sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Mielikuvitusystävänä Luther


Eläkkeellä olevan sairaalateologi Tapani Tukiaisen romaani Munkin matkassa on oikeastaan kuvaus pyhiinvaellukselta, johon on sotkettu mukaan näkymättömäksi matkatoveriksi historiallinen henkilö. Tukiaisella tämä mielikuvitusystävä on ei enempää eikä vähempää kuin itse Martti Luther.

Romaanin kertoja aloitta patikkamatkansa Nürnbergistä ja päättää sen Roomaan. Matkan aikana hän käy dialogia Lutherin kanssa maailman ja kristikunnan muutoksesta.

Tukiaisen idea on lähtökohtaisesti hyvä, mutta hänen kerrontatapansa on hieman puuduttava, puhelias ja kiltin hauska. Mukana on liiaksi samaan lauseeseen ahdettuja mielenliikkeitä ja ulkoisia tapahtumia. (”Luther höräytti lyhyen naurun ja vilkaisi minua silmäkulmiensa alta nuivan ylimielisesti.”)

Pyhiinvaellus sinänsä ansaitsee monenlaisia lähestymistapoja ja kirjoja, päiväkirjoja, joissa ulkoiset tapahtumat ovat etusijalla, päiväkirjoja, jotka ovat hengellisiä syväsukelluksia ja miksi ei myös fiktiivisiä dialogikirjojakin. Pyhiinvaellus on aina sekoitus matkan fyysisiä vaivoja ja hengellisiä palkintoja.

Pyhiinvaellus on matkan tekemistä, mutta se eroaa ratkaisevasti turistimatkasta. Pyhiinvaelluksen kohde on lopulta matkaaja itse. Matka on kokonaisuus, siihen kuuluu niin valmistautuminen, itse matkan teko, perille pääsy ja takaisin tulo. Lisäksi kaikki matkalla havaittu ja koettu on osa kokonaisuutta.

Tukiaisen kirjan on kustantanut pohjoiskarjalainen Julkaisukynnys, joka on eräänlainen ”omakustannepienkustantomo”. Kannessa on kiinnostava graafinen ratkaisu: kirjoittajan, kirjan ja kustantajan nimet ovat samalla fontilla ja pistekokokin on sama.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Sattumalta runokirja


Viime aikoina olen napannut käsiini runokirjoja. Ilman suurempia taka-ajatuksia, tuosta vaan. Omasta hyllystä käteeni osui Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stålin tarinat (suomennos Juhani Lindholm, WSOY 2007). Iltapalaksi haukkasin ensimmäisen runon Oi maamme (maamme, synnyinmaa / soi, sana kaunoinen!)

Kiinnostavaa. Hyödyllinen lukuelämys.

Tyttären yöpöydältä otin käteeni Edith Södergranin Kootut runot (Otava, Seven-pokkari 2010). Lukaisin pitkästä aikaa klassikon, Maa jota ei ole (Ikävöin maahan jota ei ole…).

Ymmärrän, miksi Södergran puhuttelee nuoria – ja meitä vanhempiankin – yhä edelleen.

Ilkka Malmbergin Lauantaiesseen (Helsingin Sanomat 19.1.) Eliitti ja moukat provosoimana kaivoin hyllystäni vuoden 1996 Nobel-voittajan Wislava Szymborskan runovalikoiman Ihmisiä sillalla (WSOY 2006). Avasin kirjan sattumanvaraisesta kohdasta ja siinä oli runo nimeltä Keksintö (suomentanut Jussi Rossi). Sen ensimmäiset rivit kuuluvat:

"Uskon suureen keksintöön. / Uskon ihmiseen, joka tekee tuon keksinnön. / Uskon sen ihmisen säikähdykseen, joka tekee tuon keksinnön."

Minäkin uskon.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Finlandia-tehtävä suoritettu!


Valmista tuli. Kaikki kuusi Finlandia-ehdokasta on luettu. Viimeisenä kaatui Heidi Köngäksen Dora, Dora (Otava). Pakko tunnustaa, että Lappiin ja sota-aikaan sijoittuvat tapahtumat eivät etukäteen innostaneet, olinhan syksyllä lukenut Antti Tuurin Rauta-anturan. Ajattelin, että se riittää siitä historian vaiheesta.

Vaan eipä riittänytkään.

Dora, Dora on hyvä kirja. Perustarina kertoo natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speeriin matkasta Rovaniemeltä Petsamoon kylmänä joulunseutuna. Kertojina ovat Speerin lisäksi hänen yksityissihteerinsä Annemarie, suomalainen sekä tulkki mukana oleva viihdytysjoukkoihin kuuluva saksalainen taikuri. Neljän näkökulman kautta piirtyy kuva Hitlerin valtaannoususta, natsismin julmuuksista, ihmisten kapeakatseisuudesta, pragmaattisesta kuuliaisuudesta. Lisäksi tarinaan liittyy traaginen ihmissuhdeafääri.

Köngäs kertoo hyvin ja eleettömästi, näkökulmia sopivasti vaihdellen. Lopputuloksena on samalla kertaa koskettava ja jotenkin hyytävä kokonaisuus. Hyytävyyttä tulee myös luonnostaan pakkasmittarista.

Luin Dora, Doraa lomamatkalla Egyptissä. Makasin rantatuolissa 25 asteen lämmössä ja luin pakkasen kourissa kärvistelevistä matkalaisista Petsamossa. Hätkähdin havaintoa, mutta saatoin vain jatkaa lukemista ja siemaista kokista. Viereisessä lepotuolissa herttainen venäläinen nuoripari öljysi toisiaan. Välillä pulahdin Punaiseen mereen ja snorklasin korallin kalojen joukossa…

Dora, Dora on ärsyttävä kirjannimi, sillä se ei viittaa ennakko-oletuksen mukaan suinkaan henkilöön nimeltä Dora, vaan paikkaan ja siellä tehtäviin V2-ohjuksiin (sorry jos spoilasin!).

perjantai 11. tammikuuta 2013

Ihme populaa


Finladia-projektini (kaikki kuusi luettava!) toiseksi viimeinen etappi: Pirjo Hassisen Popula (Otava). Luettu! Ryhdyin kirjaa hieman ennakkoluuloisesti, mutta turha vaiva, Hassinen kirjoittaa hyvin ja mainiota lauseitta.

Mutta jotenkin henkilöiden esittely kesti pitkään. Tarkoitus oli varmasti pedata taustat kuntoon ennen kuin kirjan kuningasajatus otetaan peliin. Perussuom… äh, eikun Popula. Populistinen puolue, joka vetää magneetin tavoin yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneita.

Popula alkaa toden teolla toimia vasta kun poliittinen aate astuu kuvaan noin sivulla 129. Kun Perttu tapaa äijäringin, joka kauppakeskuksen kyljessä sijaitsevassa pubissa parantaa maailmaa. Puolueen kyky antaa näköaloja ja tarkoitusta tulee ymmärrettäväksi. Puoluejohtaja Jukka Kalmari ei ole Timo Soini, mutta samanlaisia vaikeuksia hänelläkin on kun/jos suostuu väleihin natsihenkisen porukan kanssa.

Popula on hyvä, mutta ei ihan niin hyvä kuin voisi olla.

Kirjan perusväite: Ken populismin tulella leikkii, sen perussuomalaiskarvat palavat!

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Matkalukemista – mutta mitä?


Suunnittelin lomamatkaa kauas Suomen rajojen ulkopuolella. Matkatavaroiden joukkoon aioin laittaa kirjan tai useamman. Mutta tällä kertaa minulla ei ollut yhtään ehdokasta, jonka pitäisi ehdottomasti päästä aurinkoon. Työkirjallisuutta ei myöskään päästetä tullista läpi.

Alan ymmärtää e-kirjaväkeä. Nyt täyteen tuupattu lukulaite olisi poikaa!

Yksi tyyli on myös lähteä matkalle ilman kirjaa, mutta ostaa sellainen lentoasemalta tai kohteesta. Yleensä pokkari ja lievästi kevyt sisällöltään. Tai mitä nyt sattuu myymälässä olemaan.

Päädyin sattumalta hyllyssäni olevaan pokkariin ja thrilleriin, Mikkel Birkegaardin Libri di Lucan arvoitukseen (suom. Katriina Huttunen, 3. Painos 2009 WSOY). Kirjan takakannessa sanotaan ”Ruusun nimi kohtaa Da Vinci -koodin”. No, huh, huh.

Tahattomasti siitä tulikin hyvä  ja viihdyttävä valinta, sillä juoni perustuu lukemiseen ja kirjojen merkitykseen. Lopussa tapahtumat keskittyvät Egyptiin, jossa myös lomani vietin.

Birkegaard kehittelee ajatusta, että olisi olemassa ihmisiä, joiden kyky lukea olisi jollain tavalla manipulatiivinen eli lukiessaan ääneen he pystyisivät vaikuttamaan kuulijaan jopa niin, että tämä muuttaa mielipiteensä. Perushavainto lienee oikea todellisuuden kanssa, hyvä lukija ja tarinakertoja vaikuttavat aina kuulijaan - mutta sitten kirjassa mennään syvemmälle psykofantasiaan.

Libri di Luca on antikvariaatti, jonka päähenkilö yllätyksekseen perii etäiseksi jääneeltä isältään. Kauppa kokoaa ympärilleen erityisiä lukijoita, Lettoreja. He puolestaan jakautuvat kykyjensä perusteella lähettäjiin ja vastaanottajiin. Lähettäjä lukee ja synnyttää vaikutuksen sen avulla. Vastaanottaja pystyy vahvistamaan tekstiä, jota ihminen lukee. Eikä vain vahvistamaan vaan myös synnyttämään voimakkaan eläytymisen, joka johtaa pahimmillaan sydänkohtaukseen.

Ja kuten arvata saattaa löytyy ryhmä, varjojärjestö,  joka haluaa käyttää lukemiskykyjään vääriin tarkoituksiin. Muutoin Lettoret ovat leppoisaa väkeä ja kirjallisuuden ystäviä.

Libri di Lucan arvoitus lienee myös ainoa toimintakirja maailmassa, jossa päähenkilö (lähettäjä) rakastuu vaikeasti lukihäiriöiseen naiseen (vastaanottaja)!