Rovasti palaa perusasioiden äärelle

Yksi kristinuskon teologisista perusajatuksista on, että Jeesus on Messias eli kreikaksi Kristus. Että Jeesuksessa täyttyi juutalaisten vapahtajan odotus. Tosin juutalaiset eivät itse ole tätä mieltä. Kristityt kuitenkin lukevat tämän Jeesuksen messiaanisuuden Raamatusta, eritoten Vanhan testamentin ennustuksiksi tulkituista jakeista.

Eläkkeellä oleva rovasti ja kirkon nuorisotyön johtaja Rauno Elomaa (s.1938) on koonnut ajatuksiaan omakustannekirjaksi nimeltä Messiaan odotus ja täyttymys (2022). Kirja vaikuttaa siltä, kuin Elomaa selvittäisi itselleen Raamattua lukemalla, kuinka pelastushistoria oikein menee. Niinpä kirja on tiivis ja sisältää paljon lainauksia Raamatusta. Tavallaan kirja ei ole lukijaystävällinen paitsi kun Elomaa höystää selvitystään terävänkuivakoilla ja humoristisilla vertausuksilla ja kielikuvilla.. Hän esimerkiksi kommentoi ajatusta Israelista Jumalan valittuna kansana innovaatioksi.

Sinänsä Elomaan lähtökohtaa eli Raamatun lähilukua periaatteella että Raamattu selittää itse itsenä voi kritisoida. Raamattu ei selitä mitä, siinä vain lukee asioita. Näin varsinkin, jos Raamattu ajatellaan Jumalan sanaksi. Ihminen (lukija) selittää ja tulkitsee käyttäen apunaan tutkimusta.

66-sivuinen Messiaan odotus ja täyttymys saattaa toimia eräänlaisena virikekirjana tai palloissa nautittavana mietiskelyn apukeinoja. Uskon perusasioiden äärellä siinä ollaan.

Kirjan kuvitus on mielenkiintoinen. Mukana on kuvia myös Elomaasta itsestään ja lintukoirista, joiuta hän yhdessä vaimonsa Inkerin kanssa kasvattaa Sipoossa.

Johtopäätöksissä Elomaa toteaa: "Kristinusko on ihmismielen tuotos, joka on paradoksaalisesti jumalallista alkuperää. Riittävä tieto Jumalasta on vain Kristus." Elomaa on myös sitä mieltä, että kirkon perusongelma ei ole jäsenten määrä, vaan ovatko olemassa olevat jäsenet sitoutuneita Jeesuksen seuraajia valoina maailmassa.

Mielikuvitusystävänä Luther

Eläkkeellä olevan sairaalateologi Tapani Tukiaisen romaani Munkin matkassa on oikeastaan kuvaus pyhiinvaellukselta, johon on sotkettu mukaan näkymättömäksi matkatoveriksi historiallinen henkilö. Tukiaisella tämä mielikuvitusystävä on ei enempää eikä vähempää kuin itse Martti Luther.

Romaanin kertoja aloitta patikkamatkansa Nürnbergistä ja päättää sen Roomaan. Matkan aikana hän käy dialogia Lutherin kanssa maailman ja kristikunnan muutoksesta.

Tukiaisen idea on lähtökohtaisesti hyvä, mutta hänen kerrontatapansa on hieman puuduttava, puhelias ja kiltin hauska. Mukana on liiaksi samaan lauseeseen ahdettuja mielenliikkeitä ja ulkoisia tapahtumia. (”Luther höräytti lyhyen naurun ja vilkaisi minua silmäkulmiensa alta nuivan ylimielisesti.”)

Pyhiinvaellus sinänsä ansaitsee monenlaisia lähestymistapoja ja kirjoja, päiväkirjoja, joissa ulkoiset tapahtumat ovat etusijalla, päiväkirjoja, jotka ovat hengellisiä syväsukelluksia ja miksi ei myös fiktiivisiä dialogikirjojakin. Pyhiinvaellus on aina sekoitus matkan fyysisiä vaivoja ja hengellisiä palkintoja.

Pyhiinvaellus on matkan tekemistä, mutta se eroaa ratkaisevasti turistimatkasta. Pyhiinvaelluksen kohde on lopulta matkaaja itse. Matka on kokonaisuus, siihen kuuluu niin valmistautuminen, itse matkan teko, perille pääsy ja takaisin tulo. Lisäksi kaikki matkalla havaittu ja koettu on osa kokonaisuutta.

Tukiaisen kirjan on kustantanut pohjoiskarjalainen Julkaisukynnys, joka on eräänlainen ”omakustannepienkustantomo”. Kannessa on kiinnostava graafinen ratkaisu: kirjoittajan, kirjan ja kustantajan nimet ovat samalla fontilla ja pistekokokin on sama.

Kuka lukee omakustanteita?

Kirjojen julkaisemisesta on tullut helppoa. Kuka tahansa voi ryhtyä oman tuotantonsa kustantajaksi.

Kirjan painaminen onnistuu pikkurahalla verrattuna takavuosikymmeniin. Painokset voidaan tehdä riittävän pieniksi ja uusia painoksia saa nopeasti.

Mutta kuka omakustanteita lukee? Lähipiiri, kaverit, sukulaiset, vaimo tai mies.

On tavallista että joku suvun patriarkka tai matriarkka kirjoitta muistelmansa jälkipolvia ajatellen. Tällainen kirja voidaan tehdä ja siitä tulee arvokas muisto. Vaan onko kukaan vielä kuullut mummosta, joka laittoi muistelmana nettiin, jotta lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset voivat niitä vilkuilla muun surffailun lomassa.

Vastaus otsikon kysymykseen: minä luen. Juuri nyt on menossa omakustanteena historiallinen romaani, Rauno Tirrin Kirjeitä Naantalin luostarista. Mielenkiintoinen kirja.

Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla.