Haluan nähdä itseni ajan johdinantennina (tai jotain muuta yhtä mahtipontista). Se mitä kirjalle ja minulle tapahtuu, tapahtuu laajemmin kulttuurissamme. En ole ainoa, jonka kirjasuhde on tullut uuteen vaiheeseen. Poden kirjan kriisiä yksityishenkilönä, vaikka kyse on hegemonian muutoksesta. Kirja ei ole enää Se Juttu.

Kuka on syyllinen?

Minä olen itse syyllinen laiskuuteen kirjoja kohtaan. Mutta syitä löytyy myös nettivyörytyksestä, jonka kohteena olen (tätäkin kirjoitan verkkoon!). Olen ottanut haparoivia askeleita e-kirjan suuntaan ja investoin jopa uuteen lukulaitteeseen. Syiden säkistä löytyy myös kello, jossa on liian vähän tunteja vuorokautta kohden. Työ vaatii veronsa, töiden jälkeen ei enää jaksa syventyä kaunokirjallisuuden kaikkiin saloihin ja mahdollisuuksiin.

Miten tästä eteenpäin?

Viikko ja kirja kerrallaan. Nyt yöpöydällä etenee hitaasti Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous (Atena 2013). Sitä on ilo lukea, mutta lukurytmini on nyt vaaka-asentoinen, joten lukurupeamat eivät ole järin pitkiä. Kirja sen sijaan on paksu.

Haaveilen myös lukukeitaista, hetkistä tietyssä paikassa, jossa lukeminen täydentää vaikutelman ja kokemuksen. Lukemalla tietyssä paikassa saa suuremman nautinnon lukemisesta kuin jos ei lainkaan mieti lukemisen ulkoisia olosuhteita. Tai ehkä juuri tämä ajatus paljastaa lipeämiseni kirjallisuuden universumin ulkokehälle. Sisältö on menettänyt otettaan.

Aion jatkossa tarkkailla kirjasuhteeni kehittymistä. Ja mahdollisuuksien mukaan raportoida poikkeavuuksista.

torstai 9. tammikuuta 2014

Henkinen mittelö


Pakko myöntää, en ollut ikinä kuullutkaan venäläisestä runoilijasta Marina Tsavetajevasta (1892-1941) ennen kuin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Puhumattakaan Tsavetajevan tyttärestä Ariadna Efronista (1912-1975).

Äiti ja tytär ovat romaaniin päähenkilöt, vaikka tyttären näkökulma korostuu. Keskiössä on kahden naisen välinen suhde. Taustana on Neuvostoliiton kiristyvä kommunistinen paranoidisuus ja valtion kansalaisiaan kohtaan harjoittama terrori.

Pelon kirja myös voitti Finlandia-palkinnon, enkä yhtään ihmettele. Jokapäiväinen elämämme on raskas ja vaativa kirja, varsinkin alussa. Yli 500 sivussa on alkupuolella mielestäni tyhjäkäyntiä, jolloin lukija joutuu punnitsemaan motivaatiotaan ja tahtotilaansa. Onneksi jaksoin jatkaa, sillä kun yhteiskunnan tapahtumat astuvat täyslaidalta kuvaan, romaanin ote lukijasta on luja ja intensiivinen. Kyse ei ole vain erikoisen runoilijaäidin ja kommunistiseen ihmisihanteeseen pyrkivän toimittajatyttären henkisestä mittelöstä, vaan isommasta ja historiallisesta sielunmaisemasta.

Kerronnassa liikutaan alussa kahdessa aikatasossa, vuosina 1923 ja 1939. Paikat ovat pieni kylä Tsekkoslovakiassa ja Neuvostoliitto, Moskova. Lopussa tapahtumavuodeksi tulee 1941 ja paikkojakin lisää. Lopussa perheen dynamiikka myös tarkentuu tavalla, josta minä jäin kysymään, oliko alku vain kerronnallista piiloleikkiä. (Tottakai oli, sitähän kerronta aina on: älä paljasta liikaa kerralla, säännöstele, pihtaa, yllätä!)

Kielellisesti Jokapäiväinen elämämme on jotain muuta kuin mitä pelkkä sujuva juonen kuljetus vaatii. Romaania on ilo lukea ja se antaa uskoa kaunokirjallisuuteen, joka kielen avulla kertoo myös muuta kuin ilmeistä.