Vanhat opit uusiksi

Opiskelin teatteritiedettä Helsingissä 1980-luvun puolivälissä (huh, siitä on kauan!). Professorina oli ensin Timo Tiusanen (1936-1985). Muistan hänen määritelleen teatteritieteelle neljä näkökulmaa tai alaa: draamakirjallisuus, draamateoria, teatterihistoria ja teatterisosiologia.

Viimeksi mainittu alue jäi itselleni kaikkein tuntemattomimmaksi, sillä en muista sitä juuri käsitellyn luennoilla tai kirjallisuudessa. Vastaanottotutkimus kuului neljänteen alaan.

Lisäksi opiskelijat kyselivät kovasti esitystutkimuksen perään ja myös elokuvatiedettä haluttiin mukaan oppiaineeseen. Muistan Tiusasen vastanneen esitystukimusta koskeneeseen toiveeseen, että se olisi kiinnostavaa, mutta mahdotonta. Silloin ei esimerkiksi ollut käytössä juurikaan videoita tai helppokäyttöisiä tallennusvälineitä.

Edellä sanottu tuli väkisinkin mieleen, kun lueskelin lahjaksi saamaani Christopher B. Balmen kirjaa Johdatus teatteriin (suom. Pirkko Koski, Like 2015). Kirja kertoo ,että 30 vuotta sitten saadut opit eivät enää monin paikoin ole voimassa. Ja hyvä niin. Nykyisin esitysanalyysi muodostaa keskeisen teatteritieteen opetus- ja tutkimusalueen.

Draamakirjallisuuden merkitys teatteritieteessä on vähentynyt. Siitä huolimatta tekstiin pohjautuvat esitykset hallitsevat teatteria, eikä tektiä voi sivuuttaa. Mutta teksti ei vielä ole esitys, eikä esitystä useinkaan ole ilman tekstiä tai edes jonkinlaista kirjalliseen muotoon määriteltyä ilmaisua näyttömöllisestä toiminnasta.

Jo vuonna 1914 saksalaisen teatteritutkimuksen perustaja Max Hermann linjasi, että tekstin kirjalliset ominaisuudet eivät kiinnosta teatteritiedettä: ”Kirjallinen draama kiinnostaa teatterihistorioitsijaa vain siltä osin, kun näytelmäkirjailija näytelmää kirjoittaessaan huomioi näyttämön olosuhteen…”

Oma graduni oli ensisijaisesti tekstilähtöinen. Käsittelin uskontoa suomalaisessa nykydraamassa. Viidestä esimerkkitekstistä olin nähnyt teatterinäyttämöllä vain kolme, ja neljännen, Viimeiset kiusaukset, oopperaversiona. Libretto (1975) ja näytelmä (1959) poikkesivat luonnollisesti jonkin verran toisistaan, mutta eivät olennaisesti sisällöltään – olihan tekijä sama, säveltäjä Joonas Kokkosen pikkuserkku Lauri Kokkonen.

Teatteritieteen opit palasivat virkistävinä mieleen, kun vuonna 2009 kirjoitin kirjan Kiihko ja kutsumus näyttelijä ohjaaja Kari Hakalasta. Vieläkin muistan onnentunteen joka  minulla oli kahlatessani Tampereen Teatterissa lehtileikkeitä arvosteluista. 

Jatkan Balmen lukemista pienissä paloissa. Ehkä sitä oppii vielä jotain uutta.

Fiksussa seurapiirissä

Paksu, 600-sivuinen Vuosisadan matkustaja (Suom. Tarja Härkönen, Tammi 2015 – Keltainen kirjasto) maistui, olkoonkin, että mukana oli myös yleisön kosiskelua, kuten lemmintää, ja trendikästä nykynäkökulman istuttamista historiaan. Ihan uskottavakaan tarina liikkuvasta kaupungista ei ollut, mutta eipä se ollut sellaiseksi tarkoitettukaan.

Mutta kuten sanottu, viihdyin paljon filosofisen puheen ja kosiskelevan tarinoinnin ääressä. Olinhan lomalainen ja luin kirjan Las Palmasissa. (Lukuympäristöä ei pidä unohtaa – sillä on oma vaikutuksensa tulkintaan ja tunnelmaan sekä siihen muistaako kirjan parin vuoden päästä. Ai niin, sehän oli se jonka luin Palmasissa…)

Tarinan raamit ovat simppelit. Matkalainen, kääntäjä ammatiltaan, oppinut mies, tulee kaupunkiin ohikulkumatkalla yöpymään, mutta jääkin pitemmäksi aikaa kuin osasi aavistaa. Hän pääsee sisälle kaupungin piireihin ja rakastuu terävään nuoreen naiseen, joka pyörittää kriittistä salonkia. Naisen nimi on Sofia.

Kirjassa on puhetta historiasta, kirjallisuudesta, Jumalasta ja politiikasta, aikansa eli 1800-luvun alkupuolen valtapoliittisista siirtymistä Saksan ja Ranksan rajaseuduilla.

Vuosisadan matkustaja on kirjallisuutta, joka irtoaa nykyhetkestä hieman romanttisempaan ympäristöön, mutta transporteeraa sinne meidän aikamme asenteita ja ajatuksenjuoksuja. Päähenkilön ympärillä leijuu epämääräisyys ja salaperäisyys.

Kannattiko lukea? Joo.

Ai niin. Kirjoittaja on argentiinalaisyntyinen, Espanjassa asuva Andrés Neuman.

Kustannussopimus on allekirjoitettu

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen. Tarkoitus on siis kirjoittaa  kirja. Vielä niitä tehdään, luetaan ja toivottavasti ostetaankin.

Kirja käsittelee uskontojen juhlaperinteitä Suomessa. Meitä on kolme kirjoittajaa, itseni lisäksi Tuija Pyhäranta ja Joona Raudaskoski. Olemme jakaneet maailma keskenämme. Jokaiselle tuli olennainen siivu uskontojen kakusta, vai pizzako se on? Ainakin yhtä kirjava.

Kirjan työnimi on Adventista ramadaniin. Väliin mahtuu juhlia monista muistakin uskonnoista, suurista ja pienistä.

Olen jo aloittanut ensimmäisen osakseni langenneen juhlan taustoituksen. Kiehtovaa ja vaikeaa yhtä aikaa. Miten kertoa olennainen, herättää lukijan kiinnostus ja pysyä asiassa? Sanottavaa on niin paljon.  Nyt pitäisi vain löytää sopivia aikaikkunoita, keitaita, rantatöyräitä, jossa voisi istahtaa metsälammen äärelle, katsoa taivaan heijastusta veden pinnalla ja kirjoittaa sieltä ylös olennaisia havaintoja ja tiedon hopeakylkisiä kaloja.

Kirjapaja kustantaa. Kalastusaikaa on heinäkuun loppuun.