Vanhat opit uusiksi

Opiskelin teatteritiedettä Helsingissä 1980-luvun puolivälissä (huh, siitä on kauan!). Professorina oli ensin Timo Tiusanen (1936-1985). Muistan hänen määritelleen teatteritieteelle neljä näkökulmaa tai alaa: draamakirjallisuus, draamateoria, teatterihistoria ja teatterisosiologia.

Viimeksi mainittu alue jäi itselleni kaikkein tuntemattomimmaksi, sillä en muista sitä juuri käsitellyn luennoilla tai kirjallisuudessa. Vastaanottotutkimus kuului neljänteen alaan.

Lisäksi opiskelijat kyselivät kovasti esitystutkimuksen perään ja myös elokuvatiedettä haluttiin mukaan oppiaineeseen. Muistan Tiusasen vastanneen esitystukimusta koskeneeseen toiveeseen, että se olisi kiinnostavaa, mutta mahdotonta. Silloin ei esimerkiksi ollut käytössä juurikaan videoita tai helppokäyttöisiä tallennusvälineitä.

Edellä sanottu tuli väkisinkin mieleen, kun lueskelin lahjaksi saamaani Christopher B. Balmen kirjaa Johdatus teatteriin (suom. Pirkko Koski, Like 2015). Kirja kertoo ,että 30 vuotta sitten saadut opit eivät enää monin paikoin ole voimassa. Ja hyvä niin. Nykyisin esitysanalyysi muodostaa keskeisen teatteritieteen opetus- ja tutkimusalueen.

Draamakirjallisuuden merkitys teatteritieteessä on vähentynyt. Siitä huolimatta tekstiin pohjautuvat esitykset hallitsevat teatteria, eikä tektiä voi sivuuttaa. Mutta teksti ei vielä ole esitys, eikä esitystä useinkaan ole ilman tekstiä tai edes jonkinlaista kirjalliseen muotoon määriteltyä ilmaisua näyttömöllisestä toiminnasta.

Jo vuonna 1914 saksalaisen teatteritutkimuksen perustaja Max Hermann linjasi, että tekstin kirjalliset ominaisuudet eivät kiinnosta teatteritiedettä: ”Kirjallinen draama kiinnostaa teatterihistorioitsijaa vain siltä osin, kun näytelmäkirjailija näytelmää kirjoittaessaan huomioi näyttämön olosuhteen…”

Oma graduni oli ensisijaisesti tekstilähtöinen. Käsittelin uskontoa suomalaisessa nykydraamassa. Viidestä esimerkkitekstistä olin nähnyt teatterinäyttämöllä vain kolme, ja neljännen, Viimeiset kiusaukset, oopperaversiona. Libretto (1975) ja näytelmä (1959) poikkesivat luonnollisesti jonkin verran toisistaan, mutta eivät olennaisesti sisällöltään – olihan tekijä sama, säveltäjä Joonas Kokkosen pikkuserkku Lauri Kokkonen.

Teatteritieteen opit palasivat virkistävinä mieleen, kun vuonna 2009 kirjoitin kirjan Kiihko ja kutsumus näyttelijä ohjaaja Kari Hakalasta. Vieläkin muistan onnentunteen joka  minulla oli kahlatessani Tampereen Teatterissa lehtileikkeitä arvosteluista. 

Jatkan Balmen lukemista pienissä paloissa. Ehkä sitä oppii vielä jotain uutta.

Ihmisvihaajan anatomia

Kuka osaa luetella kaikki William Shakespearen kirjoittamat näytelmät? En ainakaan minä. Niitä on muuten 37, eivätkä ne kaikki ole kokonaan Shakespearen kirjoittamia, vaikka hänen nimissään kulkevatkin.

WSOY:n kulttuuritekosarjassa ilmestyy Shakespearea jatkuvasti. Esimerkiksi Lauri Siparin suomentama Timon Ateenalainen (Timon of Athens) oli minulle – teatteritieteen maisterille – kokonaan uusi tuttavuus. Sitä ei tiettävästi ole koskaan esitetty Suomessa, mutta Siparin uuden suomennoksen myötä toivoisi Timon Ateenalaisen löytävän tiensä näyttämöille, sillä sen verran syvälle ihmisluontoon siinä poraudutaan.

Shakespearen nimissä olevan näytelmän toiseksi kirjoittajaksi tiedetään Thomas Middleton. Teksti on kirjoitettu vuosien 1604–06 välillä.

Tarinan Timon on rikas mies, joka kestitsee ystäviään ylenpalttisesti, lainailee ja lahjoittelee avokätisesti kaikille tarvitseville. Hän ajattelee, että sitten jos hän itse on pulassa ja avun tarpeessa, ne joita hän on auttanut, auttavat vuorostaan häntä. Mutta ihmisluonto ei ole sellainen, vaan itsekäs ja lyhytnäköinen.

Timon köyhtyy ja ystävät kääntävät hänelle selkänsä. Kokemus ihmisten petollisuudesta tekee Timonista ihmisiä vihaavan erakon. Molièren Ihmisvihaajan päähenkilö Alceste löytää Timonissa vertaisensa sielunkumppanin.

Suomennoksen esipuheessa Harri Virtanen lähtee liikkeelle Anders Breivikistä ja pettymyksestä ihmisluontoon. Virtasen mielestä pettymys voisi olla kehityksen alkupiste, mutta Timonille se merkitsee tuhon alkua. Kun ihminen osoittautuu petolliseksi, katoaa hyväuskoiselta syy elää.

Kyynisesti ajatelleen Timon saa mitä tilaa eli jos luotat katteettomasti toisiin ihmisiin, tulet raskaasti pettymään. Tämä ei kuitenkaan ole kannanotto pyyteettömään lähimmäisenrakkauteen, siitä Timonin avokätisyydessä ja "hölmöydessä" ei ollut kyse.

P:S. Vuosi sitten sanoin ryhtyväni lukemaan Shakespearen Cymbelineä. En lukenut vaikka lupaus annettiin täällä